Viro

13.8.-21.8.2016

Calmisto World / Matkat / Viro

13.8. - 14.8.2016

Ilmajoki – Vantaa – Tallinna - Haapsalu

Tämän vuoden Viron kiertue alkoi sikajuhlilla Vantaan Ylästössä. Mutsin muutettua viime vuoden keväänä Viljandiin näitä reissuja luultavasti tulee lisää vuosittain, mutta ainakaan tähän mennessä eivät Viron nähtävyydet ole vielä loppuneet kesken. Viime vuonna tällainen etelänmatka tuli toteutettua kolmesti, mutta niistä en ole saanut aikaiseksi mitään julkaisukelpoista materiaalia.

Sikajuhlat on naapuruston yhteinen vanha perinne Ylästössä, ja jota veljeni vaimoineen tänä vuonna isännöi. Meillä oli varattuna aamun ensimmäinen lähtö Europalla, joten olimme veljeni luona yötä – nämä sikajuhlat vaan sattuivat osumaan samaan ajankohtaan. No, se ei haitannut. Ilta oli mukava, tarjolla oli herkullista sapuskaa sekä uutta että jo ennestään tuttua seuraa.

Aamulla jouduimme heräämään aikaisin siitä huolimatta, että ilta oli venynyt aika pitkäksi jo edellä mainittujen sikajuhlien takia. Jääkaapin ovessa oli lappu, jossa kehotettiin ottamaan aamupalaksi mitä ikinä mielenkiintoista oven takaa löytyy. Olimme nopeita ja naahimme yhtä sun toista ihan kylmiltään, varsinkin mainiota savustettua kalaa. Muutama illalla syömättä jäänyt pihvi meni niinikään mikron kautta ruuansulatukseen. Aamukahvien keittäminen sai jäädä – päätimme napata sellaiset sitten laivasta, kun olisi ensin selviydytty Olympiarantaan ja paattiin sisälle. Kukaan ei ilmeisesti herännyt lähtöömme.

Sunnuuntaina aamukuudelta ei Helsingin keskustassakaan juuri porukkaa liiku, joten saimme ajella lähes tyhjillä kaduilla ja päästellä läpi keltaisena vilkkuvista liikennevaloista. Ei terminaalissakaan juuri tungosta ollut, ja lyhyen odottelun jälkeen pääsimmekin ajamaan puolityhjään laivaan. Menomatka oli Europalla, joten kai sillä seilaa enemmän autotonta bileväkeä kuin reittimatkustajia. Etukäteen varausta tehdessäni tulin huomanneeksi, että tämä lähtö oli kaikkein edullisin vielä hytin lisäämisenkin jälkeen, joten oli kai ihan peliliike varata sekä matka että hytti ja rötvätä makuuasennossa ne edellisestä yöstä juhlimalla pois niistetyt tunnit... paitsi että muutakin ohjelmaa kyllä löytyi. Europalla on huomattavasti kattavampi valikoima ostettavaa kuin Starilla tai Superstarilla, ja Sarilla oli jokin tietty hajuvesi lopussa. Siispä menimme parfyymikauppaan haistelemaan nenämme turraksi erilaisia tuoksuja. Kyseistä litkua ei löytynyt, mutta molemmille kuitenkin löytyi jotain sellaista, mitä toinenkin suostuisi nikottelematta nuuhkimaan. Sari löysi jopa aurinkolasit – kerrankin joku löytää naisten aurinkolasit, jotka eivät ole sitä iänikuista ylikokoista kärpäsmallia. Litkujen ja lasien hinta ei hirvittänyt.

Tulin myös havainneeksi viinaskaupan puolella saman ilmiön, joka oli tapahtunut aiemmin Suomessakin: Somersbyn aiemmin todella hyvä kuiva omppusiideri oli täälläkin nykyään hapotettua omenaviiniä, joka ei todellakaan maistu samalta kuin oikea siideri. Juoma on nyt pysyvästi boikotissa. Mitään ei ostoskärryyn kuitenkaan tarttunut, sillä tämä oli vain pelkkä tiedustelukäynti; tuliaisjuomia on tarkoitus ostaa vasta paluumatkalta sekä Viron puolelta.

