Englanti & Skotlanti

10.6.-21.6.2013

Calmisto World / Matkat / Englanti & Skotlanti

Keskiviikko 12.6., Lontoo - York

Heräsin paljon paremmin levänneenä, ellei lasketa sängyn jousien aiheuttamia kuvia selässä. Heteka ei ollut ihan parasta a-luokkaa. Nukuin kuitenkin melkein 7 tuntia, mikä on jopa normaalia keskiarvoani enemmän. Mutta idiootteja torkuttajia en voi lähtökohtaisestikaan sietää. Miksi laittaa se perkeleen herätys päälle, jos sitä ei kuitenkaan aio noudattaa? Olisin ehkä nukkunut vieläkin pidempään, ellei jonkun puhelin olisi huutanut herätystä viiden minuutin välein. En jaksanut ottaa selvää kenet haluaisin kuristaa, vaan poistuin paikalta.

Päivän sää näytti ihan samalta kuin lähes kaikki sää tähän mennessä, ja ilmankosteus huiteli varmaan lähellä sataa. Tuli vaan pientä epäilystä tästäkin hotellista, sillä Irlannissakin vaikutti olevan jonkin sortin kosteusvaurioita ja hometta lähes joka paikassa. Kurkku oli vähän oudon karhea ja silmät oirehtivat herätessäni, eikä tämä Lontoon ilma muutenkaan taida olla kovin terveellistä. Niistäessä nenästä irtosi jotain mustaa paskaa, millaista ei ainakaan Ilmajoella yleensä tapahdu.

Aamiainen ei paljoa poikennut eilisestä. Päätin huvikseni kokeilla pyytää kananmunan kokkelina ja tuplana, mutta homma ei mennyt ihan putkeen. Munia oli kyllä kaksi yhden sijaan, mutta samanlaisina kuin eilenkin, kevyesti paistettuna vain toiselta puolelta niin että keltuainen jää osittain raa'aksi ja leikattaessa leviää lautaselle. Tapa oli yleinen myös Irlannissa. Mamutarjoilijoilta ei voi kuitenkaan odottaa täydellistä kielitaitoa. En myöskään pidä englantilaisten tavasta paistaa pekoni korpuksi. Lisäherkkuja ei nyt tarjottu, vaikka syötyäni jäinkin hetkeksi pöytään kärkkymään. Ei juustoja eikä muitakaan ekstroja, vaikka yritinkin näyttää oikein nälkäiseltä. Karppauksen kannalta buffet olisi paras vaihtoehto, mutta tällaisissa pikkuhotelleissa pöytiin tarjoilu tuntuu olevan tapa jolla ahmatit laitetaan kuriin. Hieman pettyneenä lähdin pois ruokasalista.

Tämä hotelli on täynnä työnhakijoita ympäri maailmaa. Nyt kun en ole lähtenyt kaupungille heti aamusta, on ollut aikaa jutella muiden asukkien kanssa. Yksi eteläafrikkalainen nuori kaveri sovitti pukua ylleen ja peilaili itseään. Oli lähdössä työhaastatteluun. Jonkun hieman tätä nykyistä hienomman hotellin consiergen paikka oli tarjolla, kuukausipalkka 3000 puntaa. Minä sekä lässyttävä saksalainen toivotimme onnea haastatteluun. Robert the Room manager hääräili jotain omien rojujensa parissa. Miehen punkka oli vanhan viktoriaanisen takan edessä, ja se oli ympäröity muovikasseilla jotka näyttivät olevan täynnä kirjoja ja lehtiä. Takanreunus oli ladottu täyteen erilaisia shampoopulloja ja muuta kosmetiikkaa. Ilmeisesti mies keräsi talteen muilta vierailta jääneet tavarat. En viitsinyt kysyä. Äijä kuitenkin näytti aika hampuusilta eikä hän näyttänyt kuljeksivan päivisin kaupungilla muiden matkalaisten tavoin, vaan nyhjötti hotellissa suurimman osan aikaa. Voisiko kyseessä olla joku sossun majoittama asunnoton?

