Englanti & Skotlanti

10.6.-21.6.2013

Calmisto World / Matkat / Englanti & Skotlanti

Tämä on kertomus seikkailuistani Englannin sekä Skotlannin maaperällä kesäkuussa 2013. Reissu oli äkkiseltään keksimäni korvike peruuntuneelle USA:n matkalle, jonne alunperin oli tarkoitus lähteä kolmeksi viikoksi. Nyt aikaa oli käytettävissä vain vajaat 2 viikkoa, mutta toisaalta kierrettävää aluettakin huomattavasti vähemmän. Koska nyt en ollut vuokrannut minkäänlaista autoa – vasemmanpuoleisen liikenteen sekä hurjien hintojen takia – päätin jättää telttailut toiseen kertaan ja majoittua hostelleissa. Ryanairin koneissa ei myöskään teltta tai oikein mikään muukaan matkustajan itsensä lisäksi kulje ilman lisämaksua. Isommat kuvat aukeavat klikkaamalla pieniä kuvia.

Maanantai 10.6. Sahalahti – Pirkkala – Lontoo

Lähtö Lontoon Stanstediin Ryanairin koneella tapahtui Pirkkalan kentältä. En muistanutkaan miten surkea lentokenttä siellä on, sillä en ole vuosikausiin lentänyt kyseisen lafkan koneilla minnekään. En myöskään muistanut miten onnetonta puljun palvelu on ja mitä kaikkea ylimääräistä joutuukaan muistamaan, ettei joudu maksamaan sitä tai tätä lisämaksua. Yhden asian olin unohtanut, nimittäin tulostaa itse maihinnousukortit kotona ennen lähtöä, ja tästä sakotettiin lisämaksulla. Ennen riittivät ajoissa suoritettu online check-in, varausnumero ja kuitti, mutta näemmä eivät enää. Käytäntö taitaa olla ainutlaatuinen maailmassa? Ahdistus ja vitutus alkoivat, kun koneellinen porukkaa yritti ahtautua liian pieniin tiloihin jonottamaan. Passintarkastuksesta tulevat hakkasivat ovella selkään jonon hännillä seisoskelevia. Kaikki kansainvälisten isojen kenttien mukavuudet loistivat poissaolollaan, mutta sentään yksi vessa löytyi kun jono oli ehtinyt jonkin matkaa liikkua eteenpäin ja mukavuuslaitos löytyi nurkan takaa. Kentällä oli odoteltava lähemmäs tunti.

Ryanairin koneissa ei ole väliä mille paikalle istuu, sillä lipuissa ei ole paikkanumeroita. Lisämaksusta koneeseen pääsisi ensimmäisten joukossa, mutta mitäpä kyseisen puljun lennolla ei saisi lisämaksusta? Ja toisaalta: kuka idiootti oikeasti sellaisesta haluaa maksaa? Samaan koneeseen sitä kuitenkin päädytään, ennemmin tai myöhemmin. Ja jos rahaa riittää, on ihan suositeltavaa käyttää perinteisiä lentoyhtiöitä.

Koneen penkeistä oli revitty säilytystaskut irti, ja todennäköisesti istuimet on kertaalleen irrotettu ja pultattu takaisin vielä vähän normaalia tiiviimmälle firman voittojen maksimoimiseksi. Melkoinen määrä porukkaa kyseisen puljun lentimiin mahtuu, ja tosiaan jalkatilaa on vähemmän kuin lentokoneissa yleensä. Koneet ovat antiikkia, mistään kuvaruuduista ja elokuvien katsomisesta on turha edes haaveilla. Silti perusasiat, eli kentältä toiselle lentämisen sekä lisämaksullisten laukkujen kuljetuksen firma kuitenkin hoitaa kuten pitääkin. Minä yritin nukkua suurimman osan matkasta, mutta vähän väliä erilaiset mainoskuulutkset keskeyttivät unet.

