Vaellusretki Nepalissa

7.9.-27.9.2014

Calmisto World / Matkat / Nepal

10.9.2014 Katmandu - Nagarkot

Aamulla mietin miten me sinne Nagarkotiin siirtyisimme, mutta ratkaisu löytyikin yllättävän nopeasti ja yllättävän läheltä. Kadun kulmauksessa hotellin lähellä notkui pari toimettoman näköistä taksikuskia autoineen, joten päätin kysyä molemmilta hintaa Nagarkotiin ja kilpailuttaa tarjoukset. Aluksi molemmat pyysivät kolmea tonnia, mutta lopulta toinen kuskeista suostui tekemään reissun puoleen hintaan. Haimme rinkat hotellista ja ahtauduimme koppimopon kyytiin syömättä minkäänlaista aamupalaa. Tämä vehje käynnistyi jo toisella yrittämällä ja oli muutenkin sisältä huomattavasti siistimmässä kunnossa kuin aiemmin lentokentältä napattu kyyti. Kuskin uskonnollisesta vakaumuksesta ei myöskään voinut erehtyä, sillä norsunpäisen Ganeshin kuvia oli käytetty runsaasti autoa sisustettaessa.

Kuski puhui surkeasti englantia vain mainitsemalla nimeltä kylät, joiden läpi tai ohi ajettiin. Reitti kulki Bhaktapurin kautta, jossa tie oli osin paikoin samanlaisessa kuosissa kuin Dilli Bazaar oli ollut eilen. Kaupungin jälkeen reitti muuttui serpentiinitieksi, joka kapusi ylös kukkuloille. Ajo kesti reilun tunnin.

Päästyämme perille tulin buukanneeksi majoituksen vähän turhan hätäisesti. Hotelli oli aivan liian hieno ja maksoi noin 20 euroa yöltä - ja vähän matkan päässä oli paikkoja, joista olisi saanut jonkinlaisen luukun reilusti alle kympillä. Mutta tässä huoneessa oli iso kivilaatoista tehty kylppäri sekä pitkä terassi, josta oli mukavat näkymät alas Katmandun laaksoon. Kämpässä oli puisia huonekaluja ja kaikki laitteet toimivat moitteettomasti, joten en voinut edes valittaa mistään. Yöpöydällä oli jopa puhelin.

Paikalliset pikkuruokalat olivat kaikki vielä kiinni, joten jouduimme mennä jonkun turistihotellin aularavintolaan syömään myöhäiset aamiaiset. Tilasin listalta paistettua jotain joka paljastui cashew-pähkinöiksi maukkaassa liemessä sekä Buffalo sukutia... joka olikin yllättäen kuivattua puhvelinlihaa. Sitä jäystäessä leuat väsyivät, mutta muilta osin liha oli hyvää. Nämä alkupalat olivat mikroskooppisen kokoisia kun niitä vertaa Yanglingin jättimäisiin makkara- ja juustolautasiin. Pääruuaksi otettiin mixed chopsuey sekä kanacurry, joista edellä mainittu on kiinalainen versio perinteisestä pyttipannusta ja jälkimmäinen juuri sitä mitä osasin odottaakin - kanaa mausteisessa kastikkeessa. Joimme kupit teetä, johon jälleen kerran laitoin lisämausteeksi suolaa. Entuudestaan siinä oli jo ainakin kanelia ja sokeria.

Yllätin lihavan japanilaisen turistin istumasta paskalla yrittäessäni vessaan, sillä mies ei ollut vaivautunut lukitsemaan ovea. Hyvät naurut siitä irtosi - tosin vasta raflan pöydässä äijän jatkaessa ähisemistä pöntöllä. Ruokahalu pysyi ennallaan ja eväät maistuivat, vaikkeivät aivan pärjänneetkään aiempien iltojen herkuille. Ruoka oli kohtuullisen halpaa, vaikka hintaan jälleen lisättiinkin kaikki ylimääräiset maksut.

Sumuinen keli oli kirkastunut sopivasti, ja me notkuimme vaellusreittejä esittävän suuren karttataulun luona miettimässä, millaisen käveleskelyn haluaisimme tänään toteuttaa. Joku nuori jätkä moottoripyörän kanssa pysähtyi paikalle ja antoi vinkkejä eri paikoista. Päätimme lähteä metsäreitille, joka kulki kukkulan rinteiden mukaisesti kylästä pohjoiseen. Karttataulun vieressä olevasta turisti-infosta sain samaisen karttataulun taskukokoisena ja tien toisella puolella olevasta pienestä putiikista vesipullot matkajuotaviksi. Tiskin takana piilotelleen naisen imetyspuuhat me keskeytimme paukkaamalla sisälle kauppaan ihan yllättäen.

