Mongolia

7.6.2015-26.6.2015

Calmisto World / Matkat / Mongolia

16.6.2015 Ongiin Khiid – Arvaikheer – Naiman Nuur

Heräsin aamulla vähän normaalia myöhemmin, eikä Kurtia näkynyt vieläkään. Mies kuitenkin ilmaantui kokatessani aamupalaa, kertoen hairahtuneensa kavereidensa kanssa viinan poluille illalla turistileirissä. Oli nautiskellut useamman oluen ja vähän vodkaakin siihen päälle. Renkaankorjaaja oli ollut umpihumalassa, joten Kurt oli paikannut kumin omin avuin lainaten mieheltä vain välineitä. Kurt myös kertoi saaneensa uuden ajokeikan - iso porukka jotain korealaisia ja useampi auto. Lepoa kotona miehelle oli tarjolla vain yhden päivän verran, tosin sekin menisi suurimmaksi osaksi auton huoltoon.

Aamiaisten sekä yhden oluen jälkeen lähdimme Kurtin kanssa ylös vuorelle, jossa oli suuri Buddhan patsas. Kurt suoritti normaalit rituaalinsa, mutta navakan tuulen takia suitsukkeiden sytyttämisessä mies tarvitsi hieman apua. Kiersimme rauniotkin ihmetellen Stalinin idioottien tuhoamisvimmaa. Alkuperäinen päätemppeli oli jonkinlaisen kunnostustyön alla. Kurt kertoi meidät majoittaneen perheen yrittävän saada sitä pystyyn omin avuin - tosin ainakin tähän asti melko laihoin tuloksin.

Lähistölle oli rakennettu myös uusikin temppeli, jossa oli ölinät meneillään meidän saapuessamme paikalle. Munkkeja oli vain kaksi, vanha ukko luki rukouksia ääneen todella vanhan näköisistä paperiliuskoista ja pikkupoika hakkasi tahtia suurta rumpua käyttäen. Taisi olla sama eilinen pierupoika, sillä tutun näköiset punaiset verkkarit loistivat kaavun alta. Istuimme hetken luostarissa kuuntelemassa rukousmenoja. Minä jouduin lainaamaan Kurtilta rahat lahjoituskippoon, sillä valokuvaukselle oli asetettu kiinteä yhden dollarin hinta eikä minulla ollut kuin isoja seteleitä taskussa.

Palatessamme takaisin leiriin Kurt piti esitelmää punaisten ja keltaisten buddhalaismunkkien eroista. Keltaisten meininki on paljon tiukempi, eivätkä he esimerkiksi koskaan avioidu tai syö lihaa. Kysyttyäni kumpaa koulukuntaa nämä temppelissä ölisseet olivat olleet ei Kurt osannut sanoa. Tulin myös ihmetelleeksi leirin ryöstöviritykseltä näyttävää sähkön ottoa suoraan linjasta, mutta Kurtin mukaan se oli täysin laillinen ja mittarikin olisi olemassa. Sähkö on Mongoliassa halpaa, mutta se tuotetaan edelleen pitkälti kivihiilen avulla. Tuulivoiman käyttöön olisi paljon potentiaalia, mutta sitä ei juurikaan hyödynnetä, ja rikkaat uraanivarannot on myyty kaikki ulkomaisille yhtiöille.

Minä nappasin yhden kuvan kukkulan laella päivystävästä ukosta, joka sitten yllättäen kysyi, voisiko saada siitä joskus kopion. Kurt lupasi järjestää asian - minä lähettäisin sen sähköpostilla Kurtille, ja mies tulostaisi sen paperille ja veisi perille sitten joskus, kun jälleen osuu paikalle. Mitään virallista osoitetta tällä leirillä ei edes ole, joten sitä ei voi postissakaan lähettää.

Jatkoimme matkaa kohti Naiman Nuuria, ja tällä kertaa olutta kiskoen. Jostain pikkukylästä matkan varrelta sitä löytyi oikein kylmänäkin - ei ihan tavallista täällä isompia kaupunkeja lukuun ottamatta. Arvaikheer oli seuraava suurempi paikka jossa pysähdyimme, ja tämä oli ainakin Mongolian mittapuulla melko iso kaupunki. Oli useita asfalttiteitä, supermarketteja sekä jopa ravintoloita. Päätimme poiketa korealaiseen paikkaan, joka sisustukseltaan toi kuitenkin mieleen ennemminkin Neuvostoliiton. Ruoka oli hyvää, ja annosten kylkeen saimme myös pyytämällä kimchiä. Se maistui melkein samalta kuin jokin aika sitten kotona väsäämäni yritelmä, joten olin kai onnistunut siinä kohtalaisen hyvin.

