Vaellusretki Nepalissa

7.9.-27.9.2014

Calmisto World / Matkat / Nepal

9.9.2014 Katmandu

On erittäin kohteliasta sataa yöllä kun reppulit nukkuvat hotelleissaan, mutta olisi myös kohteliasta lakata aamulla viimeistään siinä vaiheessa kun porukka alkaa heräilemään ja suuntaamaan kaduille. Ilma oli vähän synkkä ja pientä tihkua valui alas taivaalta aamulla. Osa sähköistä oli nytkin kateissa ja yöksi pyörimään jätetty ropelli oli jossain vaiheessa sammunut. Netti kuitenkin toimi, mitä hieman ihmettelin.

Rakennuksen seinät näyttivät tiililtä mutta olivat varmaankin tiiliksi naamioitua aaltopahvia, sillä huonenaapurin ankara laattaaminen ja kakominen kuului seinien läpi huoneeseen hifi-laatuisesti. Miestä joko vaivasi kaamea kapula tai sitten perinteinen turistiripuli, joka saa ruuansulatuskanavan molemmat päät soimaan. Huoneen ikkunat olivat yksinkertaista lasia ja niiden eteen oli viritetty koristeellisen näköiset kalterit. Rakennukset ovat sisältä kapeita ja sokkeloisia ja niihin eksyy helposti. Näkymä huoneen ikkunoista sekä toisen kerroksen parvekkeelta oli tiheään rakennettujen kerrostalojen, mainoskylttien, buddhalaisten rukouslippujen ja sähköjohtonippujen viidakko. Dollarihinnoiteltuja sikakalliita majapaikkoja maisemanäköaloilla on, mutta sellaiset sijaitsevat luultavasti rauhallisemmilla seuduilla kaukana Thamelin härdellistä ja kaikista palveluista. Toisaalta en oikein ymmärrä kuka tulee tällaiseen maahaan majoittuakseen sellaiseen paikkaan, kun tämä ihmishärdelli ja kuhina on ikään kuin yksi paikan päänähtävyyksistä.

Tämän hotellin hintaan ei kuulunut minkäänlaista aamiaista, mikä oli hyvä asia. Turisteille suunnatut hotelliaamiaiset ovat yleensä sitä perinteistä paahtoleipää hillolla ja kylkiäisiksi ehkä kananmuna ja kuppi teetä tai jotain muuta. Karppaaja on tottunut syömään aamulla tuhdisti - ja vaikka täällä tuntuu hieman vaikealta säilyttää kyseinen ruokavalio on silti parempi mättää aamulla ruokaa riittävästi parin hikisen leipäviipaleen sijaan. Huono asia on se, että meillä on ollut tapana syödä aamiainen aikaisin ja Katmandun ravintoloista on ulkoapäin mahdotonta sanoa ovatko ne auki vai kiinni. Suurin osa kaupoista ja muista paikoista katujen varrella oli suljettu peltisillä säleovilla, ja jokainen ilmeisesti päättää itse mihin aikaan aamusta aloittaa elinkeinonsa harjoittamisen. Toisaalta suljettukin ravintola saatetaan yllättäen aukaista, mikäli eurooppalaisen näköinen porukkaa ilmaantuu ovelle kyselemään syötävää.

Jokin ravintola löytyi, mutta tämäkin paikka näytti turisteille suunnatulta ja listalta löytyi vain aamiaisvaihtoehtoja. Listassa uhattiin, että hintaan lisätään 10% palvelumaksu sekä ALV, mikä todennäköisesti tarkoittaa nimenomaan turistihinnoittelumallia. Otimme kokonaisen pannullisen nepalilaista teetä, muutaman munan kokkeliksi tehtynä sekä lihatäytteiset tortillat. Tee oli yllättävän hyvää kun siihen lisäsi hieman suolaa, enkä edes osaa kuvitella mitä tarjoilijat ajattelivat nähdessään minun tekevän niin. Silja laittoi omaan teehensä karkeaa puhdistamatonta sokeria, joka lienee kuitenkin huomattavasti terveellisempää kuin Suomessa myytävä valkaistu paska. Tarjoilijoita pyöri ympäörillä vähän turhankin paljon, ja me olimme ainoat asiakkaat tähän aikaan. Sade oli lakannut, joten siirryimme ulkopuolelle kattoterassin rauhaan.