Käytyämme hotellissa vaihtamassa skandaalit vaelluskenkiin suuntasimme portille, josta metsäreitti alkoi. Reitti oli parasta parhautta kaikille luontodiggareille. Polun varret olivat täynnä erilaisia kasveja, kukkia, marjoja, sieniä, upean näköisiä perhosia ja värikkäitä ötököitä. Tulimme pysähdelleeksi monesti näitä luonnon pieniä ihmeitä töllistelemään. Metsässä ei tullut koko päivän aikana vastaan ketään, mutta hieman liikennettä alkoi olla siinä vaiheessa, kun reitti yhtyi yleiseen kylätiehen lähestulkoon pystysuoran jyrkän nousun päätteeksi. Muilta osin reitti oli melko helppo ja enimmäkseen alaspäin viettävä. Muutamia pieniä puroja oli ylitettävä ja joissain kohdin oli helvetin liukkaita kiviportaita. Soratiellä vastaan tuli koulutyttöjä ja poikia virallisissa koulupuvuissaan. Jotkut kersoista tervehtivät, toiset innostuivat pummimaan karkkia sekä kyniä. Karkkia meillä ei tietenkään ole yleensä mukana ja ainoasta kynästämme ei ollut aikomustakaan luopua, joten pennut jatkoivat pettyneinä matkaansa. Vähän vanhemmat teinit olivat jo niin aikuisia, että yrittivät pummia karkkien sijaan röökiä. Keksin ovelan keinon jekuttaa röökin pummaajia pitämällä taskussa askia, jossa on jäljellä vain yksi rööki. Harva viitsii pummata kenenkään viimeistä kessua.

Reitti jatkui aika jyrkästi ylöspäin ja aurinko alkoi porottaa oikein kunnolla. Vastaan tuli muutamia miehiä suuria mattorullia kantaen, ja kaverit olivat hieman kummissaan kun en halunnut juuri sillä hetkellä ostaa itselleni uutta mattoa. Reitin korkeimmalla kohdalla oli hotelli sekä varsin mukavat näkymät laaksoon. Himalajan lumihuippuja emme nähneet, sillä pilviä oli liikaa. Nagarkot on kuitenkin yksi parhaista paikoista niiden bongaamiseen, jos keli vain olisi kirkkaampi. Tästä eteenpäin reitti kääntyi jälleen alaspäin kohti kylää, ja rinteessä vastaan tuli vain toinen toistaan hienompia ja kalliimpia hotelleja. Paikallisessa hindutemppelissä pyörähdimme aikamme kuluksi, tosin polku sinne kulki ihmisten takapihojen välistä ja matkan varrella oli tappavan liukkaita tiilistä kyhättyjä askelmia. En kuitenkaan ihmettele sitä miksei temppeleitä ole merkitty tai viitoitettu mitenkään ja miksi ne usein ovat vaikean pääsyn takana, sillä ei niitä ole rakennettu turistien ihmeteltäviksi. Tässä paikassa olisi ollut helppoa luikahtaa sisälle temppeliin kenenkään näkemättä, mutta tulin ajatelleeksi vihaisen norsujumalan kostoa ja jätin pyhäinhäväistyksen suorittamatta. Temppelin luota oli myös kelpo näkymät alas, tosin nyt sumua oli alkanut kerääntyä rinteille ja näkyvyys oli muuttunut vähän heikoksi. Palasimme takaisin kylään.

Poikkesimme vielä kukkulan laelle lähelle hotellia, josta pystyi hyvin näkemään Katmanduun asti. Läheisellä kentällä koulutytöt kisasivat viestijuoksussa ja vuohia temmelsi kentän ympärillä. Ajattelimme kävellä vielä kylästä etelään muutaman kilometrin matkan näkötornille, mutta matkan loppupuolella Silent Hill-sumu yllätti meidät ja näkyvyys putosi hyvin lähelle nollaa. Täytyy myöntää että tulin ajatelleeksi kyseisessä pelissä sumun seassa temmeltäneitä hirviöitä kääntyessämme takaisin alas. Oli kummitusmaisen hiljaista eikä tiellä näkynyt ketään. Jatkettuamme jonkun matkaa jouduimme myös sateen ahdistelemiksi, ja lopulta se yltyi niin rankaksi, että jouduimme piilottelemaan pienten myyntikojujen luona päivänvarjon alla odottaen sateen loppumista. Tai edes vähenemistä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut hyvään aikaan ja siinä odotellessa alkoi tulla jo kylmäkin. Eräs hiace-kimppakyytejä näkötornille järjestävä äijä lupasi ajaa meidät takaisin hotellille parilla sadalla, ja innostui tarjoamaan samalla myös uutta yritystä tornille aikaisin aamulla auringonnousun aikaan. Sovimme, että ukko tulee hakemaan meitä siinä tapauksessa, että aamulla viideltä on kirkas taivas ja näkyvyys on kunnossa. Muussa tapauksessa jatkaisimme unia myöhempään.