Kaupassa täydensimme vielä eväsvarastoja, ja nyt kun korealaiseen makuun oli päästy hyvin sisälle, niin ostimme myös rasiallisen ssamjangia. Tavara on herkkua, ja sitä toivoisin Suomenkin kauppoihin myyntiin, mutten ole ainakaan tähän mennessä vielä löytänyt. Mongolialaisten makutottumukset ovat melko laimeita eivätkä ainakaan paimentolaiset mausta ruokaansa juuri muulla kuin suolalla, mutta tämä korealainen tuontitavara on helpoin konsti lisätä vähän potkua omiin kokkauksiinsa, jos vain jostain näitä sattuu löytämään. Löysimme myös pussissa myytävää jugurttia, jota niin ikään ajattelimme kokeilla.

Kaupungin ulkopuolelta löysimme pitkän rivistön buddhalaisten stupia sekä massiivisen monumentin hevospatsaineen. Jäi hieman epäselväksi, mitä tällä muistomerkillä oli tarkoitus kunnioittaa - jos ei vaan yksinkertaisesti mongolialaisia hevosia. Kurt ei osannut tarkemmin selittää. Miehen englannintaidossa oli ylipäätään suuria päiväkohtaisia eroja - joskus mies ymmärsi hyvin suurimman osan mitä sanoin ja joskus edes yksinkertaisinkaan asia ei tuntunut menevän jakeluun.

Täällä oli useita krääsäkauppiaita - tosin Mongoliassa perinteistä turistikrääsää on huomattavasti vähemmän, ja niiden tilalla on aitoja käsitöitä, paikallisten löytämiä kristalleja, puolijalokiviä sekä usein myös muinaisesineitä, jotka todellisuudessa kuuluisivat museoon. Sellaisten ostaminen on laitonta, mutta uskalsin sentään ostaa perinteisen mongolialaisen piipun, joka tinkauksen jälkeen maksoi noin kympin. Piippu oli messinkiä, koristekuvioiden peittämä sekä teleskooppiominaisuuden ansiosta venytettävissä älyttämön pitkäksi. Kurt lupasi etsiä jostain mongolialaista piipputupakkaa siinä poltettavaksi.

Pysähdyimme myös autokuskien ovoon luona, jonka luona oli lisää rihkamaa myynnissä. Vaikka paikalla ei ollut ketään, ei mennyt kauaa kuin paikalla oli pikkupoika valmiina myymään pöydän antimia. Tässä pöydässä oli kiven ja metallinpaloja, joiden kohdalla en voinut olla ajattelematta, että ne oli omin luvin käyty naputtelemassa irti jostain tuhotuista luostareista. Oli myös vanhoja rahoja eri Aasian maista. Mongolian rahayksikkö tögrög jakautuu sataan möngöön, mutta näitä ei ole käytetty enää vuosikausiin. Mitään kolikoita ei ole maassa käytetty enää neukkuhallinnon romahtamisen jälkeen. Pienin tähän mennessä näkemäni raha on ollut 20 tögrögin seteli, arvoltaan yhden sentin. Paikallinen valuutta on helppo muuntaa euroiksi jakamalla summa kahdella ja poistamalla kolme nollaa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä päde enää vuoden päästä inflaation takia – ja tiedä onko euroa silloin enää ollenkaan.

Kurtin velvollisuuksiin kuului tietenkin kiertää ovoo ja heitellä riisit, sillä olihan hän joka tapauksessa autokuski. En tiedä olisiko minunkin pitänyt, sillä joudun kuitenkin työssäni aika paljon autoa ajamaan. En kuitenkaan kiertänyt, sillä olen tällä hetkellä lomautettuna ja nytkin mukana vain kyytiläisenä. Jostain olen myös kuullut, että jos on kova kiire eikä ovoon luona ole aikaa pysähtyä, rääkättäminenkin riittää pitämään maan ja taivaan henget tyytyväisinä.

Matkan jatkuessa maisemat muuttuivat vihreämmiksi, ja jouduimme ylittämään monia puroja ja joenuomia. Ne olivat suurimmaksi osaksi riittävän matalia autolla ylitettäväksi, eikä täällä toisaalta näkynyt ainuttakaan siltaa. Nousimme myös korkeammalle ajaessamme kohti järviseutua, ja illalla pysähdyimme eräiden jakkipaimenten leiriin.