Juoma oli helvetin rasvaista, enkä osannut sanoa mitä ihmeen jakinmaitoa siihen oli laitettu joukkoon. Tortillat olivat ok, ja tuntui että näillä evästyksillä nälkä katosi... tosin en osaa sanoa oliko se rasvaisen teen vai lihalättyjen ansiota. Kananmunat olivat suoraan maatilalta munansa hakemaan tottuneelle lasten kokoa ja niihin oli lisätty pyydetyt mausteet eli chiliä ja valkosipulia. Veroineen ja muine lisineen aamiainen maksoi lähes saman kuin edellisillan mättöateria, joten tippiä emme tähän paikkaan jättäneet rupiaakaan. Tiibetiläinen paikka oli vielä kiinni kävellessämme sen ohi. Minä laitoin asialistalle paikallisten ihmisten suosimien ravintoloiden etsinnän, sillä sellaisissa saisi varmasti aidointa nepalilaista sapuskaa ja ilman turistilisiä. Tällaiset paikat ovat kuitenkin aamuisin kiinni, sillä luultavasti kaikki alkuasukkaat syövät aamiaisensa kotonaan.

Vatsan sulattaessa eväitä päätin piipahtaa lähimmässä matkatoimistossa kyselemässä bussilippujen hintoja Nagarkotiin 30km päähän, mutta toimiston äijän pyytämä hinta tuntui käsittämättömältä eikä tinkimiselläkään ollut vaikutusta kuin parinsadan rupian verran, joten käskin unohtaa koko asian ja myydä ylihintaiset matkansa muille. Ehkä palvelu olisi ollut muutenkin liian laadukasta kaikkine taksikyyteineen bussiasemalle tällaiselle budjettimatkaamiseen tottuneelle... tai sitten kaikki oli vain kusetusta ja äijä olisi laittanut ylimääräiset rahat tyytyväisenä omaan taskuunsa.

Kävimme tutustumassa Garden of Dreamsiin, mikä on mukava rauhaisa keidas keskellä kaupungin hälinää kaikkine erikoisine kasveineen ja paviljonkeineen. Matka taittui pyöräriksan kyydissä eikä maksanut montaakaan rupiaa. Puutarha oli muurien ympäröimä alue, jonne keskustan taksien tööttäilyt kuuluivat vain etäisenä taustahälynä. Lusmuiltuamme riittävästi puutarhassa nappasin taksin portin edestä Pashupathinathiin, mikä on maan kuuluisin hindujen temppelialue sekä samalla maailmanperintökohde Unescon listalla.

Taksikuskin kanssa on aina syytä tingata jos haluaa maksaa matkastaan käyvän hinnan kiskuroinnin sijaan, ja useimmiten hinnasta on mahdollista niistää pois kolmannes, joskus jopa puolet. Kyytiin ei saa missään nimessä hypätä sopimatta hintaa etukäteen, sillä tällöin kuski voi matkan päätteeksi vetäistä hatusta itselleen sopivan hinnan. Joissain takseissa on mittarit, mutta niitä kuskit eivät todellakaan suostu käyttämään turisteja kyyditessään, ellei sitten mittaria ole iltapuhteina hieman ruuvailtu.

Temppelialuetta edelsi pitkä kuja monine myyntikojuineen, jota seuraavalla aukiolla oli rahastuspiste turisteja varten. Itse temppeliin ei vääräuskoisilla ole mitään asiaa, mutta alueella voi yrittää hiiviskellä maksamatta muutaman euron hintaista lippua. Joenrantaan johtavan kujan kyljessä oli kuitenkin toinen lipputiski, jonka ohi ei ollut menemistä maksamatta, ja lopulta seuraamme liimautui paikallinen opas, joka ryhtyi pitämään esitelmää kuin lennosta mainitsematta opastuksen hintaa tai mitään muutakaan rahaan liittyvää. Samanlaiseen touhuun törmäsin jo Delhissä muinoin muutama vuosi sitten, samoin kuin eilen illalla oli se kaiffari, joka vei meidät Durbar Squarelle.

