Vaellusretki Nepalissa

7.9.-27.9.2014

Calmisto World / Matkat / Nepal

7.9.2014 Ilmajoki - Helsinki - Istanbul

Perille pääseminen tulisi olemaan pitkä ja kivinen tie, johon olin osannut varautua fiksusti ryypiskelemällä edellisenä iltana ja jättämällä pakkaamisen tapahtuvaksi aamukuuden ja seitsemän välille. Mukaan lähti sama saksalainen armeijarinkka joka oli palvellut myös Islannin kiertueella, mutta nyt paljon kevyemmin pakattuna. Tällä reissulla sitä on oikeasti tarkoitus kanniskella selässä toista viikkoa putkeen kun kuljetaan maastossa, minne autoilla eikä muillakaan kulkupeleillä ole mitään asiaa.

Saatuani repun lastattua oli vuorossa ensin ajomatka Ilmajoelta Vantaalle. Veli suostui ottamaan auton huostaan koko matkan ajaksi, joten parkkipaikoista tai niiden maksuista ei ollut tälläkään kertaa huolta. Saimme saapuessamme Ylästöön itse savustettua lohta ja sen päälle kyydin kentälle. Helsinki-Vantaalla oli yllättävän hiljaista, vaikka oli viikonloppu ja ensimmäinen pyrähdys Istanbuliin lähti puolenpäivän jälkeen. Meininki turkkilaisen puljun koneessa noudatteli samaa kaavaa kuin aiemmin kesälläkin, yksi stuerteista oli lyönyt kokinlätsän päähänsä ja oli ovella virnuillen tervehtimässä matkustajia. Lentokonemuonat tilattiin listalta, jossa oli pari vaihtoehtoa sekä erillinen juomalista. Valkoviini oli samaa kuin ennenkin - ei mitään Espiritun veroista mutta kuitenkin maistui allekirjoittaneelle paremmin kuin punaviini. Jälkiruokajuomaksi tilasin vielä oluen, mutta tämän stuertti oli huolettomasti unohtanut ja saavuimme Istanbuliin ilman että olin saanut kasteltua kurkkuani viinilasillista enempää.

Atatürkin kentällä notkumista oli tiedossa useita tunteja, jotka käytimme hieman tuhdimpien eväiden popsimiseen - vaikka Turkishin eväät ovat lentokonemuonaksi poikkeuksellisen hyvää, ovat annokset silti lasten kokoa - sekä kylmän hana-Efesin kittaamiseen. Pyytäessäni ison tuopin eräässä terminaalin ravintolassa sain 0,7 litraa kuohuvaa kuraa jättikokoisessa jalallisessa lasissa. Listaa tarkemmin tutkittuani huomasin, että pyytämällä "keskikokoisen" oluen olisin saanut sen normaalin puolilitraisen tuopin.

Hassua, että koko terminaalissa tuntuu olevan vain yksi röökiterassi - tosin valtava ja ylikansoitettu sellainen - joka on idioottimaisesti sijoitettu ylimpään kerrokseen ja aivan terminaalin toiseen päähän. Röökihäkin vierestä löytyi kaikkein älyttömimmin hinnoiteltu juottola, jossa ei yhden oluen ja yhden viinilasin jälkeen ollut enää varaa istuskella. Ennen Delhin lentoa nappasin Duty Freestä kartongin Parliament Night Blueta, turkkilaisten parasta ja laadukkainta tupakkaa. Sähköröökit olin jättänyt suosiolla kotiin, sillä korkealla Himalajalla niitä on mahdotonta ladata kun kylissä ei ole sähköä.

Delhin lento oli saman puljun yölento ja kone samaa kokoa kuin Finnairin Delhin kone oli ollut muutama vuosi takaperin, kaksi käytävää ja kolme penkkiriviä. Yritin aikaa tappaakseni katsoa rästiin jääneen Hobitin kakkososan, mutta uni kävi päälle jossain vaiheessa ja leffa jäi lopusta vähän kesken. Näissä molemmissa koneissa oli ruutu jokaista matkustajaa kohden, jonkinlainen lajitelma viihdettä sekä puhki hinkatut ja pilalle raavitut kosketusnäytöt, mutta turkkilaisen koneissa oli myös langalliset ohjainkapulat, joiden avulla viihdevermeet oli mahdollista saada tottelemaan. Näyttöä naputtamalla ei saa aikaan muuta kuin vitutuskäyrän nousua.