Tallinnassa paistoi aurinko ja satoi kaatamalla samaan aikaan. Olin päättänyt esitellä Sarille Rummun vanhan neukkuaikaisen vankilan ensimmäiseksi, sillä siellä olin itse käynyt jo vuosi sitten ja paikka oli ollut kaikin puolin upea. Täysin kurantti syy käydä siellä uudestaan. Oikeaa reittiä oli kuitenkin etsittävä ihan älylaitteiden avulla, sillä vankila sijaitsee pienessä tuppukylässä kaukana pääteistä, eikä mitään viitoituksia luonnollisesti ole. Vankilan lisäksi paikalla on uimaranta sekä veden varaan joutuneita rakennuksia, joista yhtä voi käyttää hyppytornina jos uskaltaa, sekä useita muita voi koluta pinnan alla sukellusvermeiden kera.

Tankkauksesta olisin selvinnyt paljon nopeamminkin, ellei joku idiootti olisi jumittanut bensapumpun edessä viittätoista minuuttia ihan huvikseen. Asemalla oli muitakin, ja jokaisella toiminnassa olevalla pumpulla oli jonoa. Tämä heebo kuitenkin istuskeli aikansa ratin takana edes käynnistämättä autoaan. Mies kuitenkin häipyi juuri, kun olin aikeissa ottaa äänitorven käyttöön. Olin tankannut kotona taktisesti vain sen verran, mitä Tallinnaan pääsemiseksi oli pakko. Virossa löpö maksaa noin euron litralta, joten laari kannattaa kaataa täyteen tullessa sekä lähtiessä. Rummuun on noin 50 kilometrin matka Tallinnasta, joten se taittui nopeasti.

Sateisesta kelistä huolimatta paikalla oli aika paljon muitakin uteliaita, ja onneksi olimme varanneet mukaan sateenvarjot sekä sadetakit. Vankilan lähellä oli kovettuneesta tuhkasta vankien aikoinaan kasaama vuori, jonne kiipesimme tällä kertaa hieman helpompaa reittiä takakautta. Viime vuonna olin laiskuuttani vuorikiipeillyt ylös lähintä jyrkkää rinnettä, mutta sateessa en viitsinyt.

Ylhäältä oli varsin upeat näkymät alas rannalle, jossa ei tällä kertaa kovin montaa uimaria huonon kelin vuoksi ollut. Ajattelimme, että täällä voisimme poiketa uudestaan vielä paluumatkalla, mikäli keli olisi tuolloin otollisempi uintia ajatellen ja ylimääräistä aikaa olisi jemmassa sitä varten.

Sade lakkasi ja aurinkokin pilkahteli, joten saatoimme nakata sadevermeet pusikkoon ainakin hetkeksi, ja sain napattua muutaman kuvankin ilman, että kamera kastuisi kusimäräksi.

Vuoren huipulla kasvoi valtoimenaan villiä tyrniä, mutta ei niitä kyllä erkkikään tuoreena syö äärimmäisen kitkerän maun vuoksi. Terveellisyyden nimissä tuli kuitenkin jokunen irvistysten kera järsittyä. Ehkä näillä marjoilla voisi kuitenkin tehdä parempaa tiliä kuin mitä keltanaamaiset puolukanpoimijat ansaitsevat Suomessa, joten mikseivät siis tulisi tänne ennemmin?