Alkoi olla valtava nälkä kaiken kävelemisen jälkeen, joten päätimme syödä illallisen hotellin omassa ravintolassa. Ulkona satoi edelleen, ilta alkoi käydä pimeäksi ja minusta tuntui että olimme hotellin ainoat asukkaat. Täällä oli muutenkin huomattavasti pimeämpää kuin Katmandussa, kun ihmisten aiheuttamaa valosaastetta oli ilmassa vielä sitäkin vähemmän. Istuimme aularavintolaan ja ryhdyin tekemään sapuskatilausta arpomismenetelmällä. Kun ei voi tietää mitä jokin listalla oleva annos on eikä tarjoilija osaa sitä kuvailla englanniksi, tilaamalla kyseistä evästä asian saa erittäin konkreettisesti selville.

Heti ensimmäinen tilaus osui ja upposi: kun pyysin jonkun annoksen jossa on jotain makkaraa, tarjoilija joutui mennä selvittämään löytyykö niitä keittiöstä vai ei. Makkaraa oli mutta se olikin kanaa, joten peruin tilauksen ja pyysin vastaavaa annosta mutta porsaanlihasta tehtynä. Täällä oli mahdollista tilata jopa kalaa, joten tilasin thali setin kalacurrylla miettien samalla, mistä lätäköstä eväkkäät on pyydystetty. Ei Intiassakaan saanut kalacurryja kuin rannikon lähistöllä olevissa kaupungeissa. Näiden lisäksi listalta vielä paneer butter masala sekä momot, tällä kertaa paistettuina ja sitten paikan kokki pääsi viimein hommiin.

Thali set ei juuri poikkea khana setistä - sisältäen riisin, linssimuhennoksen, höyrytetyt kukkakaalit kastikkeessa, kipollisen jotain laihaa lientä sekä tietenkin sen kalacurryn. En oikein tiennyt miten tällainen setti on edes tarkoitus syödä, joten kippasin vaan kastikkeita ja muita lisukkeita suurelle riisilautaselle ja aloimme molemmat lusikoida eväitä ääntä kohti. Riisiannosten kanssa tulee usein lusikka, joskus haarukkakin, momot syödään aina sormin ja snacks-lautaselta palat napsitaan puisilla tikuilla. Perinteiseen tyyliin tietysti kaikki kuuluisi syödä käsin ja - kuten Intiassakin - ainoastaan oikealla kädellä. Vasen on vessakäsi, jota ei ole oikein soveliasta käyttää minkään arvokkaan käsittelyyn, esimerkiksi rahan tai ruuan. Nyt olimme kuitenkin turisteille tarkoitetussa ravintolassa, jossa aterimet kuuluvat kuvioon.

Alkaa vaikuttaa siltä, että kala- sekä kanacurryt tehdään hakkaamalla kokonaiset eläimet kuutioiksi luineen päivineen sillä aamuisessa kanacurryssa ei luutonta palaa ollut, eikä myöskään tässä kala-annoksessa. Juustoannos tarkoitti muutamaa juustonpalaa mausteisessa voikastikkeessa. Nämä eivät edelleenkään pärjänneet tiibetiläisen herkullisille eväille, mutta maukasta ruoka oli silti. Momot olivat mukavan rapeita, eli ilmeisesti ne oli uppopaistettu öljyssä. Aiemmin höyrytettyinä syödyissä taikina oli maistunut hieman raa'alta. Täällä oli tarjolla vain lisenssiolutta, joten jouduin juomaan Tuborgia, joka oli normaalissa puolen litran tölkissä. Paikallisia paremman makuisia oluita ei täällä ollut tarjolla.

Nepalin ravintoloissa kummastuttaa jämerät massiivipuiset kalusteet, jotka ovat erittäin tykkyä tavaraa ja ovat yhtä painavia kuin betoni. En tiedä mistä puusta ne valmistetaan, mutta varmasti EU saisi sellaiset kiellettyä johonkin terveydelliseen syyhyn nojaten. Olutta hörppiessäni katselin henkilökunnan kanavasurffausta aulan telkkarilla. Kanavia on ihan järkyttävä määrä kuten Intiassakin, mutta useimpien kuva on surkea ja rakeinen ja joidenkin täysin katselukelvoton. Yhdeltä kanavalta sattui tulemaan muumeja, mutta eivät jätkät niitäkään kauaa jaksaneet katsella. Muilta kanavilta tuli sitä samaa kummallista hinduohjelmaa, josta oli ylipäätään vaikea sanoa, oliko kyseessä sarja, leffa, musiikkivideo vai niiden jokin omituinen yhdistelmä.

