Istanbul

28.6.-5.7.2014

Calmisto World / Matkat / Istanbul

30.6.2014

Ymmärrettävästä syystä nukkuminen hieman venähti, mutta omenahotellissa oli vielä aamiaista tarjolla, vaikka aamiaisaika olikin jo päättynyt. Sen kummempia kyselemättä latasimme lautaset täyteen kaikkea mahdollista, mitä oli tarjolla. Aamiainen oli täysin eri planeetalta kotoisin kuin aiemmassa majapaikassa - tai, no olihan sentään niitä samoja oliiveja ja juustoja tarjolla, mutta lisäksi mahdottoman hyviä pieniä naudanlihanakkeaja, kananmunaa, leikkeleitä, pikkelsejä, kasviksia ja hedelmiä. Nakit söimme kaikki, koko laarin tyhjäksi ja viimeisistä oli jo syntyä tappelu.

Päätimme mennä Hasanin baariin kyselemään kadonneen ajokorttini perään. Olimme eilen vertailleet Greetin kanssa suomalaista ja belgialaista ajokorttia, ja tänään sitä ei enää korttikotelossa ollut. Sen oli siis täytynyt yöllä pudota jonnekin sohvatyynyjen väliin Happy Holen terassilla. Martin kertoi Hasanin nukkuvan edelleen baarin sohvalla sisäpuolella, mutta että mies olisi kuitenkin vielä aamulla meidän lähdön jälkeen saanut jonkun virtapiikin ja innostunut pengastamaan kaikki terassin sohvat löytämättä kuitenkaan mitään. Oli jälleen kuuma ja olo sellainen, että olisin ollut valmis myymään puoli kalifaattia yhdestä lasillisesta jääkylmää Efesiä - mutta onneksi Happy Holessa ei tarvitse maksaa siitä kuin 9 liiraa. Olut näin aikaisin keskellä päivää taisi olla Martinillekin hieman outo pyyntö, mutta tottakai sellainen järjestyi. Hasanin paikkahan on periaatteessa auki 24h, olkoonkin että äijä itse edelleen nukkui sisällä sohvalla.

Ensimmäinen vilkaisuni nettiin paljasti, että eilisessä kolarissa mukana olleilta kummaltakin rekkamieheltä oli tullut kaveripyyntö naamakirjaan. Hyväksyttyäni nämä toiselta tuli pari viestiäkin, mutta turkiksi kirjoitettuna. Pyysin Martinia kääntämään sekä kirjoittamaan vastaukset. Miehet olivat edelleen pahoillaan tapahtuneesta ja toivoivat, ettei lomani ollut mennyt pilalle onnettomuuden takia. Käskin Martinin kirjoittaa, että autoilun osalta homma jäisi siihen, mutta pitkän baari-illan jälkeen asia ei enää juurikaan vituta ja että olimme palanneet Istanbuliin ja uusia suunnitelmia oli jo mielessä. Rekkamies kuittasi kansainväisesti yläpeukulla.

Tarkoituksena olisi lähteä saaristoon, jonne oli mahdollista päästä julkiseen liikenteeseen kuuluvilla lautoilla T1-linjan pääteasemalla sijaitsevasta terminaalista. Ajoimme siis Galatan puolelle tuolla kyseisellä ratikalla. Minä ostin pari tölkkiä olutta pienestä marketista sataman läheltä, ja menimme sitten ihmettelemään lauttojen aikatauluja. Odottaa saisi reilusti yli tunnin.

Rannassa oli joitain pikkupoikia uimassa, ja minä tuhlasin muutaman liiran ampumaharjoituksiin. Veteen oli viritetty ilmapalloja naruun sidottuina, ja näitä pääsi ammuskelemaan hiilihappokiväärillä. Suomessa tällaista huvia tuskin saisi järjestää ainakaan missään julkisella paikalla, mutta onneksi emme olekaan nyt siellä.

Botskimatkustus toimi tasan samalla periaatteella kuin metrot ja ratikatkin - nämä poletit olivat vain erilaisia ja hieman arvokkaampia. Kalliiksi pitkälti toista tuntia kestävä laivamatka ei kuitenkaan tullut, ja matkalla saatoimme katsella suurkaupunkia hieman etäämmltä. Saariryhmä käsittää kymmenisen eri kokoista saarta, joista paatti pysähtyisi useammassa, muttei kaikissa. Meillä ei ollut tiedossa mille saarelle haluaisimme, kunhan pääsisimme jollekin. Emme viitsineet jäädä ihan ensimmäiselle, vaan hyppäsimme arvalla kyydistä seuraavalla, joka oli nimeltään Burgazada.

