Istanbul

28.6.-5.7.2014

Calmisto World / Matkat / Istanbul

28.6.2014

Matkaan lähdettiin aamupäivästä heti, kun olin saanut laukkuni pakattua ja tuhdin aamiaisen syötyä. Matkaan otettiin muutama pala eilen väsäämääni sienipiirakkaa ja toivottiin, ettei mikään jääkaappiin jäänyt pilaantuisi viikon aikana. Nykyään lentomatkoista ei koskaan tiedä saako siellä ruokaa vai ei.

Ajoin Järvenpäähän, jossa Siljan etäinen mutta silti läheinen sukulainen oli luvannut majoittaa auton ilmaiseksi reissun ajaksi. Saimme kyydin asemalle, mistä lähijuna kiidätti meidät Tikkurilaan. Yritin juonia meidät istumaan niin kauas vaunun päässä häärivästä konnarista ettei se ehtisi rahastaa meitä, mutta homma meni niukasti vituiksi. Konnari ehti meidän kohdalle juuri ennen Tikkurilaa ja jouduimme maksamaan liput. Junassa oli tungosta.

Kentälle siirryimme bussilla suoraan asemalta. Online check-in ei ollut eilen onnistunut, joten liput oli hommattava vanhanaikaisesti tiskiltä jonottamalla. Turvatarkastuksessa jouduin pelleilemään housujeni kanssa, koska niissä oli metalliset vyönsoljet, ja yli vuoden kestäneestä karppauksesta johtuen ilman vyötä housut eivät mitenkään pysy jalassa. Vyö oli tietenkin irrotettava, vaikka useimmilla lentokentillä homma voidaan hoitaa helpommin käsiskannerilla sekä kopeloinnilla. Jouduin myös palaamaan takaisin lähtöselvitykseen ja laittamaan laukkuni sittenkin koneen ruumaan, sillä en ollut muistanut sivutaskussa olevaa Leathermania. Laukut olivat olleet niin kevyet ja pienet, että ne olisivat ilman kyseistä työkalua menneet heittämällä käsimatkatavaroissa. Tämän jälkeen tietenkin housunäytös uusiksi; virkailijoilla sentään riitti huumorintajua.

Turkish Airlinesin lennolla luvattiin viiden tähden illallinen, ja itse kokkikin oli ennen lähtöä käytävällä tervehtimässä tulevia uhrejaan. Alkupaloiksi olisi listan mukaan savulohta ja jugurttikastiketta, pääruokana joko turkkilaiset lihapullat eli köfte tai kanaa, jälkiruuaksi juustokakkua. Menu ja kaikki hienous oli osittain vain silmänlumetta ja ruokakin vain lentokoneruokaa - mutta ehdottomasti parasta sellaista tähän mennessä. Ehkä kokkikin oli vain joku heebo puljun henkilökunnasta kokiksi naamioituneena. Aterian yhteydessä tarjoiltiin myös olutta ja viiniä, eikä niissä säästelty. Tästä syystä lennolla oli oikein hilpeä tunnelma halpayhtiöiden koneissa tapahtuvan jurottamisen sijaan. Tottakai ihmisiä vituttaa kun on nälkä ja sämpylästä pitäisi maksaa kymppi ja oluesta toinen. Minä sain viinilasia pyytäessäni kaksi kokonaista pulloa ja lisäksi vielä tölkillisen Efes Pilseniä.

Lento laskeutui Istanbuliin Atatürkin kentälle myöhään illalla, ja siitä olisi tarkoitus jatkaa matkaa hostelliin käyttäen julkisen liikenteen kulkimia. Ennen ulos suuntaamista päätimme vaihtaa mukana olevat eurot paikallisiksi maksuvälineiksi. Turkin liira oli kokenut kaikenlaista 18 vuodessa, jolloin olin viimeksi ollut niiden kanssa tekemisissä. Tuolloin markalla sai 10.000 liiraa, mutta jossain välissä ylimääräiset nollat oli pyyhkäisty mäkeen ja eurolla sai vain vajaat 3 liiraa. Olin käärinyt setelini rullalle johon olin kiertänyt kumilenkin päälle, ja rahanvaihtajaa oikein nauratti kun pyysin kumilenkkini vielä takaisin saatuani nipun liiroja käteeni. Minulla oli mukanani vain korttikotelo, sillä lompakon käytöstä olen jo luopunut kokonaan. Oikean seteliklipsin varmasti ostaisin, jos sellainen tulee jossain vastaan.