Menimme nukkumaan aikaisin, sillä tarkoitus oli todellakin herätä viideltä aamulla ja toivoa että keli olisi otollinen näkötornireissulle. Sirkat ja kaskaat pitivät tautotonta meteliä ulkona, ja pian alueen kaikki koirat päättivät yhteistuumin liittyä mukaan konserttiin. Kaikeksta kakofoniasta huolimatta sain nukahdettua kohtalaisen helposti.

11.9.2014 Nagarkot - Katmandu

Heräsimme kännykän ölinään viideltä vain huomataksemme, että sade vain jatkui eikä pilvetöntä taivasta näkynyt millään suunnalla. Respan jätkä tuli kolkuttelemaan ovelle ja toteamaan että nyt sataa ja että mitäs me aiotaan asialle tehdä. Olin jo illalla kertonut järjestelyistä, eli jos keli olisi tällainen ei kuski ilmaantuisi paikalle ja me jatkaisimme nukkumista. Ensin kuvittelin kuskimiehen sittenkin vaivautuneen paikalle sateesta huolimatta. Tämä oli todellakin aivan liian hieno hotelli meikäläisen makuun, kun huoneen hintaan kuuluu tarpeetonta holhoamista; respa jopa kellottaa asiakkiden menot ja tulot ja kirjaa ne ylös ikään kuin yrittäisimme lomailla muinaisessa Itä-Saksassa Stasin valvovan silmän alla. Sain hätistettyä miehen matkoihinsa ja saimme jatkaa rauhassa unia vielä pari tuntia.

Herätessäni päänahka oli ruvella ja sitä aristi joka kohdasta. Ilmeisesti syypää oli eilen lähes kaljuun päähän avoimesti paistanut aurinko. Nepalissa lomaillessa on syytä olla mukana hiukset tai edes jonkinlainen myssy. Minulla oli golf-lätsä, jota en ollut tajunnut laittaa eilen päähäni.

Ajattelin että poistuisimme Nagarkotista bussikyydillä, mikäli sen saisi täältä järkevämpään hintaan kuin mitä huijarit Katmandussa yrittivät siitä pyytää. Bussikyydit kahdelle olisivat tulleet jopa kalliimmaksi kuin sama matka taksin kyydissä, joten jotain mätää matkatoimiston hepun keksimissä hinnoissa oli pakko olla.

Bussipysäkin lähellä oli pieni pulju, jossa mainostettiin lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä kännykkäliittymistä erilaisiin nettiliittymiin, kaukopuheluihin... sekä bussilippuihin. Paikan omistaja oli mukava heppu, joka jaksoi tuhlata tunnin verran aikaansa tarjoamalle meille bussilippujen lisäksi tuolit perseen alle, kupilliset teetä sekä vastauksia moniin mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin. Kysyttyäni ensin teestä sain kuulla, että siihen laitetaan puhvelinmaitoa - vesipuhveli on todellakin hyvä pyhän lehmän korvike joka suhteessa - ja jos se tulee suoraan puhvelista on sen rasvapitoisuuskin ihan eri luokkaa kuin Valion laihoissa liemissä, ja varmaan juuri siksi maistuukin niin helvetin paljon paremmalta kuin se valkoinen vesi, mitä Suomessa litran pahvitölkeissä maidon nimellä kaupataan. Kuulin myös, ettei suolan laittaminen teen joukkoon ole ollenkaan tavatonta Nepalissa, eli oma mainio makuaistini oli jälleen kerran ollut oikeassa.

Mies oli kiinnostunut puhumaan talousasioista - liikemies kun oli - ja kulutimmekin hyvän tovin vertailemalla palkkatasoja, vuokra-asuntojen hintoja sekä pankkilainojen ehtoja Suomessa sekä Nepalissa. Mies yllättyi kuullessaan asuntolainojen alhaisista koroista Suomessa väittäen, että Nepalissa lainoissa oli 8 prosentin korot. Selitin, että Suomessa korkoprosentti riippuu siitä mihin tarkoitukseen laina on otettu, mitä on sen vakuutena ja miten pitkällä maksuajalla se aiotaan maksaa takaisin. Mies itse omisti perityn talon, johon mahtui kaverin oman perheen lisäksi kolme eri vuokralaista, jotka maksoivat kukin kuukaudessa reilut pari kymppiä huoneestaan. Jos keskimääräinen duunarin kuukausiansio Nepalissa on noin sata euroa, ovat asumiskustannukset huomattavasti halvemmat suhteessa Suomeen, ja näin ollen muuhun elämiseen pitäisi jäädä enemmän rahaa.

Bensa maksaa Nepalissa lähes saman kuin Euroopassakin, ja monesti polttoaineesta on pulaa. Nepalissa on ylipäätään vaikeaa tuoda maahan yhtään mitään, ja hankalan maaston takia kuljetuskustannukset nousevat korkeiksi. Monessa suhteessa maa yrittääkin olla mahdollisimman omavarainen, ja useimmissa kaupoissa myytävät tavarat ovatkin Nepalissa valmistettuja. Tuontitavara on kallista, ja jos ei ole se on peräisin todennäköisimmin Thaimaasta. Tulin kysyneeksi myös siitä, miksi kylän koirat eivät halunneet antaa meidän nukkua viime yönä, ja selvisi että niillä oli menossa kiima-aika.