Mies innostui kertomaan hindujen elämän kiertokulusta, ja tämä oli todellakin elämäni ensimmäinen lomareissu, jossa sain seurata polttohautauksia sekä nähdä aitoja ruumiita joen rannassa. Vieressä oli myös hospitsi eli saattohoitopaikka vanhuksille, jotka mieluummin potkaisivat tyhjää mahdollisimman lähellä pyhää paikkaa kuin kotona omassa sängyssään. Temppeleitä oli useita eri kokoisia, eri jumalille ja eri tarkoituksiin soveltuvia ja mies selitti ummet ja lammet hindujen uskonnosta ja jumalista sekä erilaisista eläinuhreista, joita nämä vaativat pysyäkseen tyytyväisinä. Minä tulin maininneeksi, että Suomessa rituaaliteurastukset on jouduttu kieltämään lailla eläintensuojelun nimissä. Eläimet eivät tajua miksi ne joutuvat uhreiksi eivätkä piittaa siitä, mitä jumalaa touhulla yritetään miellyttää.

Pääsin myös samaan kuvaan muutaman sadhun eli pyhän miehen kanssa, jotka notkuivat erään temppelin portailla. Porukan nokkamies oli tähän mennessä pisimmällä letillä varustettu rastafari mitä olen koskaan livenä nähnyt, ja jengin muutkin jäsenet olivat pukeutuneet vähintäänkin erikoisesti ja maalanneet naamansa oranssiksi. Miehille oli maksettava hieman tippiä, mutta hintaan sisältyi siunaus rastakäkkyrä kaulan ympäri kiedottuna. Tiedä vaikka toimitus olisi ollut hintansa väärti. Tätä porukkaa ei kuitenkaan kannata sekoittaa kaupungilla hiihteleviin huijareihin, jotka yrittävät läiskäistä varomattomalle turistille tikan, eli keskelle otsaa maalattavan oranssin täplän, joka symboloi kolmatta silmää eli chakraa, tai miksi sitä nyt kukakin haluaa kutsua. Jo tämän tehtyään huijarit saattavat alkaa vaatia suuria summia rahaa korvaukseksi siunauksestaan. Minä jouduin reissun aikana pariinkin otteeseen pakenemaan turhan innokasta naamamaalaria.

Temppelin pääsisäänkäynnin luona oli pitkä punainen matto sekä sen päässä kyltti, jossa vääräuskoisia kehotettiin pysymään poissa. Portista oli mahdollista nähdä pihassa olevan kultaisen Nandu-härän perse. Suuren temppelin ulkopuolella oli telineitä, jossa paikalliset harrastivat rasvan polttoa hindujen tyyliin, eli sytyttämällä voikynttilöitä jumaltensa kunniaksi. Itse temppelin sisäpihalle pystyi kurkistelemaan täältä sivusta ja paikalta pystyi näkemään temppelin hopeiset ovet sekä härän etupuolen. Temppelin muuri oli kuitenkin tiukasti piikklangoitettu Auchwitzin tyyliin epähindujen pitämiseksi loitolla.

Kierros oli ollut melko kattava ja opastus laadukasta, mutta mies halusi lopuksi vaivoistaan hieman turhan paljon rahaa, peräti reilut 10 euroa. Nuhtelin kaiffaria siitä ettei hintaa oltu vaivauduttu ilmoittamaan etukäteen, mutta maksoimme kuitenkin vaaditun summan ja mies poistui tyytyväisenä. Tuskin mitään olisi seurannut vaikka olisin kieltäytynyt maksamasta, mutta hyvästä palvelusta maksaa aina mieluummin kuin huonosta. Virallinen opas olisi varmaankin kertonut hintansa etukäteen, mutta minulle jäi arvoitukseksi mitä se olisi saattanut maksaa.

Pääsylipun hinnalla oli mahdollista jatkaa joen takana olevaan metsään, jonka siimeksessä oli lisää temppeleitä. Tulin myös havainneeksi, että takakautta alueelle olisi ehkä ollut mahdollista luikkia kokonaan maksamatta. Metsässä oli aidattu peurapuisto vain turisteja varten, ja syrjäisemmällä temppeliauleella kuvattiin jotain musiikkiviedota, jossa nuori pariskunta tanssi rakennusten lomassa yleisön seuratessa touhua vähän etäämmältä.