Perille Stanstediin päästyäni onnistuin epähuomiossa vessaa etsiessäni kävelemään laukkuhihnojen ohi oviaukosta, josta ken kerran käy ei takaisin ole enää tulemista. Jouduin uudelleen turvatarkastukseen henkilökunnan kulkuportilla, jonka jälkeen pääsin takaisin hihnojen luo missä rinkkani pyöri yksikseen ympyrää vailla seuraa. Yliväsyneenä ja krapulassa ei ole yleensä ihan skarppina, ja voi sattua kaikkea tällaista pientä kivaa.

Stanstedin kentän maksulliset nettipisteet vanhoine koneenromuineen kiinnittivät huomioni. Eikö lentokentillä ole yleensä tapana olla vähintäänkin ilmainen WiFi joka kattaa koko terminaalin? No, riippuu kai kentästä. Päästyäni ulos hallista havaitsin oitis, ettei Suomen helteitä ole riittänyt tänne asti. Oli synkkää ja melko viileää. En ollut kuitenkaan ainoa t-paidassa matkaava, vaikka keli olisi edellyttänyt ehkä enemmän vaatetusta. Ostin Terravisionin tiskiltä bussilipun Lontooseen.

Päädyin yli tunnin kestävän bussiretken päätteeksi Lontoon Victoria Stationille. Ilmeisesti tätä seksuaalisuutta vieroksuvaa kuningatarta arvostetaan maassa niin paljon, että Lontoon toiseksi merkittävin rautatieasema nimetään eukon mukaan. Ensimmäinen varsinainen mieleenpainuva näky Lontoossa oli Buckingham Palace roadin risteyksessä paskakasan keskellä nukkuva kerjäläinen, jolla oli edessään grillirasiallinen koiranruokaa. Ei tarvitse lähteä Intiaan asti nähdäkseen äärimmäisen köyhiä ja epäonnisia ihmisiä. En viitsinyt jäädä siihen notkumaan, vaan kävelin pois. Mutta minne menisin? Olin lähtenyt tälle reissulle suoraan pystymetsästä ja ajatellut löytäväni sopivan majapaikan Lontoosta arpapelillä, mutta nukkumalaitoksia ei ollut näköpiirissä, ja seisoin kadulla Victorian aseman vieressä katselemassa ihmisvilinää.

Majoituksen varaus kuitenkin onnistui aseman toisella puolella olevalta matkatoimiston tiskiltä, mutta se tuli yllättävän kalliiksi. Olisi ollut fiksumpaa varata joku paikka jo etukäteen netistä ja etsiytyä sinne itse osoitteen perusteella. Tunnelbana sentään löytyi aseman alta, joten onnistuin välttämään enemmät käveleskelyt koko omaisuus niskassani. Älytön ryysis siellä maan alla oli, mutta 4 punnan hintaan pääsin ajelemaan muutaman pysäkin välin District-linjan junalla Gloucester roadin asemalle, mikä oli lyhyen kävelymatkan päässä hotellista, josta vapaa sänky oli löytynyt. Suoralla varauksella rahaa olisi varmasti säästynyt, mutta tällä kertaa ei ollut aikaa miettiä. Metrolipun hintaa pidin törkeänä rahastuksena. Helsingissä taitaa edelleen selvitä 2 eurolla.

Nuhjuisen näköisessä huoneessa istuskeli rähjäisen näköinen vanha ukko, joka esittäytyi Robertiksi ja kertoi olevansa huoneen room manager. Hieman minua kummastutti se mihin tällaisen hienon tittelin omaavaa kaiffaria oikein tarvittiin, mutta miehen puheista sai äkkiä käsityksen että hän oli kuitenkin asukas eikä henkilökuntaa, ja asunut paikassa pidempään kuin moni muu. Mutta miksi? En viitsinyt ryhtyä uteliaaksi, joten tyydyin vain kuuntelemaan selitykset siitä miten pesulle mennään ja miten ovi pöngätään jumiin koska lukko on rikki ja mielestäni tämä oli tarpeeksi. Tulin kysyneeksi myös jotain yleishyödyllistä, kuten mihin aikaan aamiaista tarjoillaan ja voiko keittiössä väsätä omia eväitä, jonka jälkeen toivotin Bobille hyvät illanjatkot ja lähdin itse ulos.