Mies kertoi myös kiinalaisten turistien vyörystä maahan. Kiinan jatkuva talouskasvu on luonut hyvätuloisen keskiluokan, jolla on varaa matkustella ulkomaille. Kysyttyäni miten kiinalaisen ja japanilaisen erottaa toisistaan mies myönsi ettei erota näitä itsekään.

Puhuimme myös mahdollisuuksista tehdä matkoja Tiibetiin, joiden järjestäminen Suomesta käsin on helvetin hankalaa sekä myös kallista. Nepalilaiset matkanjärjestäjät osaavat pelata kiinalaisten viranomaisten kanssa ja pystyvät järjestämään matkoja siedettävin hinnoin Nepalista käsin. Tiibet on ollut jo kauan yksi haaveistani lomamatkojen suhteen, mutta homma on tyssännyt Kiinan idioottimaisiin viranomaisiin punaisine ajatuksineen, järjettömiin hintoihin ja matkustusrajoituksiin sekä kaikkialle ulottuvaan valtion kontrolliin ja propagandaan. Nepal on täynnä tiibetiläisiä pakolaisia, jotka epätoivoissaan odottavat maan joskus itsenäistyvän, että he uskaltaisivat takaisin koteihinsa.

Olin kiinnostunut myös ilmatieteestä sen verran, että keksin kysyä monsuunisateista ja niiden mahdollisesta loppumisesta. Miehen mukaan ilmastonmuutos on vaikuttanut niihinkin, ja olihan jo aikoinaan Intiassa reissatessani niiden aika jäljessä normaalista aikataulusta. Sain kuitenkin kuulla, että viime vuonna sateet olivat loppuneet juuri näihin aikoihin ja mies ennusteli tulevalle vaelluksellemme kelvollisia kelejä.

Bussi ilmaantui paikalle ja jouduimme jättämään antoisat keskustelut sikseen. Kaverin myymät liput olivat huomattavasti halvemmat kuin mitä taksikyyti oli maksanut tullessa, ja vaikka bussi ei ihan uusinta uutta ollutkaan olivat sentään penkit mukavan pehmoiset. Matka alas vuorilta ei ollut bussin kyydissä yhtä mutkatonta kuin mopoauton kokoisessa taksissa. Toisen bussin tai rekan tullessa vastaan tiukassa mutkassa jomman kumman oli peruutettava että ohittaminen onnistuisi. Rahastaja hyppäsi usein ulos autosta ja hakkasi nyrkillä bussin kylkeen sitten, kun kuskin ei enää sopinut peruuttaa enempää. Jäimme mietiskelemään, miten tietöitä tällaisilla seuduilla tehdään. Kaistoja on käytännössä vain yksi eikä minkäänlaisia kiertoteitä ole.

Päästyämme Bhaktapuriin näin ensimmäiset toiminnassa olevat liikennevalot tähän mennessä. Ajattelin säätää penkkiäni hieman enemmän nojalleen, mutta se oli virhe. Istuimen alla oli ruuvattava nuppi, joka jäi käteeni kun sain pari kierrosta pyöräytettyä, ja tämän jälkeen penkki ei liikkunut enää mihinkään suuntaan. Tästä ei mennyt kauaa, kun edellä olevan penkkirivin alta putosi lattialle jokin mutteri, jonka tarkoitusta en viitsinyt enää edes miettiä. Toivoin vain että auto pysyisi jotenkuten kasassa Katmanduun asti.

Bussi jätti meidät Kantipathin varrelle Thamelin taakse, joten jouduimme tarpoa jonkin matkaa takaisinpäin päästäksemme takaisin tuttuihin maisemiin. Käppäilimme kirjaston sekä aiemmin tutkimamme puutarhan ohi kohti sitä Thamelin osaa, missä kaikki halvat hotellit ja muu turisteille tarkoitettu sijaitsi. Löysin todella edullisen hotellin, jonne meidät melkeinpä raahasi eräs yli-innokas matkailuyrittäjä, jolla oli toimisto kapean kadun toisella puolella. Sain tingattua huoneen hinnan vajaaseen viiteen euroon, ja luvattiin jopa olla lisäämättä edes veroja lopulliseen hintaan. Paikka oli melko vaatimaton murju minimaalisilla varusteilla, mutta eipä näissä huoneissa juuri muuta tehdä kuin käydään nukkumassa, joten mitä merkitystä asialla ylipäätään on? Rahansäästö on rahansäästöä.