Päästyäni ulos törmäsin toisaalta kovinkin tuttuun näkyyn: satojen taksien jonot rääkättelivät terminaalin edessä. Taksikuskit viittoilivat ja huutelivat meille koko tupakan keston ajan, jonka jälkeen jatkoimme alas metroon rullaportaita pitkin.

Istanbulissa prolekulkimien kyydit maksetaan muovisilla poleteilla (jeton), joita myydään asemilla olevissa automaateissa. Otin 4, sillä metron päätepysäkiltä piti ajaa vielä muutama pysäkinväli ratikalla, ellei sitten halunnut taittaa useamman kilometrin matkaa jalkapatikassa kaikkien laukkujen hiertäessä olkapäitä. Jokainen matka on maksettava erikseen eikä mitään vaihtolippuja täällä tunneta.

Ratikka jätti meidät SUltanahmetin kaupunginosaan samannimisen puiston kupeeseen. Kello lähenteli puolta yötä, mutta puistossa kävi silti valtava kuhina ja aidot muslimit olivat koko perheen voimin nurtsilla piknikillä. Pikkulapsilla oli puuhaa lentävien ja välkkyvien hyrrien sekä saippuakuplien puhaltelun parissa. Ramadan oli juuri alkanut, eli kyseisen uskonnon harjoittajat joutuvat odottamaan syömättä niin myöhään, ettei mustaa ja valkoista lankaa enää erota toisistaan - tosin jotkut ovat väittäneet, että sateenvarjokin riittää Allahin katseelta piiloutumiseen, jos sen alla aiotaan syödä salaa. Ihmiset näyttivät kuitenkin nauttivan paastonajasta rehellisesti ja hyvässä hengessä.

Kiersimme puiston sekä Sinisen moskeijan, jonka takana olevilta sokkeloisilta kujilta hostelli viimein löytyi. Saimme paikan hienoimman huoneen, koska se ilmeisesti oli ainoa vapaa kämppä mitä oli enää jäljellä siihen aikaan. Maksettu hinta olisi oikeuttanut vain perustason huoneeseen jaetulla kylppärillä, mutta en todellakaan laittanut tätä ylläriä pahakseni. Paljon väkeä oli vielä istumassa alueen monissa ravintoloissa ja baareissa, joten nakkasimme vain laukut kämppään sen kummemmin sitä tutkimatta ja päätimme huitaista jotain kostuketta kurkkuun ennen nukkumaan menoa.

Siinä istuessani huomasin, miten elämä täällä hiipuu vähitellen sen sijaan, että ihmiset häädettäisiin tietyllä kellonlyömällä ulos kuten Suomessa. Asiakkaat lähtevät kuka mihinkin aikaan, ja paikka suljetaan ilmeisesti viimeisten mentyä, eli asiakkaat siis päättävät aukioloajan.

29.6.2014

Heräsin melko aikaisin, ja ilma oli mitä hienoin. Kämppä oli ylimmässä kerroksessa oleva nurkkahuone, jonka kaksi sivua olivat enimmäkseen ikkunaa. Siitä näki maisemia moneen suuntaan, enkä voinut välttyä huomaamasta, miten samankaltaista kaupungissa edelleen oli kun sitä verrattiin Assassin's Creed Revelations-pelissä nähtyihin maisemiin 1500-luvun Konstantinopolista. Kaupunki on sama, vaikka nimi onkin matkalla muuttunut. Vain ottomaanit olivat kadonneet historian hämäriin ja tilalle oli tullut tavallisia turkkilaisia.