Ilta kului Kensingtonissa kävellen ja liikkeitä katsellen. Ruokapaikkoja tuntui riittävän laidasta laitaan ja useimmat liikkeetkin olivat iltaan asti auki. Tescon eväsmarketissa kävin toteamassa valikoimat melko surkeiksi. Suurin osa myytävästä ruuasta oli juurikin sellaisenaan syötäväksi tarkoitettua, kun taas esimerkiksi makkarat olivat kaikki poikkeuksetta raakaa kamaa ja joiden valmistamiseen tarvittaisiin jo ihan oikeaa keittiötä. Hotellissa oli mahdollisuus käyttää ainoastaan mikroa. Pitkän suunnittelun jälkeen päätin astua sisään yhden intialaisen ravintolan ovesta ja kokeilla millaisia pöperöitä olisi tarjolla.

Sain vääntää tarjoilijalle rautalangasta ruokavaliotani, sillä mies oli vakaasti sitä mieltä että riisi sekä naan-leipä kuuluvat intialaiseen ateriaan ja niitä kuuluu tilata muiden ruokien ohella. En viitsinyt mainita viettäneeni 3 viikkoa elämästäni intialaisen kulttuurin parissa tai siitä, kuka ravintolassa oikeasti on pomo ja kuka palvelija ja kuka loppuviimein on yleensä oikeassa. Sain kyllä tilaamani annokset ilman riisiä, mutta selvästi tapojani oudoksuttiin. Curryt olivat maukkaita ja sopivan tulisia, ja nälkä niillä ainakin lähti. Aterian päätteeksi tarjoiltiin vadillinen erilaisia siemeniä, ja vielä lopuksi tuotiin kostea käsipyyhe. Näin tapahtui joissain ravintoloissa Intiassakin, mutta yleensä kyseessä oli mesta jossa eväät popsittiin sormin.

Kulutin sen mitä illasta oli jäljellä maleksimalla Kensington Gardensissa. Puistoalue oli iso, ja sen kyljessä sijaitsee myös Royal Albert Hall (Albert muuten oli tämän aiemmin mainitun kuningattaren mies), missä ovat soittaneet monet maailmanluokan artistit vuosikymmenten saatossa. Ilma Lontoossa on ollut leuto, mutta aurinko on pysynyt jostain syystä enimmäkseen piilossa.

Poikkesin paluumatkalla nettikahvilaan tulostamassa Ryanairin maihinnousukortit sekä bussiliput seuraavaa etappiani, Yorkia varten. Varasin myös pari yötä hostellista Yorkissa saaden sängyn perseeni alle nyt huomattavasti halvemmalla. Huominen päivä olisi varattu Lontoon keskustan koluamiseen, keskiviikko Yorkiin siirtymiseen.

Tiistai 11.6. Lontoo

Ensimmäinen yöni Lontoossa ei sujunut kovin hyvin. Unimatti piileskeli jossain ja jätti hiekat heittelemättä, joten en tullut nukkuneeksi juuri kolmea tuntia enempää. Samasta vaivasta tuntuivat kärsivän huoneen muutkin asukit, joten masa oli todellakin kai lomalla. Kuuntelin sängyissään pyöriskelevien ihmisten ääniä, kunnes lopulta nukahdin.

Heräsin aikaisin ja silmät sopivasti ristissä aamun harmauteen. Ilma oli sateinen ja viileä. Kaikki latausta vaativat laitteet olin saanut ladattua yön aikana, jos tästä unettomuudesta jotain hyvää pitää löytää. Adaptereita omistin vain yhden, joten laitteita oli ladattava yhtä kerrallaan. Aikaisessa heräämisessä on kuitenkin aina etunsa. Sain tehdä kaikki aamutoimet rauhassa eikä vessaan tai pesuhuoneeseen tarvinnut jonottaa. Ehdin ajaa parran, pestä hampaat ja käydä suihkussa ja muut nukkuivat vielä sittenkin. Olo freesiytyi hieman, mutta ei merkittävästi.