8.9.2014 Istanbul - Delhi - Katmandu

Kone laskeutui Delhiin klo 4.30 paikallista aikaa, eli kaksi ja puoli tuntia oli haihtunut matkan aikana olemattomiin. Kaikenlaisia lippuja ja lappuja oli täytettävä Intiaan saavuttaessa - oli maahantulokaavaketta ja tulliselvitystä. Omaien matkatavaroiden arvo olisi pitänyt osata arvioida Intian rupioina. Saavuttaessa tullin porteille miehet vain maleksivat paikoillaan eikä ketään edes kiinnostanut nähdä vaivalla täytettyjä papereita. Heitin lopulta lapun menemään, kun ei se kellekään kelvannut.

Terminaalin pihassa oli huomattavasti hiljaisempaa kuin aiemmalla Intian reissulla vaikka koneen saapumisaika oli kutakuinkin sama, eivätkä taksihuijarit ja matkatoimistojen sisäänheittäjät hyökänneet kimppuun lainkaan. Epäilin olevani jossain muualla kuin Delhissä. Polteltuani röökin terminaalin edessä vain yksi taksikuski tuli väittämään, että Katmandun lennot lähtevät terminaalista 1D, jonne mies oli kyytiä tyrkyttämässä. Muilta kysymällä kuitenkin selvisi, että Indigon koneet lähtevät samasta terminaalista kerrosta ylempää. Katmandun koneen lähtöterminaalin selvittäminen ei ollut onnistunut etukäteen edes netissä, eikä sitä oltu mainittu lentoyhtiön tulosteessakaan. Tämä oli luultavasti ollut taksikuskin tiedossa. Erittäin typillistä Intiaa, enkä enää epäillyt olevani jossain muualla. Sisälle tarminaaliin mentäessä aseistetut sotilaat tutkivat lentoyhtiön paperit ja tarkistivat passit, asiattomilla ei ole sisälle mitään asiaa.

Luppoaikaa kuitenkin oli taas, ja me kulutimme siitä hyvän tovin pankkiautomaattien kanssa tappelemiseen. Terminaalin aulassa niitä oli useita, osassa mikään kortti ei toiminut ja lopuista oli yksinkertaisesti rahat loppu. Nyt olin jo täysin varma siitä, että olen Intiassa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi vaihtaa yksi viisikymppinen kasaan Intian rupioita ja käyttää niitä eväiden ja vesipullojen ostamiseen. Lähtöselvityksen aukeamista piti odottaa, mutta tähän tarkoitukseen löytyi mukavat makuutuolit aulan toisesta päästä.

Turvatarkastus oli myös tyypillistä Intiaa, naiset ja miehet kopeloidaan erikseen ja joka tapauksessa, huolimatta siitä oliko metallinpaljastin piipannut vai ei. Naisten kopeloinnin suorittaa aina nainen, ja se tapahtuu vanerikopissa suljettujen verhojen takana. Röökiaskiin kurkistettiin sisälle kuten minulle on tehty monesti aiemminkin. Sytkäri pöllittiin myös - tämän intialaisen erikoisuuden olin jo ehtinyt unohtaa. Oli parista sekunnista kiinni että olisin ehtinyt jemmata sen takaisin taskuun, mutta turvamies oli tarkkana. Intian kentillä on yleensä seinään pultatut hehkusytkät röökikopeissa, mutta kyllä tulivehkeitä onnistuneesti salakuljettaneitakin miehiä näkyi.

Passintarkastajaa nauratti, muttei mies vaivautunut kertomaan mikä niin hauskaa oli ollut. Kävi mielessä että syynä olisi ollut meidän lyhyt vierailu maassa, passiin lyötiin maastalähtöleima samalla päivämäärällä kuin tuloleimakin, lähtöleima jo aamulla kahdeksan aikoihin.

