Englanti & Skotlanti

10.6.-21.6.2013

Calmisto World / Matkat / Englanti & Skotlanti

Perjantai 14.6. York - Edinburgh

Heräsin aikaisin, mutta Subotaiksi ristimäni kaveri (sen Conan barbaarin kaverin mukaan) ehti silti vallata vessan ensimmäisenä, ja jäi sinne jumittamaan ja puhumaan itsekseen jollain oudolla kielellä. Menin aulan vessaan aamutoimille, sillä se oli tyhjillään. Vessassa oli vanhanaikainen narusta vedettävä pönttö, joka kaiken lisäksi roiski vettä ylhäällä olevasta säiliöstä niskaani. Tämän lisäksi vessa oli englantilaisen perinteen mukaisesti kylmä paikka; ei ihan pakkasta muttei kaukana siitä.

Kävin katsastamassa aamiaisen, mutta tyydyin tänäänkin vain lasilliseen jääkylmää vettä. Ei puhettakaan mistään pekoneista tai munista, tarjolla oli vain croissantteja, leipää, muroja, mehua, marmeladia ja hedelmiä, eli siis kaikkea sellaista mitä itseään arvostava ihminen ei suuhunsa laittaisi. Onneksi minulla on vielä savumakkaroita ja juustoa jemmassa jääkaapissa, joten pystyin tekemään jotain vähän kelvollisempaa korvikkeeksi.

Subotai sen kun vaan jatkoi itsekseen puhumista. Olin siirtynyt lounge-osastolle, sillä se oli ainoa paikka missä tämän paikan netti toimi kunnolla, ja kyseinen hiippari oli seurannut perässä. Täällä olimme vain me kaksi, eikä mies varmaan ainakaan minulle vinosilmien kielellä yrittänyt puhua. Tarpeeksi surffailtuani laitoin itselleni kunnollisen aamiaisen ja nappasin tarjoilupöydältä vain yhden omenan muodon vuoksi. Muut epäkarppaajat näyttivät vähän ihmettelevän makkara-annostani paahtoleipiä mussuttaessaan.

Kävin tekemässä vielä pienen aamulenkin joenrantaa pitkin, tällä kertaa pohjoiseen päin. Päädyin pieneen kylään, jossa oli melkein Emmerdalen tunnelmaa. Vanha eukko lastasi tavaraa minipakun perältä sisään kauppaansa ja jutteli samalla kadunlakaisijan kanssa. Kysyin onko kauppa auki, johon muori tuumasi, että sisään vaan. Ei se oikeasti auki ollut, mutta ilmeisesti tällaisissa pienissä kyläkaupoissa ei ole niin väliä. Istuin penkille maistelemaan ostamaani Wiltshiren kinkkua ja lepuuttamaan ahteriani. Perse oli kyllä aika hellänä, hybrideissä kun tapaa yleensä olla aika kovat penkit. Toivottavasti tämä liikunnan määrä vähän kompensoi syötyjen hiilihydraattien määrää. Kinkku oli harmaasuolattua ja maku hyvin lähellä kotimaista joulukinkkua, mutta tässä paketissa se oli hakattu pieneksi silpuksi.

Pyörä on kyllä ollut loistava, vaikka olikin kokoa liian pieni meikäläiselle. Vuokraamon muija oli säätänyt sen maksimikorkeuteen, mutta silti polvet olivat hieman koukussa kaiken aikaa. Melkein Nishikin veroinen vehje – tosin olihan siinä lähes sama tekniikka, vain runko oli luokkaa heikompaa tekoa kuin omassa fillarissani, 6000-sarjan alumiinia. Ridgeback se oli merkiltään, ja jälkeenpäin googlattuna vehkeelle löytyi hintakin, 599 puntaa. Hinta selittää kelvolliset ajo-ominaisuudet. Se oli kuitenkin palautettava takaisin vuokraamoon ja jatkettava matkaa bussin kyydissä kohti Skotlantia ja Edinburghia.