Ajelin metrolla St. Pancrasin asemalle, josta matkani olisi tarkoitus jatkua eteenpäin kohti Yorkshirea. Paljastui, että hankkimani bussilippu onkin junalippu. Selattuani läpi tulosteen pienenkin präntin sain tietää, että matka alkaa junassa ja vaihtuu bussikyytiin vasta East Midlands Parkwayssa matkan varrella. Megabus on eurooppalaisen maaliikenteen Ryanair, joka järjestää omanlaisiaan matkoja, mutta melko edullisesti. 4 tunnin reissulle kertyi hintaa noin 15 euroa. Matkat varataan netissä ja liput tulostetaan itse kuten lentoliikenteen Ryanairillakin.

Vaikuttaa, etteivät turistit ole ainoita eväiden mässyttäjiä tässä maassa. Julkista syömistä näkee kaikkialla kaupungissa. Ei siis ihme, että Tescon marketeissa myydään vain instanaposteltavaa. Suuremmat marketit löytyvät kai kauempaa nukkumalähiöistä. Harmi, että kaikki puhtaasti vain lihaa sisältävät tuotteet makkaroita myöten ovat raakoja. Ehkä Yorkista löytyy enemmän valikoimaa ja majapaikasta täysin varusteltu keittiö.

Täällä myös kummastuttaa se, miten älyttömästi britit roskaavat. Kaikki eväiden käärepaperit jätetään lojumaan sinne missä ne on syöty eikä kukaan edes harkitse niiden roskiin viemistä. Itse olen kyllä välillä kantanut roskia mukanani pitkiäkin matkoja siinä toivossa että jostain löytyisi jäteastia, mutta laihoin tuloksin. Niitä ei läheskään joka paikassa tule vastaan. Joku kuitenkin sotkut siivoaa, sillä useimmissa paikoissa on yleensä melko siistiä. Hauskinta oli nähdä, kun yksi hotellin työntekijöistä noukki eilen pihassa olevasta kukkapurkista roskat ja heitti ne kadulle. Jätin itse myöhemmin parit käärepaperit samaan paikkaan vain nähdäkseni tapahtuisiko sama uudelleen, mutta temppu ei onnistunut.

St. Pancras oli melko iso rautatieasema, jossa isojen kaupunkien tyyliin eri suuntiin lähtevien junien laiturit olivat eri paikoissa. Lontoossa on kuitenkin monia eri pääteasemia, ja esimerkiksi etelään lähteviä junia odottavien on siirryttävä asemalta toiselle – tässä tapauksessa luultavasti Waterloon asemalle. Sanotaan myös, että Englannin rataverkko on maailman kattavin. Luottamukseni paikalliseen junayhtiöön kuitenkin lopahti hyvin nopeasti, sillä suurin osa saapuvista junista oli myöhässä – mukaanlukien sekin, jolla minun olisi tarkoitus siirtyä eteenpäin. Bussiyhtiön tulostetta vastaan sain junalipun laiturin info-tiskiltä, ja vain sillä pääsisin läpi junien luo johtavista porteista. Portista saisi kulkea vasta sitten, kun junan status screenillä niin osoittaisi, hieman lentokenttien tyyliin.

Asemalla odottaessani juttelin parin nuoren sällin kanssa, jotka olivat matkalla Download-festareille. Toisella niistä keikkui rinkan kyljessä tutun näköinen Lidlin pussi, joten kyllä tässä maassa on pakko olla muitakin kuin Tescon pikaruokamarketteja. Olisikin metkaa päästä käymään Lidlissä Englannissa ja nähdä miten nämä eroavat kotimaisista – hulluilla on oudot huvit.

Suurin osa porukasta seisoskeli laiturien edustalla screeniä tuijotellen, ja liityin heidän joukkoonsa miettien samalla sitä, miten bussiyhteyden kanssa kävisi junan myöhästymisen takia. Juna kuitenkin ilmestyi paikalle minuuttia ennen lipussa olevaa lähtöaikaa, joten kiirehdin sisään vaan huomatakseni ettei olisi tarvinnut, sillä vehje kökötti raiteilla ainakin 20 minuuttia vielä tämän jälkeen. Matka sujui kuitenkin ilman mitään mistä pitäisi mainita, paitsi ehkä siitä että tämän puljun wlan oli lisämaksullinen palvelu. VR sentään antaa maksaneiden asiakkaiden käyttää nettiä ilmaiseksi. En viitsinyt pulittaa 4 puntaa siitä ilosta että olisin voinut facebook-statukseni päivittää, sillä kaikki tärkeät asiat oli hoidettu jo Lontoossa, ja perillä odottaisi joka tapauksessa hostellin ilmainen netti.