Tutustuimme rannassa oleviin ränsistyneisiin rakennuksiin myös sisältä päin, mikä edellytti hieman kiipeilemistä. Ei yhdessäkään paikassa oltu sisätiloihin jätetty mitään roskien ja tyhjien tölkkien lisäksi, ja monista jäljistä päätellen vankilaa olivat myöhemmin asuttaneet kodittomat, juopot ja narkkarit. Päätimme myös selvittää, löytyisikö jostain reittiä muurien takaiselle alueelle. Se oli tehty erittäin hankalaksi, mutta muurien luona oleviin vartiokoppeihin sekä joihinkin muihinkin tiloihin onnistuimme tunkeutumaan kohtalaisen helposti. Päämuurin sisäpuolelle pääsemiseksi olisi pitänyt kiivetä piikkilankaesteiden yli, eikä minulla ollut siihen tarvittavia hanskoja mukana. Muureja oli useita sisäkkäin ja pakeneminen oli tehty äärimmäisen vaikeaksi, joten ilmeisesti neukut olivat halunneet kaivostyöläistensä pysyvän tallessa. Ehkä tuohon aikaan vartiotorneissakin oli ollut konekiväärit pakenijoiden selkään ampumista varten, mutta nyt kopissa oli vain kummallisen näköisen tuolin riekaleiset jäänteet. Kärventyineistä seinistä päätellen joku oli joskus yrittänyt jonkin asteista tuhopolttoakin.

Kiivetessäni alas vartiotornista jokin vanhempi heebo tuli paikalle maasturilla, ja puheistaan päätellen hän kuvitteli meidän olevan ukrainalaisia. Tuli harvinaisen selväksi ettei vankilan alueelle saisi mennä, johon totesin ettemme olleet tunkeutuneet vartiokoppia pidemmälle. Tuskin mies ymmärsi puheistani paria sanaa enempää. Ehkä äijä oli palkattu nimenomaan vartioimaan, ettei kukaan pääsisi sisälle vankilaan - mikä tuntui hieman nurinkuriselta.

Alueelta pois pääseminen oli ylipäätään hankalaa, sillä viime vuonna avoimena ollut väylä itse rannalle oli nyt lukittu portilla, jossa oli järeän näköinen munalukko. Aluetta kiertävän kivimuurin sortuneet kohdat oli tukittu piikkilankakasoilla, joten jouduimme kävelemään pitkän matkan takaisin sinne, mistä olimme alueelle alkujaan päässeet.

Viime vuonna tulin ajaneeksi ohi keskiaikaisen luostarin, joka sijaitsi mutkan takana Padisen kartanon vieressä vain kullinluikauksen päässä uimarannalta. Nyt en halunnut missata paikkaa enää toistamiseen, joten kaarsin takaisin ja menimme tutkimaan sitä lähemmin. Kartanon mailla oli myös käsityömyymälä, jonne aikamme kuluksi päätimme kurkistaa sisälle.

Myymälässä oli myynnissä vähän erikoisempaankin sisustukseen soveltuvaa tavaraa aina lohikäärmeaiheisista käsin tehdyistä tuopeista hienoihin takorautaisiin sepän tekeleisiin - tällaisia et löydä Ikeasta. Suomen hintatasoon nähden uniikit kamat eivät olleet kalliita, ja takorautaisen vessapaperitelineen olisi voinut lunastaa itselleen parilla kympillä. Harmi ettei meillä kummallakaan ollut sellaiselle tarvetta. Sari ihasteli sepän tekeleitä vähän pidempäänkin.

Luostariin pääsi sisään ilmaiseksi, ja koluttavaksi oli tarjolla niin torneja kuin kellareitakin. En tiedä olisiko jostain voinut ostaa oikein liputkin, mutta luostarin portilla ei mitään rahastuspistettä ainakaan ollut, joten ainakin meidän visiittimme ei tehnyt matkabudjettiin minkäänlaista lovea. Useimmissa maissa kuitenkin tällaiset paikat olisi tarkoin valjastettu tuottamaan rahaa "paikan kunnossapitoon", eli joku olisi ne varmasti taskuunsa vihellellen laittanut. Luostarin kellarissa oli pimeää, joten taskulamppu ei ole huono idea mukana Viron reissulla. Jotkut venäläisturistit leikkivät jonkin asteisia kummituksia kellarin nurkassa.

Keli pysyi synkkänä, mutta kirkastui hieman iltaa kohden. Sateen tuntua oli edelleen ilmassa ja oli melko viileää, joten päätimme katsella, josko perillä Haapsalussa tai jossain lähistöllä jokin leirintäalue tarjoaisi myös mökkimajoitusta. Matkaa oli noin sata kilometriä, ja hieman syrjäisemmät tiet Virossa eivät ole ihan samanlaisessa kuosissa kuin hiljattain uusitut päätiet. Asfaltti on kyllä enimmäkseen ehjää, mutta tiet ovat möykkyisiä ja pinta sen verran karkeaa, että matkalla renkaat pitävät meteliä ja luultavasti myös kuluvat nopeammin kuin kotoisissa maisemissa Etelä-Pohjanmaalla.