Lähdimme liikkeelle heti kun yön aikana suuhun hiipinyt paskanmaku oli jynssätty pois Frantsilan yrttihammastahnalla. Tarkoituksena oli mennä katsomaan miltä Bosporinsalmi näytti aamun auringossa. Hostelli oli lähellä salmen rantaa, joten päätimme kävellä sinne. Alhaalla oli jo aamupalaa tarjolla, mutta ajattelin että se syötäisiin vasta aamuwalkin jälkeen.

Vanha mummo vähintäänkin yhtä vanhan ja rähjäisen talon ikkunassa huuteli tupakkaa kävellessämme ohi. Annoin muorille viimeisen Smarttini askeineen päivineen. Mahtoi eukolla olla ihmettelemistä, kun merkki oli tuntematon ja varoituksetkin askin kyljessä suomeksi. En jäänyt kysymään, maistuiko tupakka. Jatkoimme sokkeloisia kujia rantaan. Katurakit yrittivät seurata, ja niitä tuntui olevan liikkeellä paljon. Olen jo aiemminkin ihmetellyt mitä turkkilaisilla oikein on koiria vastaan, mutta en ole vielä saanut hyvää selitystä. Nytkin joku äijä kiukuissaan hätisteli yhden piskin tieltään, ja samaa oli tapahtunut ja Alanyassa silloin 90-luvulla, kun olin viimeksi maassa ollut turistina. Rannassa oli paljon paikallisia ihmisiä kalassa, tosin kenenkään en nähnyt saavan koukkuunsa mitään meriheinää syötävämpää. Oli mielenkiintoista havaita, että Turkissa on aina joku paikka avoinna. Nyt on sunnuntai, mutta silti osa liikkeistä on auki jo varhain aamulla. Samoin oli Alanyassakin aikoinaan; keskustan basaarit menivät kiinni vasta sitten kun porukkaa ei alueella enää liikkunut - mikä oli usein aamuyöhön asti, ja tuskin kukaan valvoo aukioloaikoja kuten Suomessa. Päätimme palata hostellille syömään huoneen hintaan kuuluvan aamiaisen.

Se ei ollut hääppöinen. Jos luetaan pois leivät, hillot ja murot jäi jäljelle useammanlaisia oliiveja, tuoreita kasviksia ja paria kolmea sorttia juustoja. Ruttuiset pienet mustat oliivit olivat ilmeisesti aurinkokuivattuja ja tajuttoman hyviä, samoin fetan kaltainen valkoinen juusto, joka oli miedompaa eikä niin suolaista - joten elimistön energiantarve oli helppo tyydyttää mättämällä sitä röyhkeästi ääntä kohti kuin leipää söisi. Vettä tai muita kalorittomia virvokkeita ei ollut tarjolla, joten kävimme protestiksi hakemassa kylmät juomat vastapäisestä pienestä kioskista. En juo kahvia, eikä mikään muukaan kuuma juoma oikein vaan maistu Istanbulin ilmastossa ainakaan allekirjoittaneelle - mutta vain niitä olisi aamiaiseen kuulunut.

Turkkilainen vessa on hieman erikoinen suhteessa suomalaiseen, ja ensimmäinen silmiinpistävä seikka on erillinen vesiputki, joka pistää esiin pöntön reunuksen takaosasta. Joissain tapauksissa jätökset jäävät pönttöön, ellei tätä putkea varten olevaa erillistä hanaa avata vessaa vedettäessä. Tietenkin on myös olemassa perinteisiä reikä-lattiassa-vessoja, mutta näihin harvemmin törmää hotelleissa tai muissa turisteille suunnatuissa paikoissa. Tässä kyseisessä paikassa paperia kiellettiin laittamasta pönttön, ja sitä varten oli olemassa oma roskiksensa pöntön vieressä. Muilta osin huone oli ok, vaikka epätasaiselle lattialle asennetut laminaatit olivatkin osin paikoin irti. Sänky oli perinteisen kova eikä yöpöydän laatikossa ollut Koraania.