Poistuimme alueelta metsän toisesta laidasta joenrantaan, jossa oli vielä yksi hindutemppeli lisää sekä alkeellinen julkinen vessa, jonka kylteistä piti kysyä mikä koppero oli miehille ja mikä naisille tarkoitettu ja jonka rauhaa katolla istuva apina vartioi. Miesten vessassa oli vain kaksi kusireikää lattiassa lahonneiden puisten sermien takana sekä mustavalkoinen koira lojumassa käytävän nurkassa. Koira poistui kiltisti paikalta antaen minulle kusirauhan. Kulkukoirat näyttävät täällä löytävän mitä kummallisimpia paikkoja kuluttaa aikaansa. Vessasta poistuessani vanha ukko heilutteli pientä rahakoria, johon pudotin rähjäisen kympin setelin. Ilmeisesti se oli tarpeeksi tai jopa liikaa, sillä jälkikommentteja ei tullut ja ukko vielä hymyili poistuessamme.

Kauempana joen takana oli buddhalainen stupa Boudhanath, joka myös on Unescon listalla. Päätimme yrittää sinne kävellen, sillä kävelyyn oli todellakin syytä alkaa totuttelemaan ennen Annapurnalle siirtymistä ja todellisen kuntokuurin alkamista. Jouduin jälleen turvautumaan pelkkään suuntavaistoon kahlatessamme slummialueen läpi pitkin katuja, jotka olivat useista kohdista enemmänkin maa- ja tiiliröykkiöitä kuin varsinaisia teitä. Asukkaat eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota eikä kukaan tullut kauppaamaan mitään, joten saatoin olla varma siitä, että olimme kaukana turisteille suunnatuista alueista.

Alue päättyi jyrkkään ylämäkeen, jossa hiekkatie yhtyi suureen ja raskaasti liikennöityyn päätiehen, jota pitkin muut turistit saapuivat alueelle takseilla. En voinut kuin sääliä niitä, jotka näkevät Nepalista vain ne alueet, jotka on turisteja varten suunniteltu. Toisaalta voi olla, ettei monikaan tavallinen turisti piittaa maan aidosta kulttuurista paskaakaan eivätkä ne koskaan suostuisi käymään sellaisessa vessassa jossa me hetki sitten kävimme, puhumattakaan slummien läpi kävelemisestä. Vain kivenheiton päässä alkuasukkaiden alueen puolella olimme nähneet muutamia pieniä ruokapaikkoja joista kantautui niin herkullinen eväiden tuoksu, että päätimme poiketa syömään stupan kierrettyämme.

Paikka oli hinnoiteltu erikseen SAARC-maiden kansalaisille ja muille. Jos näyttää vähänkään paikalliselta, voi lipun saada huomattavasti halvemmalla, vaikkei se kallis ollut muidenkaan maiden kansalaisille. Noin parin euron hintaisella lipulla pääsi pyörittelemään satoja erikokoisia rukousmyllyjä sekä käymään sisällä useissa munkkiluostareissa. Pitää muistaa ainoastaan muutama seikka: stupa pitää kiertää myötäpäivään, eikä rukousmyllyjä sovi pyöritellä vastakarvaan etteivät rukoukset muutu epärukouksiksi, luostareihin ei sovi mennä kengät jalassa eikä lätsä päässä, ja jo aiemmin opin Sri Lankalla, ettei Buddhan patsaille sovi kääntää selkäänsä. Munkkeja istui pääkäytävän molemmilla sivuilla ja kaljupäät ölisivät jotain käsittämätöntä kumistellen samalla metallisia lyömäsoittimia. Suurimman patsaan edessä oli lahjoituslaatikko, jonne ylimääräiset rupiat voi halutessaan sijoittaa.