East Mids Parkway toi kummasti mieleen kotimaisen Parkanon – aseman keskellä synkintä korpea kaukana sivistyksestä. Täällä ei kuitenkaan ollut metsää, ja lähistöllä oli vain suuri ydinvoimala. Onneksi jatkoyhteyksien bussit odottivat aseman pihassa, sillä keskelle ei mitään ei olisi huvittanut jäädä notkumaan yhtään pidemmäksi aikaa sen takia, että joku hikinen juna oli myöhässä. Vielä vähemmän huvittaisi joutua yöpymään siellä. Bussifirman äijä oli oikein aseman aulassa huudellen vastassa tulijoita, joten puljulle voi antaa ainakin paremmat pisteet palvelusta kuin eräälle lentoyhtiölle.

Päästyäni perille Yorkiin löysin majapaikkani kysyttyäni rautatieasemalta. Matkalla törmäsin hanhilaumaan, mikä aiheutti hieman kaaosta autotiellä. Mistä ne siihen olivat ilmaantuneet? York vaikutti heti alkuunsa viihtyisämmältä paikalta, ja keskiaikainen keskusta oli oikein idyllisen näköinen. Hostelli oli vanhassa rakennuksessa Micklegaten varrella kaupungin muurien sisäpuolella. Mamuja tuntui olevan täälläkin, mutta ei niin paljoa kuin Lontoossa ja yleinen ilmapiiri oli huomattavasti enemmän aitobrittiläinen.

Melko läheltä hostellia löytyi myös ruokakauppa, joka löi valikoimillaan laudalta kaikki Lontoossa näkemäni puljut. Jopa kananmunia oli mahdollista ostaa. Tein ruokaostoksia sekä päätin napata myös päkin olutta matkaani. Jo aiemmin kiertämäni kaupunginmuuri tarjosi oivia paikkoja pussikaljan kittaamiseen, joten päätin toteuttaa haaveeni myöhemmin illalla. Oluet myydään pääsääntöisesti isoissa tölkeissä yksittäin tai neljän tölkin päkeissä, ja vahvat litkut olivat melko samoissa hinnoissa keskioluen kanssa. Neljä tölsyä 9-volttista bisseä vastaa jo mäyräkoirallista normikeppanaa ja kustantaa noin 7 puntaa. Tiivistetyssä muodossa juomia kevyempi kanniskella mukana. Tämäkin kauppa oli auki yhteentoista saakka, eikä täällä ole samanlaisia idioottilakeja kun meillä kotona jotka kieltäisivät myymästä mitään kello yhdeksän jälkeen.

Kävelin illan pimentyessä jokirantaan muurin kupeeseen, mutta harmikseni huomasin pääsyn muurille olevan suljettu portilla. Niinpä tietenkin. Jäin sitten rantaan istuskelemaan ja nauttimaan vahvasta mutta hieman kitkerän makuisesta oluesta. Jonkin ajan kuluttua paikalle osui pari paikallista nuorukaista, joiden kanssa päätimme sitten kuitenkin mennä muurille juomaan, oli portteja tai ei. Toinen kavereista oli niin hoikka että mahtui ryömimään sen ali, mutta me muut jouduimme ninjailemaan itsemme portin ohi hieman vaarallista reittiä muurin ulkopuolelta kiertäen.

Kiersimme melkein koko keskiaikaisen keskustan muureja pitkin, leiriytyen matkan varrella muurin kupeessa olevaan metsikköön tehden pienen notskinkin. Mitään paistettavaa ei valitettavasti ollut mukana. Yöaikaan metsässä oli kuitenkin niin pimeää, että aina nuotion tarjoama valo voitti kännyköiden olemattomat taskulamput. Oluet tuli kuitenkin juotua ja ne toimivat hyvin. Yhden poliisipartionkin jouduimme välttelemään piileskellen muurien suojassa odotellen, että kytät keksisivät siirtyä muualle. Muurilla notkuminen yöaikaan voi kuulemma johtaa reissuun kamarille, mutta kaiffarit olivat omien puheidensa mukaan konkareita lainvalvojien välttelyssä.