Aamiaisella juttelin Israelista kotoisin olevan juutalaisen miehen kanssa. Mies oli jo yli kuudenkymmenen, ja hän puhuikin minulle kokemuksen syvällä rintaäänellä vaimon valinnasta sekä seikoista, jotka on tässä syytä ottaa huomioon. Ehdottomasti tärkein ominaisuus on ahkeruus, mutta ei kauneudestakaan mitään haittaa olisi. Laiskat naiset olisi syytä kiertää kaukaa. No, asiahan tavallaan on ajankohtainen. Yksi tarjoilijoista oli miehen mielestä juurikin oikeaa ainesta, eikä hän meinannutkaan saada katsettaan millään irti tästä.

Aamiainen oli tuhti, vaikkei aivan karppi. Ihmettelevätköhän tarjoilijat sitä, miksi yhdessä pöydässä ollut voikulho oli yhtäkkiä tyhjentynyt? Laitoin voita teenkin joukkoon, kun en vielä siinä vaiheessa tiennyt mitä kaikkea olisi tulossa. Albanialaiset tytöt toivat annokset pöytään. Syötyäni munat, makkarat ja pekonit tytöt tyrkyttivät vielä juustoja sekä leikkeleitä, enkä tietenkään voinut kieltäytyä niin sopivista lisukkeista. Lähdin pöydästä erittäin kylläisenä syötyäni vielä palan vesimeloniakin, joka tuotiin pöytään vastusteluistani huolimatta.

Palattuani aamiaiselta kummallisesti lässyttävä saksalainen oli herännyt. Muut nukkuivat edelleen. Jätkällä oli kai jonkinlainen puhevika ja hän vaikutti muutenkin hieman jälkeenjääneeltä, mutta tulin kuitenkin jutelleeksi kaverin kanssa jonkin aikaa.

Lähdin kävellen asemalle ja ostin päivälipun, joka toimisi metron kahdella sisimmällä vyöhykkeellä ja riittäisi hyvin kaikkiin keskeisiin paikkoihin pääsemiseksi. Asemalla oli jälleen valtava tungos, joten päätin säästää aikaani ostamalla lipun automaatista ihmispalveluluukun sijaan. Ajelin Westminsterin asemalle ja nousin maan pinnalle Thamesin rannassa parlamenttirakennuksen ja Big Benin kupeessa. London Eye oli joen toisella puolen suurena ja massiivisena. Väittävät sitä maailman suurimmaksi maailmanpyöräksi.

Päätin lähteä talsimaan Westminster Abbeyta kohden, sillä sen takia olin paikalle alunperin saapunutkin. Väkeä oli paljon liikkeellä, ja poliisit viheltelivät pilleihinsä yrittäen pitää jonkinlaista kuria yllä. Sisäänpääsystä kirkkoon sai todellakin pulittaa itsensä kipeäksi ja porukkaa oli aivan liikaa voidakseni tuntea oloani ihan kotoisaksi. Onneksi valtavaan kolossiin mahtuivat sisään kaikki halukkaat ja varmaan muutama halutonkin. Lipun hintaan sisältyi audioguide – puhelimen kaltainen härpäke jota saattoi roikottaa kaulassa ja josta irtosi oikeaan numeroon soittamalla puhetta paikan historiasta sekä eri kohteiden kuvaukset. Näppärää. Kirkko oli tietenkin upea sisältä sekä ulkoa, ja erityisesti kiinnitin huomiota monimutkaisiin kivisiin kattorakenteisiin. Läjä erilaisia kuninkaita on kruunattu sekä myös haudattu kirkossa, ja joidenkin keskiaikaisten hallitsijoiden tomumajat vanhenivat edelleen kirkon keskiosan sarkofageissa, tai näin ainakin audioguide väitti. Arkkuja ei kuitenkaan päässyt tutkimaan ihan läheltä eikä niitä saanut avata. Monia muitakin tärkeitä henkilöitä Isaac Newtonista Charles Darwiniin lojuu luukasoina kirkon lattian alla. Mielenkiintoisin haudatuista henkilöistä on 1600-luvulla hallinnut Oliver Cromwell, jonka maalliset jäännökset kaivettiin muutaman vuoden jälkeen ylös, hirtettiin ja pätkäistiin vielä äijän pääkin irti. Varmempaa kuolemaa lienee vaikea saavuttaa.