Seuraava etappi matkalla olisi auton vuokraaminen, ja kävinkin kyselemässä läpi kadun molemmat matkatoimistot, jotka lupailivat ikkunamainoksissaan vuokra-autoja. Kummassakaan ei ollut ainuttakaan vapaana, ja jälkimmäisen paikan tirehtööri kehoitti kysymään lentokentältä, mikäli auton saamisella oli kiire. Omasta mielestäni oli, ja lentokentältä kysyminen tuntui loogiselta; siellähän oli ollut ainakin kymmenen eri vuokrapuljun tiskit rivissä tuloaulassa. Edessä oli siis matka takaisin samaa reittiä kuin olimme hostelliin edellisyönä saapuneet, ja uudet neljä kappaletta prolekulkimien poletteja olisi ostettava automaatista.

Istanbulin ratikat ovat nykyaikaisia ja ilmastoituja, metrojunat hieman vanhempaa tekoa, mutta yhä käyttökelpoisia. Penkkejä on molemmissa niukasti ja matkustajia varsinkin päiväsaikaan paljon, joten näissä saa useimmiten varautua seisomaan koko matkan ajan. Jäätyämme ratikasta Aksarayssa päätimme evästää jotain ennen lentokentälle menoa. Tullessamme eilen toiseen suuntaan paikka oli kuhissut elämää ja joka puolella oli erilaisia kebab-kioskeja ja pieniä ruokapaikkoja. Nyt järjestään kaikki niistä olivat vielä suljettuina, mutta lopulta löysimme paikan jossa eväitä oli tarjolla jo ennen puoltapäivää. Ongelmaksi muodostui kielimuuri, mutta lopulta onnistuimme tilaamaan pari kanankoipea, herkullista munakoisomuhennosta lampaanjauhelihalla sekä vielä yhden lautasellisen jotain tulista tomaattimössöä. Menu oli erittäin karppi lukuun ottamatta leipäkoria, joka pöytään tuotiin pyytämättä. Satsi maksoi hätinä 7 euroa ja niistä riitti hyvin kahdelle. Jatkoimme matkaa kentälle metrolla.

Lentokentälle ei päästetä ketään edes aulaan ilman turvatarkastusta, mutta se oli lähinnä vitsi, sillä mikään mukana ollut esine ei kuitenkaan estänyt sisäänpääsyä, ei edes laukussa oleva Leatherman. Vuokraamoiden tiskejä tuli koluttua useita, kunnes löytyi kioski joka tarjosi auton siedettävään hintaan rajoittamattomilla kilometreillä. Ei ole paljoa iloa autosta, jolla saa ajaa vain 200km päivässä. Turkki on iso maa.

Auto oli uudenkarhea diesel-Fiesta, joka oli ehkä hieman laiska mutta ok ajettava ja ehdottomasti paras vuokra-auto, mitä olen koskaan ajanut. Turkissa löpö on kallista, mutta diesel on bensaan nähden edullisempaa. Sopparin kirjoittamisen jälkeen toinen vuokraamon heppu haki meidät terminaalin edestä ja kyyditsi vuokrafirmojen yhteiselle parkkialueelle, mistä sain kuitattua koslan alleni. Rahaa olisi varmasti säästynyt jos olisin varannut auton etukäteen netistä, mutta tuolloin en ollut vielä varma koko touhusta - ajaisinko vai en.

Turkkilainen liikenne on melko kaaoottista, mutta siihenkin tottuu. Maan erikoisuuksiin kuuluvat ritariässät, jotka puikkelehtivat liikenteen seassa ohitellen molemmilta puolilta, äkilliset ja idioottimaiset kaistanvaihdot, peruuttaminen yksisuuntaisilla teillä, pysähtyminen hätävilkkujen kera sopivaksi katsottuun paikkaan (käytännössä minne tahansa) sekä minkä tahansa esineen käyttäminen varoituskolmiona, joka sijoitetaan 10 metrin päähän pysäköidystä autosta. Kaikkein oudointa oli kuitenkin turkkilaisten tapa ajaa kaista vasemmassa reunassa tai vielä useammin kaistaviivan päällä. Sama tarttui kuitenkin omaan ajotyyliini nopeasti, sillä keskellä kaistaa ajamalla autoista irtoaisivat peilit alta aikayksikön.