Kaikki saaret ovat autottomia, joten kävelemisen lisäksi ainoa kulkutapa on vuokrata fillari tai hevoskärryt. Me tyydyimme kuitenkin kävelemään. Rannassa oli vanhoja ottomaanien puisia kartanoita sekä houkuttelevan näköinen rivi kalaravintoloita. Uiminen oli ollut kuitenkin suunnitelmissa aamusta asti, joten heti sopivan paikan tullessa vastaan teimme näistä suunnitelmista totta. Tarjolla ei ollut hiekkarantaa, vaan tikkaat, joita pitkin laskeutua kivikkoiseen veteen. Vesi oli juuri sopivan lämmintä uintitarkoitukseen. Ehkä hiekkarantakin olisi tullut vastaan, jos olisimme viitsineet kävellä kauemmas. Kummalliset urheilijat olivat vallanneet rantakadun, ja näimmekin useita idiootteja lenkkeilemässä samaa sadan metrin pätkää edestakaisin. Lokit yrittivät väkivalloin murtaa simpukoita auki.

Rannassa tuli istuskeltua pidempäänkin, kunnes sitten nälkä lopulta ajoi meidät takaisin kalaravintoloiden luo. Valitsin jonkun paikoista arvalla, sillä kaikki näyttivät kutakuinkin samanlaisilta. Mezet eli alkupalat sai käydä itse valitsemassa tiskistä, ja päädyin valitsemaan jonkun kylmän jugurttipohjaisen salaatin, paistettua mustekalaa sekä jotain katkarapuja. Kylkiäisiksi tuli tietenkin perinteiseen tapaan leipäkori, ja tilasin vielä tuoreen salaatinkin, joka oli aivan älyttömän hyvää.

Paikalle ilmaantui kiertävä viuluniekka, joka ei kuitenkaan osannut soittaa ainuttakaan Metallican kappaletta eikä tuntenut edes Sibeliusta, joten taitavasta soitostaan huolimatta en kukkaroni nyörejä tälle avannut. Pääruuaksi tilasin paistettuja sardiineja, jotka nekin syötiin puoliksi kuten kaikki muukin tähän mennessä. Sardiinit olivat niin rapeita, että ne tuli syötyä päineen ja pyrstöineen - ja niin hyviä että mitään ei olisi huvittanutkaan jättää lautaselle.

Useita korviksiani ihailtiin illan aikana niin innokkaasti, että tarjoilija lupasi meille jopa alennusta sen johdosta. Hinnasta ei luultavasti oltu vähennetty mitään, mutta joku ylimääräinen meze-lautanen pöytään vielä kannettiin sardiinien jälkeen, ja tästä ei ollut laskussa mitään mainintaa. Koko lysti maksoi yhteensä noin 25 euroa juomineen, eli se oli ollut paitsi parasta tähän mennessä, myös halpaa kuin saippua.

Ilta oli jo pimennyt, joten pian saaren alkuasukkaillakin olisi lupa syödä kalaruokaa. Meidän oli kuitenkin poistuttava paikalta, sillä viimeiset lautat kulkivat kymmenen aikoihin. Paluumatkalla saimmekin katsella kaupungin valoja vastarannalta.

Menimme vielä hetkeksi istumaan Happy Holeen, josta oli jo tullut meidän kantapaikka Istanbulissa. Joimme yhdet nimikkodrinkkimme, chilillä terästetyt mojitot. Greetiä eikä Filipiä näkynyt, mutta edellisenä iltana paikalla ollut brittiseurue oli pössyttelemässä vesipiippua.

Hasan kertoi että baarin yläkerrassa oli pari vuokrahuonetta, joten halusin käydä niitä mulkaisemassa sekä neuvotella miehen kanssa hinnasta. Kämppä oli samaa tasoa kuin omppuhotellissa (diskovaloja lukuun ottamatta), ja sain neuvoteltua hinnaksi 35 euroa sekä ilmaiset oluet jokaista majoituspäivää kohden. Sovittiin, että muuttaisimme seuraavana päivänä kun omenahotelliin maksetut yöt olisi ensin nukuttu pois. Palasin takaisin baariin ja katsoimme jalkapalloa muiden mukana. Sitä lystiä olikin tarjolla vaikka reissun jokaiseksi illaksi. Jokaisessa kadun varressa olevassa paikassa oli taulutelkkari ja kisat keräsivätkin ihan kiitettävän määrän yleisöä. Menimme kuitenkin nukkumaan. Hasan käski potkia hereille huomenna, kun ilmaannumme muuttokuorminemme paikalle.