Onnistuin nyrjäyttämään vasemman nilkkani kiipeillessä. Palattuamme keskustaan pari baaria oli vielä auki, joten päätin mennä vielä kietaisemaan tuopillisen tai pari. Kaverit eivät ikärajojen takia päässeet sisälle joten he menivät kai kotiin, mutta en päässyt kyllä minäkään. Ontuvaa miestä luultiin baarin ovella liian känniseksi ja kehoitettiin tulemaan huomenna uudestaan. Toisessa baarissa tämä ei kuitenkaan haitannut, joten istuin sitten joidenkin muiden paikallisten seurassa pilkkuun saakka. Baarin sulkeuduttua ählämikebab oli vielä auki, joten kävimme nappaamassa dönerit. Sitten poistuin yksikseni hostellille.

Torstai 13.6. York

Herätessäni aamulla kunnon kanuunassa huomasin huoneen olevan tupaten täynnä nukkuvia ihmisiä. Suurin osa vaikutti äkkivilkaisulta olevan kotoisin Japanista tai jostain lähistöltä. Tämä hostelli on miljöön puolesta oikein hieno, mutta tiukkaan ahdetut punkat tuovat väkisinkin mieleen keskitysleirin makuusalin. Vessa/suihkuhuone on umpinainen muovinen bunkkeri huoneen perällä, jälkeenpäin rakennettu ja ilmeisesti se oli haluttu tehdä viimeisen päälle vesitiiviiksi. Kaiken lämpimän vedenkin oli joku jo ehtinyt käyttää, ja epäilykseni kohdistuikin eilen illalla hostelliin tunkeneeseen valtavaan lapsilaumaan. Mahtaisiko olla jokin luokkaretkiporukka? Kersoja oli vähintäänkin kymmeniä, mutta onneksi ei tässä huoneessa ainuttakaan.

Kylmän suihkun jälkeen olo oli hieman heränneempi kuin ennen sitä. Kaksi japseista oli herännyt ja jätkät vetelivät rennosti röökiä huoneen ikkunalla. En viitsinyt sanoa mitään, mutta silti ihmettelin eivätkö kaiffarit tienneet miten vaarallisilla vesillä liikkuivat. Polttelusta voidaan heittää ulos hostellista tai ainakin kirjoittaa mukavan suuruinen lisämaksu. Yksi jätkä nukkui askeettisesti nojaten tyynyn sijasta metalliseen sängynpäätyyn. Joku fakiiri kai, tai idiootti joka välttämättä haluaa herätä pää kipeänä.

Menin alas katsomaan, mitä aamiaiseksi olisi tarjolla. Ei paljon mitään. Oli muroja ja paahtoleipää sekä jotain hedelmiä. Tyydyin nappaamaan vesiautomaatista pari lasillista pahimpaan janooni ja poistuin paikalta. Ilmeisesti samainen kersalauma oli ehtinyt syödä kaiken syötäväksi kelpaavan tai sitten sellaista ei ole koskaan ollutkaan tarjolla. Päätin hakea kaupasta jotain. Nyrjähtänyt nilkka oli edelleen kipeä – mitään ihmeparantumista ei ollut yön aikana tapahtunut. Koipi oli hieman turvoksissakin.

Lähdin ulos ja talsin rautatieasemalle, tällä kertaa paljon miellyttävämmässä säässä. Aurinko oli osittain näkyvissä ja oli mukavan lämmintä. Selvitin miten edullisimmin pääsisi Edinburghiin Skotlannin puolelle, ja ainoa vähänkään taloudellinen ratkaisu olisi istua bussissa tuo matka. Englannissa junaliput ovat tajuttoman hintaisia, ellei niitä ole varattu hyvissä ajoin ennakkoon. Junat sopivat siis melko huonosti tällaiseen matkustustyylin, jossa tänään päätetään minne huomenna mennään. Varasin bussiliput huomiselle ja maksoin niistäkin noin 40€, mutta tosiaan junalla retki olisi kustantanut lähemmäs satasen. Jouduin turvautumaan National Expressin vuoroon, sillä Megabus ei tätä kyseistä reittiä aja.