Haapsaluun päästyämme keli oli hieman kirkastunut. Kävimme vähän keskustaa ihmettelemässä, löytäen ensimmäisenä piispanlinnan muurit sekä pääkadun varressa olevat monet käsityöputiikit sekä kahvilat. Jäimme yhteen mestaan istumaan kahvikupin ja kakkupalan ajaksi, ja kelit sallivat nauttia ne ulkoterassilla. Kävimme myös kaupassa ostamassa iltaeväitä grilliin laitettavaksi sekä myös jotain alkoholipitoista juotavaa. Virossa markettien viinaosastot pitävät sisällään tuotteita enemmän kuin mitä löytyy keskimääräisestä pienen paikkakunnan Alkosta Suomessa. Me laitoimme ostoskoriin makkaroiden ja lisukkeiden lisäksi vesimelonin sekä kurkun makuisia lonkeroita sekä jokusen siiderin.

Paralepan kylästä Haapsalun läheltä löytyi leirintäalue, josta pieni karvalakkimökki ilman mitään hienouksia irtosi kolmella kympillä. Kämpässä oli puiset sängyt, pöytä, pari tuolia ja muutama kirja hyllyllä. Ulkona oli pieni terassi, jonka lipan alla oli sopivasti suojassa sateelta. Paikkaa pyörittävän vanhemman herrasmiehen suomi oli hyvää ja helposti ymmärrettävää, joten majoitusasiat saatiin helposti kuntoon. Maksaa ei vielä tarvinnut, joten kannoimme autosta enimmät roinat sisälle vaatimattomaan mökkiimme ja minä laitoin oitis grillin tulille. Korkkasin myös melonilonkeron todeten sen päihittävän kaikki Koffit ja Olvit mennen tullen. Maku oli lähellä Breezeriä, mutta sokeria oli vähemmän ja alkoholia enemmän. Sytytysneste oli pienehkö pettymys aineen lemutessa ihan törkeästi tenulta. Sarin mielestä sytytysnesteen sivumaku kuuluu grillaukseen, mutta tämän nesteen makua tuskin kukaan kaipaa yhtään mihinkään.

Sinappi unohtui, mutta Rannarootsin käristeet maistuvat kyllä ihan hyvin ilmankin. Kylkeen laitettavaksi meillä oli jotain sunnipäev-salaattia, tuoreita kasviksia sekä herkullista virolaista majoneesia. Nälkä katosi.

Myöhemmin näimme pari suomalaista äijää, jotka palloilivat kylpytakeissa ja kehuivat käyneensä juuri saunassa. Mitvit? Leirintäukko oli unohtanut mainita siitä, ja jos olisimme aiemmin tienneet emme kyllä olisi jättäneet vuoroa varaamatta. Kävi myös mielessä toisenkin yön viettäminen saunallisessa paikassa, mikäli se olisi huomenna mahdollista. Yö oli kylmä, eikä mökissä ollut lämmitystä. Se tulikin nukuttua makuupussissa villakalsareissa ja -sukissa. Ehkä tämän hintaiseen mökkiin olisi jonkinlaisen sähköpatterin jo voinut asentaa? Mukana reissussa oli kuitenkin yksi vilukissa.

15.8.2016

Haapsalu - Kiltsi - Haapsalu

Unta riitti peräti puoli yhdeksään asti, ja hieman kolean oloinen ja edelleen sateinen aamu alkoi jälleen grillin sytyttämisellä ja tenun nuuhkimisella. Emme olleet huomanneet ostaa mitään lihoja, joten aamiaiseksikin oli samoja herkullisia käristeitä jo aiemmin kuvatuin lisukkein. Paikan omistaja ilmaantui pihalle eväiden grillauksen aikana, joten suullisesti sovimme olevamme vielä toisenkin yön, ja sain selville että saunavuoro maksaa kympin ja se pitää varata huoltorakennuksen seinällä olevasta listasta. Aterian päätteeksi Sari veti puumerkit illan viimeiselle vuorolle, joka olisi kymmeneltä. Oli strateginen etu valita viimeinen vuoro, koska sitä olisi mahdollista venyttää loppupäästä jos sellaiselle kokee tarvetta. Kukaan ei ollut vielä ehtinyt listalle ennen meitä.