Hotellin esitellyt kaiffari hoputti meitä toimistoonsa kuultuaan, että haluaisin keskustella bussimatkasta Pokharaan huomiseksi. Matkat järjestyisivät turistiluokan autossa ja tulisivat maksamaan kutakuinkin saman verran kuin taksi Nagarkotiin, vaikka matka oli monin verroin pidempi. Intoilija yritti tyrkyttää samalla kaikkea muutakin normaalisti turisteille kaupattavaa elämystouhua riippuliitämisestä koskenlaskuun - mutta poikkeuksellisesti jopa ihan maalaisjärjellä käsitettävissä oleviin hintoihin. Kerroin kuitenkin että Annapurnan vaellus olisi reissun päätavoite ja muita mahdollisuuksia mietittäisiin vasta sitten, jos niille aikaa jäisi. Tarjolla olisi ollut myös kantajat ja opas trekille, mutta olin jo etukäteen päättänyt, että selviäisimme perusleiriin omin avuin ja itse rinkkojamme kantaen. Bussimatka kestäisi noin 7 tuntia ja sen varrella pysähdyttäisiin kaksi kertaa syömään.

Katmandu on kaikkineen hyvä paikka keskivertoturistille, sillä tarjolla on lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä ja vähän muutakin ja hinnat ovat useimmiten joko naurettavan halpoja tai vähintäänkin siedettäviä. Siljalle kaupungin melske ja jatkuva ryysis aiheutti jonkin asteista ahdistusta, mutta vanhalle Intian konkarille kaikki oli entuudestaan tuttua ja tungoksessa liikkuminen tuntui ihan luontevalta. Kaikkeen tottuu, mutta Silja väitti ettei tottuisi Katmandun härdelliin vaikka sitä joutuisi katselemaan pitkäänkin.

Lähdettyämme kaupungille tarpomaan panin huvittuneena merkille mainoksen, jossa Pokharan bussilippuja kaupattiin 44 dollarilla. En tiedä miten ylellisestä kulkuneuvosta oli kyse, mutta jos huominen kulkupeli on edes samaa tasoa tänään käyttämämme rinnalla, lupaan olla täysin tyytyväinen matkaan sekä lippujen hintaan.

Menimme läheiseen Lahana-ravintolaan syömään lounasta. Tilasin alkupaloiksi makkaroita, jotka paljastuivat kanasta tehdyiksi nauraviksi prinssinnakeiksi. Ne olivat silti oikein hyviä, eikä mennyt kauaa kun olimme nokkineet lautasen tyhjäksi. Tilasin myös annoksen paistettuja juustokuutioita sekä molemmille pääruuaksi vielä lisää kanaa, tällä kertaa grillattuna ja ranskisten ja sienikastikkeen kera. Täällä kana on luultavasti ihan oikeaa kanaa eikä mitään Atrian broileria, eikä maussa ollut valittamista.

Syötyämme kello oli jo niin paljon, että jouduimme kiiruhtamaan Nepal Tourism Boardiin Thamelin itäpuolelle suuren puistoalueen taakse. Matkatoimiston tyyppi oli tyrkyttänyt myös vaellukselle tarvittavia TIMS-lupia sekä Annapurnan suojelualueelle vaadittavia oleskelulupia, mutta olin ihan varma että valtion virastosta ne järjestyisivät suoraan ja ilman lisämaksuja. Kaikki tarvittavat valokuvat meillä jo oli. Toimisto uhkasi sulkeutua vajaan tunnin kuluttua, joten riensimme matkaan.

Jouduimme ryysäämään pääbussiaseman ohi, missä ihmisiä oli monin verroin enemmän kuin alueelle olisi mahtunut. Nepalissa ei rynnitä väkijoukon keskellä ihan yhtä röyhkeästi kuin Intiassa tai Sri Lankalla, joten yritimme kiiruhtaa mahdollisimman hienovaraisesti ihmismassojen läpi toimistolle.

Pääsimme näkemään nepalilaista byrokratiaa parhaimmillaan, sillä vuorossa oli kaavakkeiden täyttöä, jonka jälkeen lisää kaavakkeiden täyttöä. Välillä oli käytävä tiskillä pyytämässä uudet laput täytettäviksi ja lopuksi vielä liimailtava pöydästä löytyneellä uhu-stickilla valokuvat lupahakemuksiin. Jouduimme vierailla viraston kahdessa eri osassa, joissa kummassakin rupianippua verotettiin ankarasti. Yhden lupahakemuksen hinnalla yöpyisi halpishotellissa useita päiviä. Luvat kuitenkin järjestyivät, tosin melko tarkkaan meidän epämääräisiä trekkaussuunnitelmia kaavakkeissa tivattiin. Luvatta Annapurnan alueella liikkuvia uhkailtiin tuntuvilla sakoilla, ja toimiston seinällä oli varoittavana esimerkkinä kuvallinen katoamisilmoitus hipin näköisestä kaverista, joka oli kadonnut olemattomiin jonnekin Everestin rinteille.