Bussi lähti väärältä pysäkiltä, joten melkein missasin sen. Alkumatka oli pelkkää tasankoa, peltoja ja kaupunkeja. Newcastlen jälkeen maisemat kuitenkin muuttuivat radikaalisti. Maasto oli paljon mäkisempää, puita ja asutusta vähän. Emmerdale-kivitaloja. Lampaita ja muita eläimiä. Jatkuvaa korvien lukkiutumista. Sitten oltiinkin äkkiä metsän keskellä. Se tuntui hieman oudolta nyt, sillä Etelä-Englannista on sellaiset hakattu pois jo ajat sitten.

Olin vallannut tapani mukaan takimmaisen penkkirivin itselleni, sillä mitään tungosta ei autossa ollut. Edessäni istui vain yksi nainen kahden pikkutytön kanssa, jotka alkoivat matkan edetessä käydä vähän levottomiksi. Tytöt kurkkivat penkkien välistä, hyppivät käytävällä ja tunkivat välillä viereenkin istumaan. Nainen pahoitteli tyttöjen käytöstä, johon vastasin ettei ollenkaan häiritse. Loppumatkasta toinen alkoi kuitenkin oksennella, ja tämän havaittuani en enää toivonut kumpaakaan viereeni istumaan. Saattoi kuitenkin olla että kyse oli vain matkapahoinvoinnista, sillä en minä mitään oireita saanut myöhemminkään. Mutta ehkä olisi fiksumpaa istua jossain muualla kuin bussin perällä, jos on taipumusta pahoinvointiin?

Edinburghissa vallitsi hieno aurinkoinen sää kävellessäni ulos bussiterminaalista. Rupesin pohtimaan miten löytäisin hostellin, josta olin punkan varannut. Olin varausta tehdessäni ollut niin hätäinen, että unohdin painaa mieleeni edes hostellin nimeä. Minä tiesin, että minulla on varaus yhdeksi yöksi jossain hostellissa joka sijaitsee jossain päin Edinburghia. Ei kovin hyvä lähtökohta. Sain lopulta ongittua tiedot sähköpostistani, kun istuin Microsoftin sponsoroimalle oranssille penkille St. Andrews squarella. Penkissä oli wlan-tukiasema. Nettiin pääsin katsottuani ensin Office-mainoksen. Hostelli löytyi google mapsin avulla, vaikka tyhmä sovellus ohjasikin minut kiertoteitä hostellin takapihalle. Paikan sijainti melko kaukana ydinkeskustasta selittänee majoituksen halvan hinnan. Hostellin nimi oli muuten hieman erikoisemmasta päästä: The Hostel.

The Hostelista löytyi pesula. Olin ottanut mukaan huomattavasti vähemmän vaatteita kuin aiemmilla reissuilla ja nyt aika suuri osa niistä oli jo likaisia. Ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä nyrkkipyykille tai mennä vaatekauppaan, sillä koneellinen pyykkiä kuivauksineen irtosi neljällä punnalla. Hintaansa nähden hostelli oli muutenkin yllättävän hyvä. Parhaat sängyt tähän mennessä, ellei kitinää ja narinaa oteta huomioon. Mutta leveämmät kuin yhdessäkään hostellissa tähän mennessä, ja kunnolliset peitotkin. Suuressa kämpässä oli itseni lisäksi vain ruotsalainen pariskunta, joka mahtui mainiosti samaankin sänkyyn. Eivät olleet kuitenkaan selvinneet yhden punkan hinnalla, kun kysyin. Jopa avainkortti on toiminut joka ainoalla kerralla, toisin kuin jossain Viking Linen botskissa jossa sitä saa höylätä ja toivoa että ovi aukeaisi. Sitten ne huonot asiat. Kämpässä ei ollut ainuttakaan pistorasiaa, joten jouduin lataamaan täppärini keittiössä, jonne se myös jäi koko yöksi kun keittiö suljettiin kymmeneltä.

Majoituttuani kysyin respasta ruokakauppaa, aikomuksenani viimeinkin syödä illallinen ilman turhia hiilareita. Kaupan valikoimat olivat samaa luokkaa kuin Budgensilla Yorkissa, eli jos haluaa enemmän vaihtoehtoja on käveltävä kauemmas isompaan kauppaan. Ainoastaan naudan jauhelihaa löytyi, ja sitäkin vain puolen kilon erissä. No, tulee vähän isompi setti apetta. Sentään kukkis/parsakaalisekoitus oli tarjouksessa. Voipaketin ostaminen vitutti, sillä en tiedä mitä lopuille tekisin. Käytin kuitenkin melkoisen siivun saadakseni aterian rasvapitoisuuden kohdalleen.