Seuraavaksi päätin toteuttaa mielessäni kyteneen ajatuksen fillarin vuokraamisesta, sillä pyöräilemällä en rasittaisi nilkkaani ja pääsisin myös kaupungin ulkopuolelle kiertelemään. Fillarivuokraamon muija oli mukava, vaikka sekoilikin ajo-ohjeiden kanssa kysyessäni parhaita reittejä eri paikkoihin sekä selvittäessämme missä alueilla kaupungissa pyöräily on kielletty. Lisäksi tämä kiinnitti fillarin kaarilukon rungossa olevaan telineeseen niin huonosti, että se putosi tielle jo muutaman minuutin kuluttua ajeltuani melko vilkkaan liikenteen sekaan. Ohi ajavan bussin ikkunasta naureskeltiin, kun palasin hakemaan pudonnutta lukkoa tieltä. Tuntui hieman oudolta liikkua fillarilla autojen seassa, sillä Suomessa on pyöräteitä – täällä ei.

Mankelissa ei sinänsä ole mitään valittamista, päinvastoin. Valittavina oli 24-vaihteinen hybridi tai joku jopon tyyppinen cityfillari samaan hintaan, joten valinta oli helppo. Tällaisessa ympäristössä hybridillä pääsee vähän helvetinmoista vauhtia, varsinkin mukulakivillä jyrkkään alamäkeen. Nurinkuriseen liikenteeseenkin tottui aika äkkiä. Paikoin liikenne on aika kaaoottista ja tietyissä risteyksissä on aina ruuhkaa. Silti kaupungissa fillarointi oli hauskaa. Yorkia mainostetaan fillariystävällisenä kaupunkina, ja kaupungin ulkopuolella on tarjolla hyviä pyöräilyreittejä joen molemmin puolin.

Poljin ensin tuttuun Budgens-markettiin ostamaan eväitä, sillä en edelleenkään ollut ehtinyt syödä mitään. Poikkesin myös hostellissa sen verran, että sain varatuksi netistä jonkun punkan yöksi Edinburghissa. Pyöräilin joen rantaa pitkin hieman sivummalle keskustasta ja pysähdyin penkille syömään eväitäni. Oli savumakkaraa, juustoa sekä iso rasiallinen yllättävän maukasta coleslaw'ta. Huuhtelin kaiken alas kylmällä kokiksella. Syöminen sekä raitis ulkoilma myös hävitti krapulankin.

Tankattuani eväät sisääni hyppäsin jälleen fillarin selkään ja jatkoin polkemista uudella innolla ja energialla. Kiersin jokireitin molemmilta puolilta päätyen lopulta takaisin keskustaan Clifford's towerin juurelle. Siinä oli kaikki mitä kaupungin muinaisesta linnasta oli enää jäljellä, yksinäinen torni korkean mäennyppylän päällä. Sisään en kuitenkaan päässyt, sillä olin unohtanut lompakkoni hostelliin ja täällä useimmissa paikoissa tuntuu olevan tapana rahastaa kävijöitä. Ajelin siis takaisin hakemaan sen ja sitten uudelleen ihmettelemään mitä tornista löytyisi, ja jouduin toteamaan ettei juuri mitään kovin ihmeellistä. Varmasti Minsterin tornista on paremmat näköalatkin.

Saavuin kävelykeskustaan, joten jätin fillarin Minsterin taakse lukittuani sen ensin aitaan kiinni. Kävin vilkaisemassa kirkossa sisälläkin, mutta en viitsinyt maksaa kierroksesta, sillä paikka muistutti aivan liikaa jo Lontoossa nähtyä. Näköalatorniin ei myyty lippuja erikseen, joten jätin senkin väliin. Kävelykeskusta oli hieno paikka vanhoine taloineen ja kapeine kujineen. Erilaisia liikkeitä oli paljon, ja myös väkeä oli liikkeellä. Barley Halliin reitti kulki niin matalan kujan kautta, että jouduin kumartumaan sen suulla. Museot ovat hyviä paikkoja kuluttaa aikaa jos alkaa satamaan, ja nyt tosiaan alkoi. Näyttely oli keskittynyt kaupungin elämään keskiajalla, ruttoon sekä erilaisiin sairauksiin ja vaivoihin sekä keinoihin joilla niitä yritettiin parantaa, eli kannaltani oikein mielenkiintoisia aiheita. Jopa keskiaikaisen kaupungin paskanhajuja pääsi arvioimaan painamalla napista ja haistelemalla tynnyreissä olevista aukoista tulevaa ilmaa. Mietin miten ne oli saatu aikaan, mitä tynnyreissä oikeasti oli sisällä? Tarjolla oli paskaa, mätää kalaa ja pilaantuneita vihanneksia. Onkohan kukaan laatannut museon lattialle haisteltuaan näitä? En ainakaan nähnyt jälkiä sellaisesta.