Lontoon metro on käytännöllinen väline, jos haluaa kiertää nähtävyyksiä kaupungin alueella revittämättä jalkojaan paskaksi ja jos haluaa ehtiä näkemään päivän aikana useita. Minä hyödynsin lippuani kierrellen kaupunkia ainakin kuuden eri linjan junilla. Asemat on viitoitettu selkeästi, ja matkustajan pitää huolehtia vain olevansa oikean linjan tunnelissa ja oikeaan suuntaan lähtevien junien laiturilla. Asemat kuulutetaan junissa, mutta pysähdysten laskeminenkin riittää, jos vaikka kuuntelee mieluummin musiikkia matkan aikana. Useimmilla linjoilla junien väli on tuskin paria minuuttia, mutta syvemmällä maan alla kulkee rähjäismpää kalustoa hieman pidemmin välein. Metrossa ensimmäisenä ihmetytti brittien tapa lukea lehtiä kävellessään. Sellaista en muista nähneeni edes Helsingissä. Porukka myös pukeutuu ihan laidasta laitaan. Koska itse kuljen lähinnä t-paidassa, korkeintaan hupparissa, näyttävät toppatakkia yllään kantavat heebot mielestäni hieman kummallisilta. Täällä saa kuitenkin näyttää ihan miltä lystää, kukaan ei piittaa paskaakaan.

Ostin eväitä Tescon pikamarketista, joita tuntuu olevan kaikkialla. Isompia ruokakauppoja ei ole tullut vastaan. Nämä putiikit on ilmeisesti suuniteltu joko kiireisille, laiskoille, turisteille joilla ei ole varaa syödä ravintoloissa tai sitten kaikille edellä mainituille. Tarjolla oli lähinnä erilaisia sellaisenaan popsittavia hiilaripommeja, jotain roinaa leipien välissä, leivän sisälle tungettuna tai leipään käärittynä. Tällaisesta kaupasta ei karppaaja voi ostaa edes kananmunia. Monet britit mutustavatkin jotain metrossa elleivät sitten lue, kuuntele musiikkia tai räppää puhelintaan. Muut yleensä teeskentelevät nukkuvansa. Kirjoittamaton sääntö tuntuu olevan ettei metrossa puhuta, ellei olla samaa seuruetta.

Seuraavaksi päätin ajella joen ali ja mennä katsomaan HMS Belfastia, rantaan ankkuroitua kuuluisaa sotalaivaa. Monia meriä kyntänyt ja useissa taisteluissa mukana ollut taisteluristeilijä oli auki turisteille ihan turbiinikansia myöten, jos jotakuta nyt huvittaisi ryömiskellä ahtaissa tiloissa koneiston seassa. Minä olin tietenkin yksi niistä. Rauhassa en kuitenkaan saanut olla, sillä lauma meluavia ranskalaisia teinejä saapui tukkimaan jokaisen ahtaan kulkuväylän. Halvalla ei tähänkään paattiin päässyt – lipusta joutui pulittamaan melko suolaiset £14,50.