Majoituksen hinta oli aavistuksen korkeampi kuin edellisessä paikassa, vaikka tämä kömmeli olikin vaatimattomammin varustettu. Paimenet tekivät kamiinaan tulet sekä toivat nurkkaan autonakun sähkövaloja varten, mutta muilta osin meidät jätettiin täydellisesti rauhaan - edes lapset eivät tunkeneet geriin sisälle, vaikka niitä leirissä useita pyörikin. Ensin homma hieman ihmetytti, sillä uteliaisuus kuuluu täällä jossain määrin maan tapoihin. Tämä oli luultavasti kuitenkin tarkoitettu nimenomaan vierasmajaksi, sillä alttareita eikä astiakaappeja täällä näkynyt, ja paimenten omat gerit olivat kauempana leirin toisessa päässä. Kämpän varustuksiin kuului ainoastaan sängyt, pöytä, lattialla olevat jakintaljat sekä sängyistä löytyvät vuohentaljat. Seinillä ei ollut mattoja eikä kankaita, vaan tukisäleköt olivat kaikki näkyvissä.

Täällä lämmitys hoidetaan aurinkokuivatulla jakinpaskalla, joka kerätään valmiiksi kuivaneena suureen kasaan leirin lähelle. Paskankeruu on koko perheen yhteinen harrastus, mutta kaukaa sitä ei kuitenkaan tarvitse lähteä etsimään, sillä jakit ja vuohet pyörivät rinteessä ihan leirin tuntumassa. Kuivia kokkareita oli kamiinan vieressä peltisessä laarissa, josta lisäilinkin tavaraa uuniin metallisilla pitkävartisilla pihdeillä. Nämä haisivat paskalta vain etäisesti, jos oikein ajatuksella tuli ilmaa nuuhkineeksi. Nykyään useimmissa gereissä on peltinen hormi, joten kärykään ei jää sisälle pyörimään.

Iltapalan jälkeen menin nukkumaan, tosin tällä kertaa villakalsareissa. Rullasin yhden vuohennahan pääni alle tyynyksi. Jonkun olisi kuitenkin pitänyt olla hereillä myös yöllä lisäilemässä paskaa pesään, sillä sen sammuttua yö oli näissä maisemissa jäätävän kylmä. Minun makuupussini oli liian ohut, mutta jos tuli olisi palanut kaiken aikaa, ei varmaankaan olisi tarvinnut palella. Minä tein uudet tulet myöhemmin yöllä, mutta paskanuotion palamaan saaminen oli ihan eri vaikeusluokkaa kuin jos käytössä olisi ollut puita. Tuhkalaari oli ääriään myöten täynnä, mutta en tiennyt minne olisi ollut sopivaa käydä se tyhjentämässä. Yö oli sysipimeä, ja jälleen kerran tähtitaivas upean näköinen.

17.6.2015 Naiman Nuur – Orkhon Khürkhree

Tulin nukkuneeksi vielä niinkin pitkään, että notski oli aamulla jälleen sammunut. Olo oli kuitenkin niin kohmeinen, etten viitsinyt enää ryhtyä sen kanssa touhuamaan, sillä ulkona nousevan auringon paisteessa oli mukavampi notkua. Pakkasta kuitenkin oli edelleen; gerin katto oli jääriitteen peitossa. Kurtin mukaan tällä alueella on aina yhtä kylmä öisin, joten minä mietin, pitäisikö ensiyöksi jakaa kipinävuorot tai laittaa kännykkä herättämään tunnin välein.

Aamuyöstä jokin oli hiiviskellyt gerin ympärillä, ja tuoreesta paskakasasta oven lähellä päättelin, että jakkeja. Nyt oli kuitenkin maha sekaisin ensimmäistä kertaa reissun aikana, joten jouduin lompsia kaukana polun toisella puolella olevaan vessaan, ja kolmannen kerran jälkeen se lopulta hieman rauhoitti.

Vessa oli paimenille varsin tyypillinen, lautahökkeli maahan kaivetun kuopan päällä. Tässä kopissa oli jopa ovi, mutta aina näissä ei ole sitäkään. Yleensä vessa sijoitetaan melko kauas itse leiristä, joten pelkkää kusella käyntiä varten sinne ei jaksa aina talsia.