Palattuani kävelykeskustasta sade vain jatkui, joten päätin mennä takaisin hostelliin odottelemaan kelien paranemista. Onneksi minulla on tämä kirjoitusharrastus – tai velvollisuus lukijoita kohtaan, joten on varsin helppoa täyttää tällaiset hetket. En ole vaivautunut hankkimaan sateenvarjoa, sillä tähän asti sade on ollut vähäistä ja toisekseen varjon kanniskeleminen mukana on aika junttia ja pelkkä ajatuskin enemmästä mukana raahattavasta omaisuudesta ahdistaa. Kertakäyttösadeviitta on mukana, mutta se on vain hätätapauksia varten. Sitä sulautuu paremmin miljööseen kun seuraa alkuasukkaiden esimerkkiä, eivät hekään pienestä sateesta piittaa ja suuremman osuessa kohdalle pysyvät kaiketi sisätiloissa.

Huoneeseen oli tullut uusi asukki, joku muija Sveitsistä, jonka kanssa tulin jutelleeksi vähän pidempäänkin. Oli todella kiva kuunnella ihan selkeää englantia Yorkshiren mongerruksen vastapainoksi. Varsinkin pojat kaupungilla viime yönä molottivat sellaista kieltä, jota oli melko vaikeaa englanniksi tunnistaa. Erilaisiin murteisiin kyllä tottuu kun niitä kuuntelee jonkin aikaa, mutta täällä paikallisten kieli on sieltä hirveimmästä päästä mitä olen kuullut.

Sateen loputtua lähdin takaisin ulos ja uudestaan Budgensille. Mielessäni oli itänyt ajatus syödä jotain perienglantilaista sapuskaa ihan ravintolassa, sillä olin jo fillaroinut kaiken rannassa tankkaamani energian ja olo oli jälleen nälkäinen. Ilmeisesti olin kuitenkin ainoa laatuaan, sillä kaikki ruokapaikat olivat tyhjillään. Ei tyhjässä ravintolassa ole kiva syödä, oli ruoka sitten miten hyvää tahansa. Paikat olivat kuitenkin auki toisin kuin esimerkiksi Espanjassa, missä ne suljetaan moneksi tunniksi lounasajan jälkeen. Majapaikassa on jonkinlainen keittiö, mutta ei pärjää vertailussa Islannin mainioille hostelleille. Söin vain vähän evästä, että jaksaisin myöhemmin illalla syödä enemmän jossain mukavassa ravintolassa.

Aurinko ryhtyi jälleen paistamaan, joten päätin tehdä pienen iltalenkin kaupungin ulkopuolelle. Ajelin aika mukavaa kyytiä Bishopsthorpen kylään muutaman mailin päähän etelään, ja poikkesin paluumatkalla Rowntreen puistossa. Bishopsthorpen kartano oli upean näköinen, mutta rakennus oli yksityisessä käytössä. Tyydyin kurkistamaan pihaan massiivisesta kiviportista. En kehdannut kaivaa kameraa esiin. Puistossa oli ankkalampi ja useamman sortin vesilintuja. Kuulostaa ehkä tyhmältä pohtia tällaista, mutta onko puhtaan valkoinen pulu sama kuin kyyhkynen? Note to myself: jos näin on, niin onkohan niissä makueroa? Asia pitänee selvittää...

Palattuani hostelliin samaan kämppään oli ilmaantunut jälleen uusi asukki. Nainen oli nimeltään Dorothea ja kotoisin Saksasta. En ole varma nimen kirjoitusasusta, mutta joka tapauksessa tyyppi oli ensimmäinen joka koki aiheelliseksi esittäytymisen... tai ei aivan, kyllähän pojatkin kertoivat nimensä viime yönä, en vaan enää muista niitä. Puhuimme yllättäen karppauksesta, monien muiden aiheiden lisäksi. Dorothea pyysi lopulta minua lähtemään mukaansa kauppaan, sillä hän oli juuri saapunut eikä ollut vielä nähnyt mistä sellaisia löytyy. Siis jo kolmannen kerran Budgensille tämän päivän aikana. Dorothea osti ruokaa ja minä askin röökiä. Molemmat sähkötupakan säiliöt olivat menneet hajalle laukun pohjalla, ja nyt normikessuttelu tuntui olevan ainoa vaihtoehto nikotiininhimoon. Budgensillakin myytiin jotain rimpuloita sähköröökejä, mutta eivät näyttäneet sellaisilta, joilla olisi mitään virkaa tupakankorvikkeena.