Yön nukuin paremmin kuin koskaan tämän reissun aikana, 7 tuntia yhteen pötköön heräämättä kertaakaan. Ruotsalaiset nukkuivat äänettömästi, joten edes kuulokkeita en tarvinnut.

Lauantai 15.6. Edinburgh - Inverness

Oli mukavaa herätä kämpässä jossa oli hiljaista, paska ei haissut eikä banjokaan soinut. Ruotsalaisia ei häirinnyt, vaikka jätin ikkunan yöksi auki. Lähes tyhjästä kämpästä oli myös helppo valita punkka joka on suoraan sen alla. Oli mukavan viileää. Toisin oli Yorkin hostellissa, jossa kämppä oli täyteen ahdettu, kuuma, ja joku oli vielä keksinyt sulkea ikkunat yöllä. Kyllä muuten haisi aamulla. Hurreilla ei vaikuttanut olevan mitään kiirettä herätä, joten hiiviskelin alas häiritsemättä heitä enempää.

Täppäri oli tosiaan lukkojen takana mentyäni alas, mutta muuan ranskalainen kaveri kokosi polkupyörää aulan lattialla kaikessa hiljaisuudessa. Pyörä oli levitetty atomeiksi siihen lattialle. Mies kertoi lennättäneensä sen Pariisista Edinburghiin pakettina, ja nyt se piti siis koota. Jarrujen asentamisessa kaverilla oli ongelmia, enkä minäkään osannut – tai viitsinyt – auttaa. Jonkun V-braken olen joskus purkanut / säätänyt, ja muistan ainoastaan että se oli vittumaista. Tässä mankelissa oli erilaiset jarrut.

Eilen illalla yritin selvitellä netistä miten Skotlannin saaristoon pääsee ja ylipäätään mille saarelle haluaisin mennä, mutta hirveän paljoa en viisastunut. Todennäköisin juttu olisi Edinburgh- Inverness - Ullapool reitti, josta lähtee paatteja ainakin ulommille Hebrideille. Yritin varata bussilippua netistä, mutta CityLinkin sivusto kaatui kun olin saanut kaikki lomakkeet täytettyä, ja siinä vaiheessa menivät hermot ja jätin homman sikseen.

Vessat ovat oma erikoisuutensa britteinsaarilla. En edelleenkään käsitä miksi kylmä ja kuuma vesi on tultava eri hanoista. Aamupuuhastelut sekä pesulla käynti kuitenkin sujuivat vaivattomasti, varmaankin vain ranskalainen heebo oli herännyt ennen minua ja täällä suihkukoppejakin oli useita. Nyt yrittäessäni jälleen palata kunnolliseen ruokavalioon hiilihydraattien sitomaa nestettä saa olla lorottelemassa jatkuvasti, ja syötyäni aamiaiseksi loput eilisistä kokkauksista huomasin miten kroppa on taas alkanut vierastaa rasvaan perustuvaa ruokavaliota. Jouduin käydä vessassa vielä parikin kertaa ennenkuin maha rauhoittui.

Hostellin respasta neuvottiin miten pääsisin helpoiten asemalle, eli paikallisliikenteen dösällä siis. Täälläkin ne ovat kaksikerroksisia, mutta eivät punaisia. Näissäkin autoissa CCTV jyllää ja mustia kamerakupoleita on katossa ja seinillä. Toisaalta täällä jäisivät neekerinpieksijät äkkiä natuun tekosistaan. Minua kamerat silti vituttavat. Niitä on muutenkin joka paikassa enemmän kuin Suomessa, ja luultavasti kotimaassakin oppi ammennetaan ulkomailta ja pian niitä on Suomikin täynnä. Käppäillessäni pysäkiltä kohti asemaa havahduin säkkipillimusiikkiin. Sitä huudatettiin kaiuttimista läheisessä turistikrääsämyymälässä... mutta tarjolla oli härskin näköisiä tartan-kuosisia housuja, jollaiset oli kerrassaan pakko saada. Siispä tein matkani ensimmäisen varsinaisen ostoksen, 15 puntaa. Suureksi riemukseni S/M-kokoiset housut sopivat jalkaani täydellisesti.