Kurt istui paimenten kanssa nurmikolla auringonpaisteessa auton luona, joten liityin seuraan. Suunnittelimme päivän tekemisiä, ja Kurt tulkkasi perheen isännälle. Täällä olisi mahdollista toteuttaa hevosretkiä, mutta kerroin ettei mahani tällä hetkellä ehkä sietäisi sellaista. Miestä tuntui selitys naurattavan. Päätimme siis lähteä alhaalla kukkuloiden takana olevalle järvelle autolla, ja tekisimme lyhyemmän hevosretken myöhemmin, mikäli maha olisi siinä vaiheessa about normikunnossa. Sovimme myös, että söisimme paimenten sapuskaa palattuamme iltapäivällä järveltä, sillä täällä olisi tarjolla jakinlihaa sekä kotitekoista jugurttia.

Reitti järvelle oli surkein tähän mennessä, jyrkkää ja epätasaista rinnettä ylös ja alas sekä kivenlohkareita, joiden väistelemisessä oli Kurtilla tekemistä. Onneksi maasturin rattiin oli jälkiasennettu urakkanuppi. Päästyämme luonnonsuojelualueen puolelle näimme jälleen kerran turistileirin sekä pääsymaksukopin. Tännekin maksu oli samat 3000 tögrögiä päätä kohti kuten oli ollut Gobissakin. Turistileirit pystytetään yleensä suojelualuiden laidalle, sillä itse alueella leiriytyminen on kiellettyä. Sijainti on otollinen myös rahakkaita turisteja ajatellen, ja näissä leireissä yleensä joutuukin maksamaan moninkertaisesti paimenten majoituksiin verrattuna. Näimme toisenkin leirin, jota ei oltu vielä täksi kesäksi avattu. Oli vain vessarakennus sekä pyöreitä betonialustoja, joiden päälle gerit myöhemmin pystytettäisiin. Kurtin mukaan leiri avattaisiin heinäkuussa, jolloin varsinainen turistisesonki alkaa.

Päästyämme korkeimmalle huipulle jouduimme pysähtymään auton moottorin ylikuumenemisen takia. Sieltä oli kuitenkin mahtavat näkymät alas järvelle sekä jälleen yksi ovoo, mikä tiesi Kurtille ylimääräisiä hommia. Alarinteessä kasvoi ihan oikeaa metsää, ja päästyämme lähemmäs totesin sen suurimmaksi osaksi olevan jotain kuusen sukuista puuta. Metsässä kasvoi oransseja kulleron näköisiä kukkia joka puolella, mutta maasto oli melko kosteaa, joten emme poikenneet kovin kauas polulta.

Täällä oli oikein liikennemerkkejäkin - ne ovat maaseudulla erittäin harvinaisia ja täällä ne olivat omatekoisen näköisiä, epämääräisen muotoisille, kuhmuisille peltilevyille huonolla kädellä vähän sinnepäin maalattuja. Mongoliassakin voitaisiin laittaa vangit tekemään liikennemerkit kuten Suomessa; sitten niitä olisi ehkä enemmän ja ne olisivat parempilaatuisia.

Alhaalla polun päässä oli pöytiä ja penkkejä, joten tämä olisi mitä oivallisin paikka piknikille. Paikalla ei kuitenkaan ollut meitä lukuun ottamatta ketään. Kurt jäi penkille ottamaan aurinkoa, kun me jatkoimme matkaa rantaan. Aurinko paistoi viileän tuulen kompensoidessa kuumuutta. Yhdistelmä on varsin tavallinen Mongoliassa, ja maassa onkin mahdollista jopa hikoilla ja palella samaan aikaan, mutta tämä keli oli silti oikein sopiva. Katsellessani rannan tuntumassa uivia kaloja en voinut ajatella niitä kuin ruokana, sillä nyt ovat alkaneet nämä omat kokkaukset jo hieman tympiä. Asialle ei oikein voi tehdä mitään, sillä kauppojen valikoimat eivät toivomalla paremmiksi muutu, ja ruokavalio onkin ollut reissun aikana enimmäkseen makkaraa, kaalia, kananmunia, sipulia ja nuudeleita. No, ehkä jakinliha ja jugurtti tuovat tänään vähän vaihtelua eväspolitiikkaan, ja palattuamme Ulaanbaatoriin voisimme jälleen herkutella kaupungin monissa eri ravintoloissa.