Kahvinkeittovermeitä meillä ei ole mukana, joten aamusumpit olisi hörpittävä keskustassa. Päästyämme sinne ilma jo hieman lupaili parempaa, mikä olisi hyvä asia ajatellen päivän suunnitelmia. Joimme kahvit pienessä kuppilassa, jota piti sympaattisen oloinen vanha eukko, ja jonka seiniä eri vuosikymmeniltä peräisin olevat suklaalevyjen kuoret koristivat. Myynnissä oli myös paljon erilaisia makeisia ja leivonnaisia ynnä muuta irtotavaraa suurissa lasipurkeissa, jotka olivat siististi rivissä myyntitiskillä. Istumapaikkoja oli vain muutamalle asiakkaalle.

Tuntuu, ettei Virossa kapitalismi ole vielä hivuttautunut yhtä pitkälle kuin Suomessa, ja täältä löytyy paljon uniikkeja ja yksilöllisiä putiikkeja, kahviloita ja ruokapaikkoja tympeiden ketjuravintoloiden ja ostoshelvettien sijaan.

Olin jättänyt auton parkkiin linnan lähelle, ja Haapsalu on vielä sen verran pieni paikka, ettei pysäköinnistä tarvitse maksaa edes ydinkeskustassa. Vapaata parkkitilaakin oli ihan kiitettäväksi. Tutustuimme linnan sisäpihaan ja muureihin, mutta jätimme museon väliin ihan siitä syystä, että nyt tarjolla oli harvinaista herkkua: auringonpaistetta! Myöhemmin selvisi, että museo olisi ollut täynnä keskiaikaisia aseita, jotka olisivat ehkä omalla arvoasteikollani vetäneet vertoja jopa auringonpaisteelle.

Leirinnän ukko oli myös suositellut Haapsalun vanhaa rautatieasemaa, jonne päätimme suunnata seuraavaksi. Se oli vähän sivussa vanhasta keskustasta, mutta sinne oli ihan helppo ajaa pelkän paperisen kaupunkikartan avulla. Itse rakennus oli pitkä kuin nälkävuosi – kauniisti maalattu puinen rakennus hyvin hoidettujen kukkaistutusten kera. Se ei ole enää käytössä, mutta odotussaliin pääsi sisälle ja raiteilla oli muutamia vanhoja höyryvetureita sekä puisia juutalaisten kuskaamiseen tarkoitettuja vaunuja – tai ainakin ne sellaisilta näyttivät. Sadetta saimme niskaamme lisää, mutta olimme päättäneet olla vittuuntumatta siitä, sillä tuskin se kuitenkaan itkemällä loppuu. Höyryveturin alla oli hyvä notkua poltellen kessua pahimman ryöpyn ajan. Asemalla oli myös näytteillä vanhoja kuvia viime vuosisadan alusta sekä otteita matkustajia koskevista säännöistä. Tuolloin naisille oli olemassa jopa oma osastonsa, jonne ei kolmijalkaisilla ollut mitään asiaa. Asemalla oleskelu oli sallittua vain matkustajille, ja juoppoja oli heitetty ulos tarpeen vaatiessa.

Vettä tuli jälleen vähän enemmän, joten päätimme kuluttaa iltapäivää surffailemalla vaatekaupoissa. Haapsalusta löytyy useita, eivätkä hinnat ainakaan hirvittäneet. Takkosta Sari haali kokoon ison kasan vaatteita, ja allekirjoittanut hieman pienemmän kasan. Surffailun jälkeen menimme Talumehe Kõrtsiin syömään.