Ehdin hyvin seuraavaan bussiin, joka siirtäisi minut ylämaan sydämeen, Loch Nessin välittömään läheisyyteen. Kävin vielä nappaamassa matkaeväätkin Poundlandista, joka löytyi aseman viereiseltä ostarilta. Huono ruokavalikoima siellä oli, mutta puljun konsepti on toimiva: jokainen tuote maksaa yhden punnan. Vaivatonta ostostelua, kun ei tarvitse katsella tai vertailla hintoja. Bussi lähti ajallaan, eikä matkan alkuosuudelta ole juuri mitään kerrottavaa.

Skotlannissa vaikuttuu ensimmäisenä rakennusten julkisivuista. Brittien suosimia punatiilimurjuja ei näy. Rakennukset ovat aika pitkälti samaa tyyliä erkkereineen, mutta talot on yleensä tehty harkoista, kivistä, harmaista prässätyistä tiilistä tai ovat rapattuja. Nurkissa sekä ikkuna- ja ovipielissä käytetään usein suurempia tiiliä tai kiviä, joilla on saatu aikaan koristeellisia yksityiskohtia. Mutta onko Skotlannin takahikiällä tai saaristossa alkuasukkaita? Tähän mennessä mamuja on tullut vastaan ihan liikaa. Ei kansainvälisyydessä sinänsä ole mitään vikaa, mutta jos matkustaa Englantiin sitä odottaa tapaavansa brittejä eikä albaaneja, Skotlannissa skotteja eikä neekereitä.

Maasto alkoi muuttua mahtavamman näköiseksi. Vuoristo muuttui korkeammaksi ja ensmmäiset lumetkin on nyt bongattu. Ulkona näytti muutenkin melko kylmältä. Matkan aikana ehdin miettiä, mahtaisinko tarjeta mukana olevilla vaatteilla vai joutuisinko ostamaan jotain lämpimämpää ylleni. Tällä reissulla ei ole mukana sellaista varustusta kuin Islannissa vuosi sitten. Ylläni oli bussimatkan aikana shortsit ja t-paita, kaikki vähänkään paksummat vermeet ovat rinkassa bussin lastiruumassa.

Minä juutuin sitten päiväksi Invernessiin. Päästyäni ulos bussista terminaalissa Ullapooliin menevän dösän perävalot näkyivät, kun se kaasutti pois asemalta. Lippukassan naisen mukaan se oli päivän ensimmäinen sekä myös viimeinen. Ei ollut siis muuta vaihtoehtoa kuin etsiä katto ja punkka yöksi ja jäädä kaupunkiin jahtaamaan Loch Nessin hirviötä tai jotain muuta yhtä järkevää. Varasin liput huomiseen bussiin ennen poistumistani asemalta. Onneksi nykyään sunnuntaisinkin pääsee ja laivatkin kulkevat. Ennen ei kuulemma ole ollut yhtä auvoisaa.

Täällä perusjutut kävivät kuitenkin helposti. Hostelli löytyi heti aseman vierestä, ja tilaa oli. Kadun toiselta puolelta löytyi iso marketti, jossa hinnat olivat jotain ihan muuta mihin tähän asti olen täällä tottunut. Vitosella sai värkit isoon padalliseen sapuskaa. Myytävänä oli normieväiden lisäksi kattava valikoima erilaisia pakasteita sopivin tasarahahinnoin, ja siitä varmaan puljun nimi Iceland on peräisin. Samassa rakennuksessa oli joku toinenkin kauppa, mutta sinne en enää vaivautunut menemään.

Raha-asiat sujuvat täällä mallikkaasti; jokaisessa kaupassa olen onnistunut pääsemään niistä eroon. Kortti kelpaa lähes kaikkialla, ja usein myös yhdistelmäkortin debit-puolta voi käyttää. Minä sain eilen tilin, joten nyt luottokorttia tarvitaan vain siellä missä debit ei toimi. Skotlannilla on oma pankki ja omat rahat, jotka kuitenkin vastaavat brittiläistä puntaa. Setelit ovat aivan eri näköisiä, ja kolikkojakin kilisee lompakossa niin montaa eri sorttia ettei niistä ota enää pirukaan selvää. Väitetään että kaikkialla Englannissa skottiraha ei kelpaisi, mutta en tosiaan tiedä kun en ole vielä päässyt kokeilemaan.