Kaupungin suuremmat tiet sekä motarit ovat yleensä 3-kaistaisia molempiin suuntiin, ja liikenne sujuu joutuisasti nopeusrajoituksista piittaamatta. Motarilla harva ajaa 130km/h lujempaa, mutta vastaavasti taas 70km alueella useimmat ajavat vähintään sataa.

Ajoin Eskihisarin pieneen kylään, joka oli meren rannassa Istanbulista itään. Pistäydyimme rannassa katselemassa kalastajia sekä kahvilassa hörppimässä kivennäisvedet. Rannassa oli lauttaterminaali, josta käsin Bursaan pääsisi nopeammin, mutta lautalle oli hirveä ruuhka ja minä olin sitä mieltä, että lahden voisi ihan yhtä hyvin kiertääkin. Jatkoimme matkaa.

Jossain vaiheessa sitten navigaattori otti ja tilttasi. Auton USB-pistokkeessa oli jotain vikaa eikä se suostunut lataamaan vehjettä, mutta minä mcgyveroin sen takaisin toimintaan hammastikun avulla. Liitin oli yksinkertaisesti vain liian väljä.

Jossain vähän ennen Yalovaa sitten tapahtui ikävyyksiä. Rekka täräytti liikennevaloissa pysähdyttyäni Fiestan perään ja auton takalasi meni säpäleiksi. Kuski tuli kyselemään ettei kenenkään käynyt kuinkaan, onneksi ei. Paljon muuta mies ei englanniksi osannutkaan. Ajoin viereisen huoltoaseman pihaan ja rekka siirrettiin jonnekin vähän kauemmas. Toinen rekkamiehistä tuli juttelemaan, mutta eihän siitä ilman yhteistä kieltä oikein mitään tullut. Paikalle soitettiin poliisi sekä joku kaveri tulkkaamaan. Huoltoaseman myyjä toi meille kaikille vesipullot eikä pyytänyt niistä latiakaan maksua. Poliisisetäkään ei osannut englantia, mutta ryhtyi kuitenkin kirjoittamaan onnettomuusraporttia ja piirtämään tilannetta kaavakkeeseen. Tulkiksi pyydetty kaveri vakuutteli että onni oli ollut onnettomuudessa - rekkamiehet olivat rehellistä väkeä eivätkä yrittäisi vedättää mitään. Tapaus oli selkeästi rekkaa ajaneen kaverin vika ja kaikki vakuutusasiat olivat kunnossa. Oma selostukseni käännettiin turkiksi ja sitten jouduin allekirjoittamaan vahinkoraportin - hieman arveluttavalta se silti tuntui kun en tiennyt mitä papereissa luki.

Rekkamiesten kanssa lähdettiin vielä jonnekin Tiimarin tapaiseen kauppaan ottamaan valokopiot kaikista dokumenteista sekä ajokorteista. Poikettiin myös pikaruokakojussa, josta miehet ostivat ison pinon liha- ja juustotäytteisiä lättyjä sekä kaksi isoa pulloa kokista. Kävimme myös katsastamassa rekan saamat aika minimaaliset vauriot ja nappasin varmuuden vuoksi rekan keulastakin pari valokuvaa Hertziä varten. Ilmeisesti Turkin vakuutuskäytäntö ei paljoa poikkea kotimaisesta. Palasimme autolle, missä tulkkina toiminut kaveri odotteli Siljan ja muiden paikalle ilmaantuneiden kanssa. Huoltsikan työntekijät teippasivat Fiestan takalasin umpeen.

Rekkamiehet antoivat meille puolet ostetuista eväistä ja toisen kokispullon, ja halusipa toinen miehistä vielä yhteiskuvankin. Ajoin jonnekin parkkipaikalle ja soitin vuokrapuljuun. Mies langan päässä jankutti dokumenttien perään, jotka olisi mahdollisimman pian kaikki faksattava Hertzin päätoimistoon. Päätin kuitenkin, että autoilu saa tältä erää riittää ja niin palasimme samaa reittiä takaisin Istanbuliin.