Paikka oli kodikkaasti sisustettu, nimen tarkoittaessa talonpojan kievaria. Seinät sekä katto oli tehty tuppeensahatusta lankusta, eikä oikeastaan mitään pintoja oltu maalattu. Tarjoilijatkin olivat pukeutuneet pellavanuttuihin entisaikojen talonpoikien tapaan. Alkupalat olivat vain parin kolmen euron hintaisia, joten tilasimme oitis neljä kippoa sekä vissyt ja vielä pääruuatkin. Suurin yllätys oli puoli-ilmaisten snacks-annosten koko; nyt meillä oli edessämme pöydällä iso kasa rapeiksi paistettuja siankorvia, kananugetteja, lihapullia viinimarinoitujen sipuleiden kera sekä ainakin 300g erilaisia juustoja kuutioituina. Tulin laskeneeksi täällä tarjotuille juustoille halvemman kilohinnan kuin mitä ne maksaisivat Selverissä, enkä voinut kuin ihmetellä miten sellainen oli mahdollista. Mielessäni kävi ajatus pääruokien perumisesta, mutta se olisi luultavasti jo myöhäistä eikä muutenkaan kovin kuranttia käytöstä ravintolassa.

Ahmimme hyvällä ruokahalulla, ja pääruuatkin tulivat ennen kuin olimme selvittäneet puoliakaan alkupaloista. Minulla oli silakoita ja Sarilla jättkokoinen jauhelihasta pyöräytetty köntsä, jota menussa oli kutsuttu "hiiripullaksi". Muutkin annokset oli aika erikoisella tavalla nimetty eikä niiden sisältöä voinut siksi arvata kysymättä pellavaheebolta. Emme tietenkään saaneet kaikkea syödyksi, joten pyysin grillirasiat takeawayta varten. Loput sapuskat varmasti maistuisivat vielä illalla saunan päätteeksi.

Illemmalla keli muuttui jälleen aurinkoiseksi, joten lähdimme autolla kohti Kiltsiä, missä olisi vanha neukkujen hylkäämä armeijan lentotukikohta sekä kaikki, mitä Ungrun kartanosta oli vielä jäljellä. Paikka oli muutaman kilometrin päässä Rohukülan suuntaan leirintäalueelta katsottuna.

Ungrusta oli jäljellä lähinnä seinät, mutta paikka oli vaikuttavan näköinen mukavassa alkuillan auringossa. Kartanon rakennustyöt olivat aikoinaan jääneet kesken, ja ryssät olivat tietenkin käyneet vohkimassa sieltä tiiliä ja muita tarvikkeita tukikohtansa pystyttämistä varten. Mutta missä se tukikohta sitten on? Lentokenttä kuuluu niihin nähtävyyksiin joita ei juuri turisteille hehkuteta, ja ainakin oman käsitykseni mukaan viranomaiset eivät edes haluaisi reissaajien nuuskivan paikkoja.

Kävelimme kartanonraunion ohi, sillä olin näkevinäni kauempana pellolla tien. Se oli kuin olikin kiitotien pää... ja sitä kiitotietä jatkui silmänkantamattomiin. Mitään muuta ei näkynytkään tästä paikasta katsottuna emmekä jaksaneet lähteä tutkimaan aluetta kävellen, joten päätimme etsiä kiitotien toisen pään autolla. Taapertaessamme takaisinpäin huomasimme jättimäiset valkoiset etanat, jotka olivat miehittäneet kiitoradan reunan. Sari halusi laittaa talteen yhden hylätyn kuoren, josta tosin piti ensin kaapia henkensä heittänyt asukki ulos. Alueella oli pari tukikohtaan kuuluvaa ränsistynyttä rakennusta, joiden sisältä löytyi juoppojen ja narkkareiden hylättyjen leiripaikkojen lisäksi omituisia venäjänkielisin tekstein merkattuja lokeroita. Niiden käyttötarkoitusta ei voinut kuin arvailla.