1.7.2014

Aamulla havaitsin, että omenahotellin henkilökunta oli tehnyt törkeän ja anteeksiantamattoman virheen jättämällä aamiaisesta ne herkulliset nakit kokonaan pois. Tilalla oli jotakin kasvispaistosta, joka oli toki ihan hyvää, mutta silti tuntui että aamiaisen tärkeimmän ainesosan oli kokki itse pistellyt poskeensa. Kämpässä ei sinänsä ole ollut valittamista, ellei härskiä diskovaloa sekä heiluvaa vessanpönttöä lasketa.

Keräsimme kamat kasseihin muuttoa varten ja suuntasimme Hasanin baarille. Hasan kuorsasi toisella sohvalla naama tyynyihin hautautuneena ja Martin veteli sikeitä pöydän toisella puolella. Tönin Hasania hereille, mutta mies vaan käänsi kylkeä ja jatkoi hornaamista. Miehen sisko tuli paikalle ja antoi meille huoneen avaimen.

Päätimme lähteä katsomaan kaupungin päänähtävyyksiä eli Hagia Sofiaa sekä Topkapin palatsia, mutta sekä päivä että kellonaika oli huonoin mahdollinen. Sofian edessä oli niin valtava jono, että päätimme jättää sen suosista väliin ja mennä sen sijaan kolkuttelemaan palatsin ovelle. Vähän torsoksi jäi sekin yritys, sillä ovella meitä olivat vastassa aseistetut sotilaat sekä kyltti, jossa kerrottiin palatsin olevan suljettu tiistaisin. Seuraava päähäni pälkähtänyt ajatus oli Galatan torni, josta käsin pääsee ihailemaan kaupunkia lintujen perspektiivistä. Hyppäsimme siis ratikkaan ja ajoimme Karaköyn asemalle lahden toiselle puolelle. Torni on rakennettu alueen korkeimman mäennyppylän laelle, joten sinne oli kiivettävä todella jyrkkiä pengerrettyjä katuja pitkin.

Kiipeämisen ansioista iski valtava jano, joten poikkesimme pieneen kauppaan aikomuksena napata pullolliset vichyä kylmäkaapista. Päätimme kuitenkin laittaa elämän kerrasta risaiseksi ja ostimme myös jäätelöt. Järsiessämme Magnum-puikkoja kadun reunalla joku pieni tyttö tuli meitä osoittelemaan sormella ja höpisemään jotain mistä en saanut selvää. Sitten huomasin että tyttö ilmeisesti osoittelikin meidän jäätelöitä, joista sitten molemmat jätimme neidille pienet perät. Tyttö otti ne ilosena vastaan ja lähti leveästi hymyillen jäätelönjämät molemmissa käsissään. Joimme vielä vichypullot tyhjiksi siinä samassa paikassa, eikä vihaista isää tai äitiä ilmaantunut paikalle valittamaan jäätelöistä. Niinkin olisi voinut käydä. Tai ehkä tyttö olikin kerjäläinen, jolle jäätelö näytti siinä hetkessä paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin hikiset kolikot? Ylipäätään Istanbulissa kerjäläisiä on näkynyt todella vähän - ja näistäkin useimmat päivystivät metroasemien kupeessa eivätkä katujen varsilla.

Galatan torniin joutuu pulittamaan jokusen liiran päästäkseen sisään, mutta sentään seitsemänteen kerrokseen asti pääsi helposti hissillä. Olin jo varautunut kiipeämään koko matkan ylös kierreportaita pitkin, mutta niitä olikin vain parin kerroksen verran ylöspäin siitä, mihin hissi meidät jätti. Tornissa on näköalaravintola kahdessa kerroksessa, ja täällä kuulemma järjestetään iltaisin kalliita iltajuhlia rahakkaille turisteille. Meille kuitenkin riitti näköalatasanteen kierros päivänvalossa ja ilman eväitä tai muuta ohjelmaa. Tornissa olisi ollut myös mahdollista kuvauttaa itsensä sulttaanin vermeet yllä, mutta jos näyttää tarpeeksi sulttaanilta jo ilmankin, ei sellaiseenkaan ole tarvetta rahaa haaskata. Näköalatasanteella oli hieman ahdasta, mutta ravintolassa ei istunut juuri ketään.