Itse stupa seisoi alueen keskellä - valkoinen puolipallon muotoinen kumpare, jonka päällä olevasta tornista Buddhan silmät tiirasivat kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Koko paukaman voi kiertää ympäri ja matkan varrella on satoja pieniä rukousmyllyjä pyöriteltäväksi. Sisällä luostarissa minä annoin öljytynnyrin kokoiselle myllylle sellaiset vauhdit, että kierroksia ilmoittava kello kilahteli vielä pitkään jo poistuttuamme paikalta. Yksi täysi kierros tarkoittaa perille mennyttä rukousta. Myllyjen sisään on kääritty mantroja paperilapuilla, ja tietenkin mitä suurempi mylly, sen enemmän mantroja kulkeutuu Buddhan korviin yhdellä pyöräytyksellä. Jos ei vielä ole saanut tarpeekseen rukousmyllyistä, käsin veivattavia versioita on myynnissä alueen monissa matkamuistokaupoissa. Kierrettyämme alueen huomasin jälleen, että ilmeisesti takakautta tännekin olisi päässyt maksamatta kahden euron sisäänpääsymaksua. Täällä törmäsimme yhteen kerjäläiseen, jolla oli pieni vauva sekä tyhjä maitopullo ja muija ruinasi että olisin käynyt viereisessä kaupassa ostamassa maitoa. Kätilön näkemys oli, että ehkä kannattaisi ennemmin imettää kuin kerjätä maitoa kaupan ovella, mutta Silja jätti asian mainitsematta englanniksi.

Kävimme aiemman suunnitelman mukaan syömässä tuhdit iltapäiväeväät slummissa, mikä oli oikein osuva valinta. Turisteja ei näkynyt, mutta toisaalta ei tarjoilijakaan juuri osannut englantia. Listalla oli kuitenkin ruokalajit mainittuna ymmärrettävillä aakkosilla ja niistä oli helppoa poimia nepalilainen salaatti sekä khana set, vesipuhvelilihapullia sekä lautasellinen momoja juustotäytteellä. Khana sisältää annoksen riisiä sekä curryn ja lisäksi erilaisia kasviksia ja kastikkeita pienissä peltisissä kipoissa. Momot ovat nepalin epävirallinen perinneruoka, erilaisilla täytevaihtoehdoilla olevia taikinanyyttejä joko höyrytettyinä tai paistettuina ja dipin kanssa tarjoiltuna. Tässä ravintolassa tarjoilija kirjoitti tilauksen servettiin kuulakärkikynällä, eikä mies huomannut kysyä millä tavoin laitettuna me momoannoksen halusimme.

Ruokaa odotellessamme sain seurata avoimesta takaovesta viereisen korjaamon automekaanikkoa työssään. Joukko paikallisia nuoria istui nurkassa katselemassa telkkaria. Tarjoilija toi meille pyytämättä lasilliset vettä, jota emme oikein uskaltaneet juoda kun ei ollut tietoa oliko se lypsetty hanasta vai pullosta. Ruoka oli enimmäkseen herkullista - erityisesti puhvelipyörykät - ja tässä paikassa se oli halpaa kuin saippua. Ainoastaan salaatti oli jälleen kurkku- ja porkkanaviipaleita lautasella kuten eilen tiibetiläisessäkin, tosin seassa taisi olla nyt vähän punasipuliakin ja joku pieni tomaattiviipale. Oikean salaatin päälle täällä ei tunnuta ymmärettävän. Tulin myös ihmetelleeksi, miten täällä porkkanat voivat olla paksuudeltaan samaa luokkaa kuin kurkutkin.

Laskussa ei mainittu mitään palvelumaksuista saati veroista, joten jätimme kymmentä prosenttia vastaavan tipin lähtiessämme. Rahanippu keventyi kuuden euron verran, ja tällä hintaa söimme molemmat itsemme ähkyyn ja joimme päälle pullolliset limsaa.

Jatkoimme kävellen pääkatua pitkin takaisin kohti Pashupatinathia, ja siitä muodostuikin melkoinen kävelylenkki. Poikkesimme matkan varrella olevalla ostarilla silmäilemässä, minkälaisia eväitä vähän suuremmassa ruokamarketissa on tarjolla. Kaupassa myytiin enimmäkseen vain kuivatavaraa, mikä tuli lievänä yllätyksenä. Ilmeisesti lihat haetaan suoraan teurastajien kopeista joita on ainakin eilen näkynyt Durbar Squaren ympäristössä ja tuoreet kasvikset varmaankin torilta. Ostimme vain pullon Leharia eli Pepsi-yhtiön valmistamaa kivennäisvettä.