Ajoin autolla vähän matkaa takaisinpäin, ja löysinkin kieltomerkein varustetun tien, jolle oitis käännyin jättäen kyltit vaille huomiota. Onneksi ne olivat viroksi, eikä suomalaisten tarvitse niitä noudattaa. Tie jatkui syvemmälle tukikohdan alueelle, ja täältä löysimme useita maakattoisia lentokonehangaareita. Ilmeisesti ryssät olivat halunneet piilottaa hävittäjänsä Naton vakoilukoneilta ja antaneet heinikon kasvaa niiden päälle. Näissäkin mestoissa oli ollut asukkaita, ja ainakin hangaareissa oli ryypätty, grillailtu sekä nukuttu.

Lentokonehalleissa riitti seikkailemista joksikin aikaa, ja vierailtuamme ainakin neljässä päätimme sen olevan riittävästi. Minä tulin kiivenneeksi yhden hangaarin katollekin. Täältä kukaan ei tullut häätämään meitä pois, mutta näimme kuitenkin useita fillaristeja hyödyntämässä kiitorataa lenkkipolkuna. Suora oli noin kolmen kilometrin pituinen, joten sitä voisi ehkä käyttää myös kiihdytysajojen järjestämiseen. En epäile, etteivätkö paikalliset teinit olisikin testailleet menopelejään radalla. En kuitenkaan suosittele, sillä miksei kiitoradalla voisi olla kuoppa tai pari? Vastaan voi yllättäen tulla myös viaton lenkkeilijä.

Ajoin takaisin keskustaan, ja päätimme vilkaista vielä kolmatta leirintämiehen suosittelemaa paikkaa, rantapromenadia. Meri oli lyhyen jalkapatikan päässä linnasta, ja rannan tuntumassa oli kauniita vanhoja puutaloja. Ajattelimme napata kahvit rantakahvilassa, mutta turisteja täynnä oleva terassi oli ikävästi varjossa ja aurinko paistoi edelleen. Kahvilan myyjälle oli kuitenkin ok, että veisimme kahvit rannalle ja nauttisimme ne heilutellen jalkojamme veden yllä. Tyttö toi tarjottimenkin operaation helpottamiseksi. Cappuchino oli hyvää, ja sitä nautiskellessa saimme katsella joutsenpoikueen kuritonta käyttäytymistä vedessä sekä rannalla. Vaikka kahvila oli tasoltaan sieltä paremmasta päästä, ei kaksi erikoiskahvia ja pari vissyä siihen päälle maksanut seitsemää euroa enempää. Laivan surkea automaattikahvi oli maksanut saman verran ilman virvokkeita.

Palasimme mökille kaupan kautta, ja nyt meillä oli lisää lonkeroa, ravintolasta mukaan napatut eväät sekä kilon ämpärillinen saslik-lihoja. Sinappia, salamia, juustoa sekä lisää maukasta sunnipäev-salaattiakin tuli hamstrattua Konzumista. Lihat olivat niin paksuja möhkäleitä, että päätin halkaista ne kahtia Leathermanilla grillauksen nopeuttamiseksi. Evästelyjen jälkeen pääsimme viimein saunaan.

Saunamökki oli alueen perällä huoltorakennuksen takana, ja siinä oli reilun kokoinen takkahuone, pukuhuone, kaksi suihkua sekä noin viisi henkeä vetävä sauna. Kiuas toimi sähköllä, mutta emme antaneet sen ahdistaa, sillä harvemminpa sitä pääsee Suomen ulkopuolella saunomaan ollenkaan. Takkahuoneeseen sain aikaan tunnelmavalaistuksen parinkymmenen kivisissä kipoissa olevan tuikun avulla. Saunajuomat pysyivät kylminä matkajääkaapissa, joka on erittäin kätevä kapistus mukana autoreissuilla. Auton 12V jännitteellä laitteesta ei kummoisia tehoja irtoa, mutta seinään kytkettynä se jäähdyttää ihan yhtä tehokkasti kuin normijääkaappikin. Rentouttavan saunomisen jälkeen painelimme mökkiin koisimaan. Isäntä oli vielä pihalla, joten tokaisin ohimennen tälle sammuttaneeni jo kiukaan ja avanneeni useammankin ikkunan mökin tuulettamiseksi. Mies kiitteli kohteliaasti huomaavaisuudestani.

1/4 Seuraava >>