Laivasta poistuttuani päätin ylittää Tower bridgen. Ei huvittanut enää hussata 8 puntaa siitä lystistä että olisin päässyt notkumaan sillan ylätasanteilla tai näkemään sillan antiikkisia nostokoneistoja, joten ylitin sillan ihan normaalilla tavalla alempaa tasannetta pitkin muun rahvaan mukana. Kävelin linnankin ohi seuraavalle District-linjan asemalle, sillä jalat olivat jo aika sohjona ja kellokin niin paljon, ettei aikaa linnakierrokseen enää olisi ollut. Useimmat museot ja vastaavat nähtävyydet suljetaan kuuden kieppeillä illalla. Käveltävää on kertynyt melkoisesti metrosta huolimattakin. Liikuntaa tällaisilla reissuilla tulee rajusti, jos perseen alla ei ole minkäänlaista pyörillä kulkevaa vehjettä. Vaikka olenkin joutunut joustamaan ruokavaliosta, olen kyllä oikeastaan joka reissulla laihtunut – ainakin tähän asti. Luultavasti reippaalla liikunnalla on ollut jotain tekemistä asian kanssa.

Piccadilly Circus näytti suurin piirtein samalta kuin elokuvissa. Vain kokiksella ja muutamilla muilla suurilla brändeillä oli varaa pitää mainoksiaan risteyksessä sijaitsevilla suurilla mainostauluilla. Paljon väkeä oli täälläkin, joista suuri osa istuskeli Eroksen patsaan juurella – oikein sopiva paikka nuorille hengailuun ja muijien bongaamiseen. Ihan alueen vieressä sijaitseva Chinatown oli täynnä ravintoloita eri vinosilmien maista kuten kiinasta, malesiasta, vietnamista ja vaikka mistä. Harmi ettei ollut yhtään nälkä osuessani niiden kohdalle, sillä tarjolla olisi ollut kaikkea sellaistakin mitä ei Seinäjoen Torikeskuksen kiinalaisesta saa. Hinnat näyttivät kaikkialla samalta – kymmenen punnan molemmin puolin – joten kai niitä jonkinlaisen kartellin avulla säädellään. Sieltä palasin sitten hotelliin lepuuttamaan puutuneita koipiani.

Päätin mennä laittamaan keittiöön illalliseni, joka oli tällä kertaa jotain Tescosta löytämääni possulla täytettyä piirasta ja ihan kelvollisen makuista tonnikalasalaattia. Aamulla tapaamani juutalainen ilmaantui paikalle syödessäni, joten juttu jatkui siitä mihin se aamulla jäi. Joku hotellin albanialaisista työntekijöistä toi viinipullon. Täällä melkein kaikki ruputyöpaikat on jaettu maahanmuuttajille, eikä juuri kukaan erotu joukosta oudon aksentin takia. En ole nähnyt hotellissa ainuttakaan englantilaista työntekijää, ja kun asiaa tarkemmin miettii niin enpä ole tainnut nähdä englantilaista asukastakaaan. Itse vaikutan kai eniten britiltä, sillä minulta on useasti tultu jopa kysymään neuvoja kaupungilla, mikä kai tarkoittaa että osaan sulautua porukkaan ja vaikuttaa enemmän Lontoossa asuvalta kuin turistilta.

Venäläinen porukka tuli pitämään meteliä ja syömään kaalisoppaa, joka oli haalittu mukaan ties mistä ja kannettiin pöytään punaisessa kattilassa. Juutalainen oli ihmeissään, kun kerroin nukkuvani samassa kämpässä viiden muun kanssa. Mies piti sellaista täysin mahdottomana kohtalona, ja niinpä hän tarjosikin omaa huonettaan tilalle, sillä siellä oli 3 tyhjää sänkyä ja mies asui huoneeaa yksin. Oli kuulemma maksanut koko perhehuoneen hinnan, vaikka matkasikin yksin. Asia kuitenkin jäi, sillä en voinut luvata etten varmasti kuorsaisi yhtään ja tämä vaikutti olevan miehelle kynnyskysymys. Mukaan keskusteluun liittyi myös ikivanhalta näyttävä eteläafrikkalainen nainen, mutta iltakymmenen jälkeen päätin sanoa muille hyvät yöt ja painella koisimaan. Viinipullokin oli jo tyhjennetty, eikä siitä tosiaan irronnut paria lasillista enempää kun juojiakin oli useita. Venäläiset jäivät eväineen metelöimään ruokasaliin.

1 / 7 Seuraava >>