Tornista poistuttuamme lopun iltapäivän voisi ihan hyvin tuhlata shoppailuun, sillä kuuluisa kauppakatu Istiklal Caddesi ei ollut kaukana. Katu oli pitkä sekä leveä ja enimmäkseen jalankulkijoille pyhitetty. Kadun molemmin puolin oli vaateliikkeitä ja muita putiikkeja, ja keskellä kulki ratikkalinja, jota kansoittivat nostalgiset vanhat sodanaikaiset vaunut, joilla olisi mahdollista ajaa Taksim Squarelle - eli kaupungin keskusaukiolle asti. Olin ihan varma että jaksaisimme yhtä hyvin kävellä sinne asti ja piipahtaa matkan varrella useammassakin liikkeessä tekemässä havaintoja tarjonnasta sekä ehkä jopa löytöjä.

Greyderin kenkäkaupasta sain jalkaani upouudet takaremmillä varustetut sandaalit, joten tennareiden ja hikisten sukkien pitäminen saisi viimein siirtyä historiaan ainakin tämän reissun osalta. Siljakin löysi hienot kengät, mutta ei oikean kokoisia. Myöhemmin löytyi toinenkin Greyderin liike saman kadun varresta, mutta siellä kyseistä kenkää ei ollut myynnissä minkään kokoisena. Minä löysin vielä jostain paikallisesta korvike-Seppälästä 3 t-paitaa ja tyylikkäät ruudullisest shortsit. Silja löysi topin sekä pashmina-huivin.

Pääsimme lopulta Taksimille kuluttamatta kovin suuria summia rahaa, ja tässä vaiheessa alkoi nälkä vaivaamaan. Menimme edulliselta vaikuttaneeseen ravintolaan aikeenamme uusia eilinen herkkuateria, mutta aivan samanlaiseen lopputulokseen ei tässä paikassa päästy. Ruoka oli kyllä halpaa, mutta tarjoilijoiden kielitaidossa oli reilusti toivomisen varaa. Söimme sosekeitot, joitain kasvis-mezejä sekä salaatin, mutta päätimme jättää loput ruokalajit vasta illalla syötäviksi, sillä varmaankin nälkä vielä jossain vaiheessa kuitenkin ilmaantuisi. Muuten ruoka oli ihan hyvää, mutta soodavesi oli lämmintä ja maistui väljähtyneeltä. Minä sain lasini sitruunan kera ja Silja ilman, mutta syy tähän ei selvinnyt. Koko setti maksoi vain 36 turkin ruplaa, joten kovin hullusti siinä ei käynyt. Minä vielä vaihdoin kengät usiin sandaaleihin ravintolan pöydässä, mikä näytti tarjoilijoita huvittavan. Salomonin tossut joutuivat sukkien kera kenkäkaupan kassiin.

Päivän aikana minua on alkanut hieman vituttamaan turkkilaisten ärsyttävä tapa kävellä päin vastaantulijoita. Ajoimme Taksimilta alas Kabatasiin funikulaarilla, josta edelleen T1-linjalla vanhaan kaupunkiin. Kävellessämme Sinisen moskeijan ohi se olikin yllättäen vieraille avoinna, joten tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä. Moskeijassa vierailevia ihmisiä piinataan ankaralla pukukoodilla, mutta nyt juuri tekemämme ostokset tulivat tarpeeseen. Minä heitin kassista tuoreen t-paidan hihattoman paitani ylle, ja Silja otti ostamansa huivin käyttöön. Se oli riittävän iso korvikemuslimiksi naamioitumista varten, ja hakaneulakiinnitys (mitä kaikkea muijat kantavatkaan mukanaan käsilaukuissaan?) varmisti sen, ettei etikettivirheitä huivin osalta sattuisi tahattomasti.

Hetken aikaa jouduimme jonottamaan moskeijan ovella, mutta sitten ihmiset päästettiin sisään. Kengät oli otettava pois jalasta ennen sisään astumista. Greyderin kenkälaatikon minä nakkasin moskeijan pihassa olevaan roskikseen.

Läpäisin ovella kyttäävän tyylipoliisin tarkastuksen moitteitta, sillä shortsien lahkeet peittivät polvet eivätkä olkapäätkään olleet enää näkyvissä. Tarjolla olisi ollut jotain kaapuja niille onnettomille joiden vaatteet eivät kelvanneet, ja sisällä näkyikin muutamia näihin kääriytyneitä vierailijoita.