Yläkerran Food Courtissa käytiin ihmettelemässä ruokatarjontaa, ja lopulta päädyttiin Crunchy Chickenin kanahampurilaisiin ja ranskiksiin majoneesilla. Ruokapaikkoja oli useita, ja hinduille tyypilliseen tyyliin kaikki mikä ei ollut kanaa oli vegesapuskaa. Pyhiä lehmiä ei maassa ole tapana syödä, ja muslimiväestön takia possuakaan ei joka paikassa ole tarjolla. Lentokenttäsapuskat oli kuitenkin syötävä, sillä Indigon halpislennoilla ei ilmaisia eväitä tarjoilla ja seuraava mahdollisuus syömiseen olisi vasta perillä Katmandussa. Safka oli parempaa kuin Hesessä ja hinta edullinen - jos otetaan huomioon että hampparit on ostettu lentokentältä.

Indigon kone oli uudenkarhea, mutta penkkien pehmusteisiin ei oltu viitsitty sijoittaa montaakaan rupiaa. Kovempia ei ole ollut vielä missään, ja perse tuntui puutuneelta jo siinä vaiheessa kun kone vasta rullasi kiitoradalla. Onneksi lento Katmanduun kestää alle 2 tuntia. Saimme paikat ensimmäisestä penkkirivistä, joten jalkatilaa oli kerrankin riittävästi.

Tribhuvanin kenttä Katmandussa oli synkkä ja ankeannäköinen tummista tiilistä kyhätty murju, vessat haisivat vanhalle kuselle ja lattialla lainehti... jotain nestettä. Viisumihakemuksia varten oli jostain kuitenkin saatu nykyaikaiset vermeet, joilla tiedot saatiin tallennettua ja vehje jopa räpsäisi passikuvankin ihan ilmaiseksi. Kone tulosti kuitin, jonka kanssa oli mentävä kassalle maksamaan 40 dollarin hintainen viisumimaksu. Meillä oli vain euroja, ja vaihtorahat annettiin jenkkidollareina. Maksun jälkeen oli vielä mentävä kuitin kanssa eri tiskille, jossa varsinainen viisumi liimattiin passiin. Paskantärkeä mies tiskillä väitti että passikuvani oli vanha ja korvassa oli nyt eri määrä korviksia kuin mitä kuvassa näkyi. Todellinen haukansilmä mieheksi. Sanoin passin olevan lähes uunituore ja kuvan olevan kesällä sitä varten otettu. En oikein osaa pitää korvisten määrää kovin oleellisena tekijänä, mutta ovathan monet ihmiset ympäri maailmaa joutuneet samanlaisten idioottien kiusaamiksi lentokentillä. Työ on varmasti tylsää ja tällainen niitä harvoja huveja, joilla virkamiehet voivat piristää ankeaa arkeaan. Lopuksi vielä tarkistettiin että rinkkojen koodit täsmäävät lentolipuissa olevien kanssa, ja sitten olimme ulkona. Joku jenkkireissaaja oli blogissaan hieman aiheettomasti liioitellut Katmandun kentän muodollisuuksia väittäen kaikkeen häsläykseen kuluvan useita tunteja, mutta me selvisimme reilussa puolessa tunnissa.

Vaihdoin ylijäämädollarit Nepalin rupioiksi, ja ryhdyin vääntämään kauppaa ensimmäisenä ilmoittautuneen taksikuskin kanssa. Hinta putosi 700 rupiasta kolmeensataan, mutta siihen vaadittiin vähän aikaa, pari röökiä, kaksi teeskenneltyä ohimarssia ja uhkaus tilata taksi prepaid-luukulta. Kaupat kuitenkin syntyivät. Auto oli sodanaikainen Maruti, mopoauton kokoinen koppero joka lähti käyntiin jo viidennellä yrittämällä ja jonka takatilaan rinkat mahtuivat vain survomalla. Hetken kaaoksessa ajettuamme huomasin, että kaikki kaupungin taksit olivat suurin piirtein samaa valmistuserää. Kuultuaan että sytkärini takavarikoitiin kuski pysäytti kesken matkan tien sivuun ja haki jostain askin tikkuja. Surkeaa laatua ne olivat, muovisia rimpuloita jotka vääntyivät mutkalle raapaistaessa. Kuskin mukana kyytiin tunkenut heebo pummasi yhden Smartin, joita oli vielä jokunen askin pohjalla jäljellä.