Palattuamme takaisin Thameliin päätin ryhtyä kauppasille erään paikallisen ulkoiluvälineitä myyvän miehen kanssa yhdestä parista jousitettuja vaellussauvoja. Kaupankäynti yltyi niin veriseksi, että monet paikallisetkin pysähtyivät seuraamaan tinkaamista. Kauppias oli jatkuvasti yrittänyt tyrkyttää tilalle jotain edullisempia rimpuloita kun kunnon sauvoista vaadittu hinta ei ollut minua miellyttänyt. Lopulta päästiin kuitenkin sopuun hinnasta, ja saimme molemmat kaupan ehdottomasti parhaat sauvat noin 8 euron kappalehintaan. Kaupankäynnissä käytettiin mielikuvituksellista kieltä - kauppiaan sydän vallan vuoti verta kun hän joutui luopumaan niin mainioista sauvoista niin naurettavaan hintaan jne... minä taas sanoin etten halua edes nähdä silmissäni niitä surkeita tekeleitä, jotka mies olisi ilomielin myynyt paljon halvemmalla välttääkseen parhaista sauvoistaan luopumisen.

Myöhemmin ostin hotellin vieressä olevasta liikkeestä myös pienen näppärän led-lampun, sillä olin kiireissäni unohtanut laittaa Magliten muiden matkatavaroiden joukkoon lähtiessämme. Patterit oli erikseen haettava marketista, mikä oli logistisessa mielessä hieman tyhmää. Samalla tuli ostettua hieman matkaevästäkin sekä pari tölkkiä sissimuonaa hätätapausten varalle - eli sardiineja tulisessa kastikkeessa ynnä muutaman muovilusikan nippu. Bussimatkasta ja sen aikana tehtävistä pysähdyksistä ei ollut olemassa kuin matkatoimiston kaiffarin sana, jota oli tottakai hieman syytä epäillä. Liput menevät paremmin kaupaksi kun kertoo, että matkan varrella pysähdytään kylpylään, eläintarhaan sekä viiden tähden ravintolaan bussifirman maksaessa viulut.

Ajattelimme tsekata kaupungin neljännen ja viimeisen Unescon maailmanperintökohteen, eli Swayambunathin buddhalaisen apinatemppelin, joka sijaitsi Durbar Squarelta länteen, joen yli ja vielä siitäkin hyvän matkaa eteenpäin. Matkan varrella riitti meininkiä ja skoottereita sekä takseja, joiden pyörien alle sandaaleihin verhottuja jalkojaan oli varottava laittamasta. Oli toreja ja kaikenlaista muutakin vilkasta kaupunkielämää.

Apinatemppeli oli nimensä veroinen; sinne oli kiivettävä pitkät jyrkät portaat ja matkan varrelle oli pesiytynyt melkoinen lauma reesusapinoita. Apinoita oli syytä varoa, sillä niillä on taipumusta näpistellä turistien kantamuksia tekemättä sen kummempaa eroa sipsipussin tai tuhansien eurojen järjestelmäkameran välillä. Lisäksi oli olemassa riski, että osalla apinoista voi olla vesikauhu. Ylhäällä oli samankaltainen stupa kuin aiemminkin näkemässämme paikassa, ja jonka tornin ympärille kiedotuissa kankaissa apinat roikkuivat ja tekivät tuhojaan. Korkeat portaat kuitenkin kai verottavat oman osuutensa turisteista, joten täällä ei ollut niin valtavaa ryysistä - tai sitten se johtui myöhäisemmästä ajankohdasta. Aurinko ehti laskea visiitin aikana, ja paluumatkan joutuisimme tekemään pimeässä. Täälläkin oli pieni luostari, jonne joitain turisteja lompsi sisälle rennosti kengät jalassa tehden itsestään samalla täysiä idiootteja. Buddhalaiset ovat niin rauhaarakastavaa väkeä, etteivät kehtaa tulla edes valittamaan. Minä seurasin erään paikallisen esimerkkiä, jolla näytti olevan luostariin ihan oikeaakin asiaa.

Valitsin paluumatkaan eri reitin koska se olisi kartan mukaan lyhyempi suoraan hotellille mentäessä, mutta täällä ei karttoihin ole luottamista. Matkan varrella oli osuusksia jotka kartassa oli merkitty tieksi, mutta käytännössä ne olivat mutaröykkiöitä joiden yli oli pimeässä kiivettävä. Silja kolautti varpaansa toistamiseen. Oli myös pari täysin säkkipimeää kujaa, joiden aikana toivoin että taskulamppu olisi ollut mukana. Periaatteessa kuka tahansa hämäräheebo olisi voinut käydä pimeällä kujalla kimppuun kenenkään huomaamatta, mutta eivätpä toisaalta roistotkaan säkkipimeässä erota turistia kerjäläisestä, kunhan muistaa olla puhumatta vieraita kieliä matkalla. Reitti vei pienen hindutemppelin pihan poikki alas joen rantaan ja sillan jälkeen taas takaisin tutumpiin maisemiin.