Dorothea lähti eväineen takaisin hostellille ja minä päätin fillaroida uudelleen kävelykeskustaan, jossa oli luvallista ajaa myös pyörällä ilta-aikaan. Jätin kuitenkin fillarin telineeseen ja jatkoin matkaa kävellen. Matkalla näin silinteripäisen mustaan viittaan pukeutuneen kauhu-ukon, joka puhui teennäisen pelottavalla äänellä perässään kulkevalle laumalle. Tällaisia kävelyretkiä on erilaisia, mutta itseäni ei turistilaumassa liikkuminen kiinnosta. Mieluummin välttelen. Retkien aiheet ovat usein jotain kummitusjuttuja tai muuta vastaavaa kaupungin synkästä historiasta. Ymmärtääkseni retket ovat myös puoli-ilmaisia.

Ajatus oli syödä perinteinen englantilainen illallinen eli kalaa ja ranskalaisia, mutta mieleni muuttui kummasti, kun näin erään ravintolan listalla sian mahalaukkua ja makkaraa. Tällaisia eväitä ei voi sivuuttaa, sillä jo Irlannissa yritin päästä sisälle sisäelinten maailmaan, siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Yksittäinen munuaispiiras ei ollut mielestäni riittävä kokemus tältä alalta. Makkarat ja mahat myös kuulostivat huomattavasti karpimmalta eväältä fish 'n chipsien sijaan.

Illallinen oli suorastaan herkullinen, vaikka ”maha” vaikutti kummasti porsaan kylkipaloista väsätyltä. Ilmeisesti en siis vieläkään onnistunut saamaan haluamaani. Pyysin myös korvaamaan annokseen kuuluneen perunamuusin karppausideologian mukaisesti grillatuilla kasviksilla. Kokki ilmeisesti tajusi mistä ruokavaliosta oli kyse, ja niinpä kaikki kasvikset uivat ihanan makuisessa rasvaliemessä. Alkupalaksi nappaamani vuohenjuustosalaatti oli myös herkullista, ja samoin meksikolainen tequilalla höystetty Desperado-olut. Lisäpisteitä raflalle voisi vielä antaa erityisen kauniista tarjoilijoista, eikä syöminen edes tullut hurjan kalliisi: kaksi ruokalajia ja pari erikoisolutta siihen päälle kustansi vain reilut 20 puntaa. Kuitin mukaan erityistoiveista ei myöskään laskutettu lisähintaa, kuten olisi voinut olla.

Syötyäni päätin ajella takaisin hostelliin, sillä lain mukaan pimeän aikaan fillareissa on oltava valot sekä edessä että takana, eikä näissä vuokramankeleissa ole. Kypärä ei sentään ole pakollinen, vaikka sen käyttöä "kehotetaan kuitenkin harkitsemaan". Liikenteen seassa sompaaminen sujuu, mutta on tiettyjä asioita jotka on syytä huomioida, mikäli haluaa säilyttää henkensä. Suuntamerkin näyttäminen ei ole vapaaehtoista vaan hengissä pysymisen ehdoton edellytys, varsinkin jos aikoo kääntyä oikealle ja takana tulee autoja. Busseja on syytä varoa, sillä niillä on taipumusta usein kääntyä eteen ja tukkia koko tie. Kuskit eivät tunnu piittaavan pyöräilijöistä tai mistään, ihan kuin Suomessakin. Pysköidyt autot kierretään oikealta puolelta, jolloin on myös syytä varoa takana tulevia. Ainakin täällä Yorkissa on paljon risteyksiä joissa oikealle kääntyminen on kielletty, mutta keksin siihenkin hyvän kiertokeinon: noustaan fillarin selästä ja tekeydytään jalankulkijaksi ja talutetaan munamankeli suojatietä pitkin risteyksen yli. Suosittelen kuitenkin fillarivuokrausta kaikille, jo pelkästään jalkoja säästävän vaikutuksen takia. Hostelliin päästyäni painelin oitis punkkaan ja koisimaan.

<< Edellinen 2 / 7 Seuraava >>