Maksaessani kyydit hotellin edessä taksikuskin antamissa vaihtorahoissa oli hieman sanomista. Samaiseen mustapekka-ilmiöön olin tottunut jo aiemmalla Intian reissullani - huonokuntoisia seteleitä ei aina kelpuuteta ja kaikki haluavat sellaisista eroon - joten vaadin vaihtamaan räsyiset ja puhkikuluneet sataset ehjiin. Kuskia vitutti ja mies väitti, etteivät setelit ole ongelma Nepalissa.

Hotellin olin varannut jo etukäteen netin kautta pariksi yöksi, ja kuskin kaverin mukaan se oli ollut huono taktinen veto. Nepalissa saisi huoneen halvimmalla kun menee suoraan tiskiltä kysymään. No, kolmessa viikossa on aikaa testata teoria käytännössä, sillä muita majoituksia ei ole etukäteen varattu. Huoneen sai valita kahdesta erilaisesta, ja tietenkin Siljan mielestä parisängyllä varustettu oli vaihtoehdoista parempi. Paljon mainostettu ilmainen netti ei toiminut, mikä ei ollut ihme kun käytävän seinällä olevat reitittimet olivat kaikki pimeänä. Pian selvisi ettei sähköjä tullut moneen muuhunkaan laitteeseen, ainoastaan valot syttyivät katkaisijasta. Nepalissa yhdestä hotellihuoneesta löytyy käsittämätön määrä katkaisijoita, joiden kaikkien merkitystä ei voi kuin arvailla. Tässä mestassa kaikki sähkötyöt oli tehty pintavetoina kiviseinille ja siihen sitten maalit päälle - helppoa kun sen osaa.

Lähdimme ulos etsimään rahanvaihtajaa, eikä todellakaan tarvinnut kauas kävellä. Thamelissa kaikkea on tarjolla enemmän kuin tarpeeksi ja rahanvaihtopuljukin sijaitsi sadan metrin päässä hotellin ovelta. Vaihdoimme molemmat noin 400 euroa rupioiksi, ja siitä kertyikin melkein kilon kasa seteleitä. Minä ihmettelin hypistellessäni melkein 60000 rupian läjää, etteikö maassa todellakaan ole 500 rupian seteliä isompia rahoja. Setelit oli jaettava useampiin nippuihin. Todellisuudessa tonni on suurin seteli, mutta tiskin takana istuvan naisen mukaan niitä ei juuri nyt ollut saatavilla.

Jatkoimme kaupunkiin tutustumista kävellen, ja pian löytyi kameraliikekin, jossa ajattelin räpsäyttää jokusen passikuvan. Vaeltamaan lähtevä tarvitsee niitä kasan erilaisia lupia ja muuta virallista paperipaskaa varten. Suomessa kuvia ei todellakaan kannata otattaa, kun neljän kuvan pieni lappu maksaa 16 euroa. Täältä sai muutamalla eurolla 8 kuvan setin molemmille, ja homma onnistui vaikka liikkeen sähköt menivätkin poikki kesken kuvien tulostamisen. Myyjällä oli tiskin alla jokin akkuviritys. Sytkärinkin löysin marketista, joten saatoin heittää vesilintua taksikuskin ostamilla muovitikuilla.

Thamelin kadut ovat kapeita sokkeloita jotka vilisevät ihmisiä, moottoripyöriä, fillaririksoja, irtokoiria... mutta väkimäärään nähden kerjäläisiä on yllättävän vähän. Kauppiaita, matkatoimistojen sisäänheittäjiä, huumediilereitä ja muita turismialan työläisiä notkui joka nurkalla senkin edestä. Monet paikalliset kulkevat kaupungilla kankaiset saastemaskit kasvoillaan. Ilma ei silti juurikaan paskalle haise, mikä johtunee joka paikassa käytettävistä suitsukkeista ja muista herkullisista tuoksuista joihin kaduilla törmää. Lätsäpäinen vanha ukko vainosi minua koko illan ilmaantuen milloin minkäkin nurkan takaa mainostaen laadukasta hasistaan. Muuten paikalliset tuntuvat kuitenkin olevan erittäin ystävällisiä, eivätkä edes kaupustelijat ja eri puljujen sisäänheittäjät hypi silmille yhtä härskisti kuin Intiassa. Jopa kaikenlaisen paskan tyrkyttäjät ovat mukavia ja ymmärtävät jättää rauhaan kun kieltäytyy kohteliaasti tai tekeytyy kuuroksi ja sokeaksi - tätä sitkeää lätsäpäistä ukkoa lukuun ottamatta.