Istuessani tupakalla hostellin pihassa paikalle osui oman ikäiseni kaveri, joka ryhtyi heti juttusille. Aluksi en meinannut saada miehen puheista mitään tolkkua, mutta syykin selvisi miehen kerrottua olevansa kotoisin Australiasta. Eihän niiden puhetta kukaan muukaan ymmärrä. Kaiffari oli yksi niistä, joita olen toisinaan kadehtinut: jo toista vuotta putkeen reissaamassa pitkin maailmaa, tarvitsematta ajatella työntekoa tai mitään muutakaan oravanpyörään liittyvää.

Tein eväät Icelandin ostoksistani hostellin keittiössä. Välineistössä oli jälleen kerran hieman toivomisen varaa. Pannut olivat kärsineet melkoisesti damagea erilaisista metallivälineistä sekä jokaisen pohja oli saatu vääntymään mutkalle ilmeisesti liian suurella lämmöllä kärventämällä. Oli myös ensimmäinen kerta kun jouduin kokkaamaan sapuskani kaasuhellalla. Hieman vaarallinen vehje se oli, sillä liekki sammui ainakin kahdesti pannua ravistellessani ja kerran ihan itsekseen. Lopun aikaa kurkistelin neuroottisesti pannun alle nähdäkseni varmasti liekin palavan. Olisi ollut nolo päätös retkelle lentää ilmaan hostellin mukana kaasuhellan räjähdettyä. Tällä kertaa ruuanlaittoani ei ollut ihmettelemässä kukaan. Pari naista jutteli pöydässä keskenään, mutta heitä ei touhuiluni kiinnostanut ja sain kokata sekä syödä evääni rauhassa.

Syötyäni lähdin kiertelemään jokirantaan, mikä olikin ihan kaunista seutua mukavassa ilta-auringossa. Päätin myös käydä piipahtamassa pubissa, jonka ohi olin kävellyt jo aiemmin iltapäivällä. Hootanannyn väitetään olevan kaupungin paras baari. Oviaukon kuitenkin tukki kaksi raamikasta miehenkörilästä security-takit yllään. Jääkaappi-pakastimet kuitenkin väistivät sivuun kun kävelin ovelle, penniäkään ei pyydetty pääsymaksua vaikka tarjolla oli live-musiikkia, ja sain raahata koko omaisuuteni sisään olkalaukkua myöten. Ei edes narikkaa rosvoamassa asiakkailta taskurahoja. Ei meillä kotona baariin meneminen ole näin kivaa. Suomessa joutuu toisinaan väittelyyn narikan kanssa siitä, onko jokin vaatekappale takki vai jotain muuta, laukuista puhumattakaan. Esiintymässä oli harmonikan ja akustisen kitaran duo, joka soitti jotain etäisesti Värttinältä kuulostavaa. Porukkaa oli paljon, ja useimmat notkuivat juomien kanssa seisaallaan. Minä päätin tilata tuopposen paikallista alea, Black Isle Red Kitea, mikä oli aika paahtunutta ja hieman kitkerän makuista, joten te kaikki Lapin Kullan kittaajat älkää vaivautuko, lageriakin on tarjolla. Ylipäätään oluita on tarjolla hieman eri tyyliin kuin tavallisessa suomalaisessa baarissa. Bändin lopetettua istuskelin vielä sisäpihalla, jonne sai viedä juomia mukanaan ja jossa sai polttaa. Tulta yritettiin pummata useampaankin otteeseen, mutta loppuviimein kukaan ei kuitenkaan suostunut käyttämään viimeistä tulitikkuani. Temppu oli hauska tehdä aina uusiksi, vaikka täysikin aski laukun pohjalla olisi ollut. Selvisin illasta yhdellä tuopillisella, ja painelin takaisin hostelliin.

<< Edellinen 3 / 7 Seuraava >>