Moskeija oli iso, siellä oli mukavan viileää, ja jotkut härskit turistit kuvasivat rukoilevia ihmisiä vaikka se olikin kielletty. Myös suuteleminen oli kielletty, enkä ainakaan minä huomannut tätä kieltoa rikottavan. En tiedä miten tällaiseen häpäisyyn olisi suhtauduttu - olisiko rikoksen tehneet kivitetty tai nuijittu hengiltä, vai olisiko siitä seurannut korkeintaan muutama kuukausi linnaa kuten Dubaissa. Turkki on toki suhteessa vapaamielisempi maa, mutta moskeija on silti aina moskeija ja tämä turistien olisi syytä ottaa huomioon. Me istuuduimme hetkeksi pylvään juurella oleville puisille alustoille katselemaan meininkiä kuten monet muutkin, jonka jälkeen poistuimme kiltisti paikalta ja riisuimme naamiovarusteet moskeijan pihassa.

Ostoskassien kanssa haahuilu kadulla on selvä signaali kaikille kauppiaille ja muille tyrkyttäjille, ja nyt saimmekin peräämme huomattavasti enemmän huutelua kuin koskaan aiemmin. Intian kokemuksella huutelijoilta on kuitenkin helppo sulkea korvansa ja kävellä ohi katsomatta päälle. Fiksuinta on aina yrittää sulautua massaan ja olla näyttämättä turistilta, mutta paljain päin Istanbulissa se ei oikein ole mahdollista. Eurooppalaisen näköistä naamaa on vaikea piilottaa ison hatunkaan alle, koska turkkilaiset eivät juurikaan hattuja käytä ja turisti paljastuu turistiksi oitis.

Palatessamme hostelliin meidät pysäytti erään ravintolan omistaja, joka näille kaikille tyypilliseen tapaan ryhtyi kehumaan ruokiaan ja tyrkyttämään niitä meillekin. Mies paljastui suomenkielentaitoiseksi, mikä tuntui hieman oudolta, sillä mies todellakin osasi puhua Suomea jonkun verran sekä myös ymmärsi pohjalaisen puheenparren melko hyvin. Hankalammissa tilanteissa kieli vaihtui englanniksi. Mies kertoi omistavansa ravintolan myös Tampereella ja käyneensä Suomessa 10 kertaa. Jos söisimme hänen paikassaan, olisivat ilmaiset drinkit kiitoksena siitä.

Minä päätin istahtaa terassille ja pyytää vesipiipun, jota oli ollut tarjolla useissa saman kadun rafloissa aiemminkin. Hotelliin ei ollut niin kiire, etteikö sitä voisi viivyttää pössyttelyn takia tunnilla tai parilla. Mauksi valitsin vesimelonin ja kylkiäseksi oluen. Siljakin tuota testasi, ja yskiminen hieman nauratti paikan tarjoilijaa. Näihin vesipiippuihin laitettava "tupakka" ei sisällä tupakkaa eikä nikotiiniakaan, joten savuttomankin on mahdollista sitä kokeilla niin halutessaan.

Poltellessani kadulle ajoi bussi, ja äkkiä japanilaisten lauma valloitti koko kadun. Ne tulevat aina samalla tyylillä, mahdollisimman isona kurinalaisena armeijana ja valtaavat kokonaisia hotelleja ja ravintoloita. Oppaat kaitsevat laumaansa kuin paimenet. Tämänkin paikan terassi täyttyi pällistelevistä turisteista, joita vesipiiputteluni näytti suuresti kiinnostavan. Poistuessamme huomasin että olut oli jäänyt laskuttamatta, mutta minä en asiasta meteliä nostanut.

Istanbuliin tottuu, vaikka paikka onkin Ilmajokeen verrattaessa valtava. Kaupungissa asuu noin 10 miljoonaa ihmistä ja erään arvion mukaan pelkästään takseja on lähes miljoona, muista autoista puhumattakaan. Täällä on kuitenkin tottunut liikkumaan eikä ihmisten määrä enää häiritse kuten aluksi. Paikka alkaa tuntua omalta.

Hasanin kämpässä ei ollut omien juomien kieltoa kuten omppuhotellissa oli ollut, ja mies oli huomaavaisesti tuonut tuhkakupinkin yöpöydälle. Turkissa miehet röökaavat kuin korsteenit, eikä tupakointikieltoja yleensä juuri noudateta. Ravintoloissa ei saa polttaa sisällä, mutta suurimmassa osassa voi syödä terassilla.

Myöhemmin illalla istuimme jälleen Happy Holen terassilla seuraamassa jalkapalloa kuten monina muinakin iltoina. MM-kisat ovat vetäneet kadun terassit täyteen porukkaa. Nyt oli menossa Belgia - USA, jota Greet ja Filipkin tulivat katsomaan. Pari jenkkiäkin ilmaantui, ja niiden kanssa tuli haasteltua kaikenlaista pitkälle yöhön.

 

<< Edellinen 2/4 Seuraava >>