Ihan hotellin läheltä löytyi hyvä tiibetiläinen ravintola Yangling, missä kympillä irtosi 5 ruokalajia, iso 650ml olut ja soodat vielä päälle. Annokset olivat isoja ja niistä saatiin molempien olo erittäin kylläiseksi. Tarjolla oli alkupaloiksi paistettuja vesipuhvelimakkaroita sekä rapeita juustokuutioita chilin kera. Kylkiäiseksi tilasin salaatin, joka oli omituinen juuresviipaleista kasattu vati sekä pääruuaksi chow mein sekalaisilla täytteillä. Pelkät snacks-lautaset olivat jo niin tuhdit, että niiden jälkeen keskivertoihmisen nälkä on jo tiessään. Ravintolaa ei voi kun suositella.

Ruuan jälkeen joku paikallinen ukko tunki kadulla väkisin seuraan ja halusi esitellä meille kaupungin Durbar Squaren eli keskusaukion hindutemppeleineen. Meneillään oli jokin paikallinen juhla, ja porukkaa oli liikkeellä enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Oli varsin oletettavaa että mies aikoisi pyytää lopuksi jonkinlaista maksua avustaan kuten Intiassakin tavataan tehdä, mutta tämä mies häipyikin loukkaantunutta esittäen paikalta tarjottuani lopuksi satasta. No, tappio oli miehen oma.

Durbar Squarelta paluu ei ollutkaan ihan yksinkertaista siinä mielettömässä ihmishärdellissä, mikä kaduilla vallitsi. Tuntui, että aukiolta purkautui loputtomalta tuntuvaa ihmismassaa joka suuntaan. Olin lähinnä pelkän suuntavaistoni varassa, sillä kunnollista karttaa meillä ei ollut ja kaikki kadut näyttivät enemmän tai vähemmän samanlaisilta. Pääsimme kuitenkin takaisin hotellin läheisyyteen, ja päätimme käydä testaamassa näköalat kaupungin korkeimmaksi mainostetulla kattoterassilla. Portaita oli kiivettävä seitsemänteen kerrokseen lähestulkoon pimeässä, ja siinä matkalla potkaisin varpaani porrasaskelmaan. Oluen tilaaminen ylös kesti kauan, sillä se luultavasti haettiin ensimmäisestä kerroksesta, eikä täällä Katmandussa muutenkaan tarjoilijoilla tunnu koskaan olevan kiire minnekään. Aurinko oli jo laskenut eikä näkymissä ollut paljoa jälkipolville kertomista, sillä kaupunki näytti pimeältä, kuin Pohjois-Koreassa olisi istuskeltu oluella. Suurin osa kaupungin sähköistä oli luultavasti edelleen poikki. Katolla ei ollut meidän lisäksi ketään ja oli ainakin meikäläiseen makuun aivan liian hiljaista, joten jätin oluet yhteen ja palasimme takaisin kadulle. Melko pimeää oli alhaallakin, sillä minkäänlaisia katuvaloja ei Katmandussa tunneta.

Pian löytyi toinen baari jossa menoa ja meininkiä tuntui riittävän, ja kyltissä mainostettiin myös shishaa eli perinteistä itämaista vesipiippua. Jokin paikallinen bändi soitteli länsimaisia covereita melko hiljaiselle yleisölle, mutta biisien vaihtuessa nepalilaisiin paikalliset muuttuivat riehakkaiksi. Nepalilaisessa rokissa oli rento poljento ja jengi alkoi elää mukana.

Me istuuduimme tyynyille matalan pöydän ääreen alueelle, joka oli koristeltu psykedeelisin Liisa Ihmemaassa-maalauksin ja jossa kengät oli riisuttava ja jätettävä telineeseen. Paikallisia mopomiehiä oli niin paljon, että kypäriä varten oli olemassa oma hylly. Tilasin vesipiipun ja oluen. Olo tuntui leveältä; rahaa oli niin paljon ettei nippuja jaksanut edes laskea.

Lähtiessämme baarista oli alkanut satamaan, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi. Monsuunikausi oli lopuillaan, mutta sateita on varmasti silti odotettavissa enemmänkin. Menimme takaisin hotelliin ja nukkumaan.

1 / 9 Seuraava >>