Ilta-aikaan liikenne oli vielä kaaoottisempaa kuin aikaisemmin, ja ritariässien määrä oli huomattavasti lisääntynyt. Takalasiin teipattu muovi pysyi hyvin kurissa ja lähes äänettömänäkin, kun piti sivulasia hieman raollaan. Paluumatka sujui kuitenkin ihan kivuttomasti ja lentokentän rahtiterminaalikin löytyi - tosin oli jälleen kerran ajettava kansainvälisen terminaalin edessä vellovan taksisirkuksen läpi.

Auton palauttamisessa ei ollut kummempaa ongelmaa. Hertzin äijä heitti meidät autolla takaisin tuloaulan eteen, ajaen vain pari kertaa väärään suuntaan yksisuutaisella ja oikaisten parista kohdasta. Tietenkin oli jälleen kerran kuljettava turvatarkastuksen läpi autovuokraamon tiskille. Mies Hertzin tiskillä otti kopiot kaikista dokumenteista ja edelleen vakuutteli ettei ole syytä paniikkiin, koska vika ei ollut minun - ja tämä oli nyt ensimmäinen kerta kun saatoin sataprosenttisesti uskoa että allekirjoittamassani raportissa luki juuri niin kuin pitikin lukea. Olisihan rekkamisten ystävällisyys saattanut olla pelkkää jekkua ja tulkkikin samassa salaliitossa mukana. Näin ei kuitenkaan ollut, ja tulkki sitä moneen kertaan vakuuttelikin, että nyt ollaan Turkissa ja turkkilaiset ovat mukavaa porukkaa joiden kanssa ei tule ongelmia. Tarjottiin vettä ja teetäkin. Hertzin mies olisi tarjonnut vielä apua majoituksenkin suhteen, mutta sanoin palaavani metrolla SUltanahmetiin ja katselevani sieltä uuden majapaikan eikä se tuottaisi ongelmia. Näin myös teimme, ja Sultaniin takaisin päästyämme pyysimme huoneen pariksi yöksi Big Apple hostellista.

Huone oli jälleen ylimmässä kerroksessa, ja sen katossa oli omituinen diskovalo. Se välkkyi satunnaisesti ja häiriintyi liikkestä, joten ruuvasin viallisen polttimon irti. Huoneen valaistus jäi hieman vajaaksi, mutta enpä ainakaan saanut yhtään epilepsiakohtausta. Jätettyämme kaikki roinat huoneeseen menimme lähimpään baariin ottamaan häppää. Paikan nimi oli Happy Hole ja sen Martin-niminen tarjoilija oikein mukava tyyppi, vaikka tuntuikin hieman vokottelevan paikan naisasiakkaita. Suurta hämmennystä herätti pitkätukkainen mies, joka juoksi pitkin katua suurta rottaa lapiossa kuljettaen. En tiedä mistä se oli löytynyt - jostain hotellista kai - ja minne sitä oltiin viemässä. Ihmiset nauroivat taputtivat.

Minä keksin tilata chilillä terästetyn version perinteisestä mojitosta. Ei sitä ollut baarin listassa, mutta Martin kävi hakeamassa chilikastiketta viereisestä ravintolasta ja aika tujut cocktailit sen avulla syntyi. Tutustuimme belgialaiseen pariskuntaan Filipiin ja Greetiin, joista jälkimmäinen yski ja irvisteli maistettuaan juuri keksimääni uutta drinkkiä. Illan jalkapallot katsottiin, ja noin kahden maissa yöllä poliisit tulivat häätämään porukan terassilta sisälle baariin. Lasit laitettiin kiinni ja bileet jatkuivat aamuun asti - tosin hieman pienemmällä porukalla osan lähdettyä jo aiemmin nukkumaan. Paikan omistaja Hasan mainostaakin, että baari on aina auki.

 

1 /4 Seuraava >>