Thamelin puolella liikennettä riittää vielä pimeäänkin aikaan, ja monille turisteille tungos saattaa olla kulttuurishokki. Silja väitti ettei tottuisi tällaiseen menoon varmaan koskaan, mutta allekirjoittanutta härdelli ei häirinnyt - olin ehtinyt totutella siihen jo Intian reissun aikana todistaen näin tottumisen mahdolliseksi. Suunnistaminenkin alkaa sujua ja useimmiten lopulta päätyy aina sinne minne oli tarkoituskin.

Yanglingin ohi emme voineet nälän vaivaamina kävellä, joten oli kiivettävä portaat ylös ja ryhdyttävä illalliselle. Tuttu tarjoilija samassa keltaisessa futispaidassa tunnisti meidät ja virnisteli tuodessaan ruokalistat. Muistin kehua viimekertaiset sapuskat. Jokin mielikuvituksen puute kai vaivasi kun nytkin tuli tilattua aika lähelle samanlainen setti syötävää eikä mennyt aikaakaan kun nälkä lähti muita häiritsemään. Paikka oli nyt ihan täynnä väkeä, mikä on useimmiten hyvä merkki ravintolaa valittaessa. Annoksia ei kuitenkaan tarvinnut kauaa odotella, mihin syy selvisi vilkaistuani luukusta keittiön puolelle. Kokkeja oli niin paljon, että äijät joutuivat melkein ryömimään toistensa yli. Tämä laittoikin pohtimaan, miten ravintolalla on varaa myydä kolme kertaa suurempia annoksia ja silti halvemmalla kuin useimmat ravintolat. Täällä hintaan ei edes lisätä mitään veroja tai muitakaan maksuja.

Raflan vieressä oli kukreihin erikoistunut liike, joten päätin vähän käydä ihmettelemässä veitsiä joita oli valtava valikoima turisteille tarkoitetuista halvoista koristepuukoista armeijassa sekä hindujen uhrimenoissa käytettyihin malleihin. Myyjä ei tullut häiritsemään.

Minua ihmetyttivät univormuihin pukeutuneet heebot, jotka toimivat baarien sisäänheittäjinä, jakelivat flyereita kaduilla tai pakkasivat ihmisten ostoksia kaupoissa. Miehet näyttivät suorastaan sotilaallisilta, mutta olivat luultavasti kuitenkin vain Suomen vartiointiliikkeiden porukkaan verrattava ilmiö. Pelkän notkumisen sijaan kaverit vaan tekivät samalla jotain hyödyllistäkin. Turisteja näkyi nyt olevan jo enemmän liikkeellä, ja törmäsimme myös ensimmäisiin suomalaisiin. Jätkä ajoi fillarilla ja ritsillä istuvan muijan äänekäs suomenkielinen valittaminen kuului kauas.

Päätin vetäistä iltapiipulliset Buddha Barissa, jonka ovella niin ikään armeijan univormussa pasteeraava äijä jopa tuli kättelemään ja vakuutteli, että olin varmasti tullut juuri oikean paikan ovelle. Baarissa musiikki soi hieman turhan kovalla ja pöydissä notkui rastafareja. Joimme parit siniset drinkit joiden nimeä en enää muista, ja minä sain pössyteltäväksi ensimmäistä kertaa täysin turkkilaiset standardit täyttävän shishan eli hukkan eli nargilen eli vesipiipun. Useimmissa paikoissa täällä piiput ovat huomattavasti Istanbulissa nähtyjä pienempiä.

Paikka oli aavistuksen hintavan oloinen, mutta ainakin meikäläistä Nepalissa ilahduttaa se, että ihmiset ovat yllättävän rehellisiä eikä baareissa tai ravintoloissa yritetä kusettaa asiakkaita. Ylimääräiset maksut on yleensä ilmoitettu ruokalistassa jos niitä on ja laskuissa on sekä hinnat että tilatut annokset ja juomat oikein. Minulle on aiemmista reissuista viisastuneena iskostunut tapa tutkia laskut tarkkaan sekä ennen tilausta laskea tilattavien annosten yhteishinta ennen kuin tarjoilija vie ruokalistan pois.

Nappasin tutusta viinaskaupasta jälleen mukaan yhden kotikaljan kävellessämme hotellille. Hotel Comfortissa oli kovin sänky miesmuistiin ja sen pohja oli vino. Huone oli muutenkin vaatimaton ja pieni, mutta kallis se ei ollut, netti toimi ja katossa oli tuuletin joka sekin toimi.

<< Edellinen 3 / 9 Seuraava >>