Katmandussa kävellen kulkeva tulee väkisinkin törmänneeksi ilmiöön nimeltä risteykset. Kadun ylittämiseen tarvitaan aimo annos paikallista asennetta ja hivenen hullunrohkeutta - sekä tietenkin tarkkaa liikenteen seuraamista ja nopeaa reagointia. Koko katua ei voi mitenkään ylittää kerralla, joten on edettävä pätkä kerrallaan ja jäätävä keskelle liikennettä odottamaan seuraavaa tilaisuutta jatkaa eteenpäin. Suuremmissa risteyksissä on poliisisetiä pilleineen ohjaamassa liikennettä, mutta auttamattoman kaaoottista autojen suhaaminen teillä silti on. Liikennevaloja on nähty muutamia, mutta ainoakaan niistä ei ole ollut vielä toiminnassa. Kaikkein suurimpien pääväylien risteyksissä on ylikulkusillat jalankulkijoita varten, ja nämäkin ovat yleensä erilaisten kaupustelijoiden valtaamia.

Ajattelimme talsia koko matkan Thameliin saakka saadaksemme lisää tuntumaa kävelemiseen. Reitistä tulikin melko pitkä, ja illan kummallisin etappi oli Dilli Bazaar, joka oli enimmäkseen kuravelliä ja valtavia lammikoita. Kivikasoja ja muuta roinaa lojui siellä täällä. Suurimpiin vesilammikoihin oli heitelty tiiliä ja katukiven palasia, joita pitkin loikkimalla järven ylitys onnistui suurin piirtein jalkojaan kastelematta. Jalassa olisi tosin voinut olla jotain muuta kuin pelkät sandaalit. Minä onnistuin kolhimaan varpaani eilen illalla, Silja nyt matkalla Thameliin.

Suunnistaminen on suuri ongelma, sillä katukylttejä ja liikennemerkkejä näkee tuskin missään. Kadunnimet on poimittava liikkeiden kylteistä - silloin harvoin kun ne on kirjoitettu länsiaakkosilla. Matkan aikana ehti tulla pimeä sekä tihuuttaa vähän vettäkin. Risteyksissä viuhtovat posliinisedät olivat löytäneet avukseen värikkäät valomiekat, joilla huitoa hullua liikennettä kohti. Onnistuin kuitenkin luotsaamaan koko kaksihenkisen seurueen Thameliin sekä melko lähellä hotellia sijaitsevan Tamakhu Bar & Bistron ovelle.

Paikalliset cocktailit olivat tarjouksessa, joten tilaamalla 2 lasia saimme pöytään kerralla neljä juomaa. Paukut olivat viinilasin kokoisissa laseissa, mutta juomien tehosta päätelleen niihin oli käytetty kuitenkin standardimäärä väkeviä ja vain vähemmän mehuja. Oluestakin oli kahden pullon tarjous könttähintaan, mutta minä en saanut mitenkään taottua tarjoilijan kaaliin, että toisen oluen saa tuoda pöytään vasta sitten kun ensimmäinen on juotu. Suotta niitä lämmittämään pöydänkulmalla, sillä 650ml oluen juomiseen menee tovi. Lopulta tulin laskeneeksi ettei tarjous kahdesta oluesta ollut kuin 30 rupiaa eli käytännössä ei juuri mitään. Paikallinen Everest Limited Edition on kuitenkin pirun hyvää kaljaa, joka hakkaa mennen tullen suomalaiset ohrapirtelöt sekä maussa että prosenteissa. Iso bisse maksoi täällä noin 2,50€ ja drinkit tupla-alennuksen kanssa vain vajaan euron ketale. Tosin sana "local" drinkeissä tarkoittaa, ettei niitä sekoiteta tuontitavarasta vaan paikallisten tislaamojen vastaavista litkuista. Drinkkiä kipatessa ei kuitenkaan tule huomanneeksi, onko siihen laitettu Bacardia vai jotain nepalilaista "rommia". Tämän paikan erikoisuutena olivat kummalliset newari-keittiön antimet, joista päätin kokeilla lautasellista vesipuhvelin aivoja. Annos oli tuhti, rasvainen ja maukas eikä maksanut juuri mitään. Siitä riitti meille molemmille.

Edellisillan maanvaiva eli lätsäpäinen huumekauppias pomppasi jälleen jostain nurkan takaa kimppuun, ikään kuin ukko olisi erityisesti väijynyt juuri meikäläistä koko päivän. En edelleenkään ostanut pössyä, vaan nappasin hotellin vieressä olevasta viinakaupasta vielä pari pulloa Everestiä iltajuomisiksi hotelliin.

<< Edellinen 2 / 9 Seuraava >>