Palattuamme leiriin pääsimme hetken odottelun jälkeen ruokapöydän ääreen. Sapuskat tarjottiin perheen omassa gerissä useimpien perheenjäsenten ollessa paikalla. Pöytään istuimme kuitenkin vain me sekä Kurt. Ateria aloitettiin kovettuneella maitomössöllä joka oli oikein hyvää ja jatkui jakinjuustolla, kunhan ensin yksi siivu oli uhrattu buddhan alttarille. Mitähän uhrijuustoille lopulta tapahtuu, sillä tuskin Buddhakaan niitä käy yön hämärissä popsimassa? Juusto oli kotijuuston kaltaista - tosin sitä ei oltu paistettu ja se oli verrattaessa melko suolatonta. Paimenet vakuuttelivat, että maitotuotteet ovat hyväksi mahan toiminnalle. Omalla kohdallani se alkoi kuitenkin olla jo kutakuinkin kunnossa.

Pääruoka oli tuttuun tapaan tsuivania eli lihaa omatekoisilla nuudeleilla. Annokset olivat reilun kokoiset kasat lautasella, ja täällä pöytään ilmestyi myös kulhollinen tuoretta sipulia sekä purkillinen jotain suolaista yrttipikkelsiä mausteeksi. Kolmen euron hintaan herkullinen ja täyttävä ateria.

Syödessäni juttelin hieman jotain isännän kanssa Kurtin tulkatessa. Tulin kysyneeksi yhden jakin käypää hintaa, ja sain vastaukseksi tuhat euroa. Aika hurja hinta Mongolian mittapuulla, mutta ilmeisesti siihen oli laskettu koko jakin keskimääräisen eliniän tuotto, kaikki sinä aikana lypsetty maito sekä kerityt villat, syntyneet jälkeläist plus päälle vielä otuksen kupsahdettua lihat, luut ja taljat. Totesin silti, että jakin Suomeen kuljettaminen maksaisi vähintäänkin toisen tonnin siihen päälle, joten kauppoja ei kannattaisi tehdä. Näissä otuksissa on kuitenkin perheen koko omaisuus, ja porukan käy huonosti, jos ankara talvi ne jonakin vuonna tappaa. Ulaanbaatorin laidoilla on laajoja ger-kyliä, joissa asuu lähinnä työttömiä, entisiä paimenia.

Vastoin maan yleisiä pöytätapoja Kurt poistui ulos ennen jugurttiannosten tarjoilua. Me kuitenkin nautimme rauhassa kulholliset aitoa jakki-makupalaa hieman sokerilla höystettynä. Lattialla tulisijan vieressä kupliva sammio näytti olevan täynnä samaa tavaraa. Airagia, eli käynyttä tammanmaitoa ei kuitenkaan täälläkään tarjottu. Ehkä sen suosio on jo näillä syrjäseuduillakin laskenut kiinalaisen lisenssi-kokiksen rantauduttua maahan? Kurtin mukaan litku on mietoa ja sitä olisi juotava litratolkulla humaltumistarkoitukseen, eli luultavasti se vastaa vahvuudeltaan ykkösolutta. Mies oli kyllä luvannut kysellä, mikäli sitä jossain pääsisi maistamaan. Syödessämme jugurttia yksi naisista oli jo ryhtynyt valmistamaan uusia nuudeleita, ilmeisesti tällä kertaa porukan omaa ateriaa varten.

Kurt yllytti yhtä naisista esittelemään meille tämän itse valmistamia perinteisiä vaatteita, jotka nainen levitti kaikki nurmikolle meidän ihmeteltäväksi. Minä en tunnistanut vaateparsista kuin delin, joka on tyypillinen paimentolaismiehen pitkä takki. En kuitenkaan viitsinyt ostaa vaatetta jota en ilman apua osaisi pukea ylleni, ja joka muutenkaan ei tiukallekaan rullalle käärittynä mahtuisi edes rinkkaani, kun Mongoliasta olisi jatkettava eteenpäin.

Isäntä kuitenkin onnistui myymään minulle nuuskapullon, jonka myös suostui täyttämään samaan hintaan. Homma oli hidasta, sillä pullon suulla oleva reikä oli olemattoman pieni ja tuuli pölisytti osan nuuskasta ilmaan. Ompelijattarelta ostin hienon kirjaillun kangaspussin pullon säilyttämistä varten. Pullo maksoi vajaat 20 euroa ja pussi noin vitosen. Mongolien perinteinen nuuska on nenänuuskaa, jota tietenkin yllytettiin oitis kokeilemaan. Sopivasti se kirpaisee kun tavaran nykäisee nokkaan, mutta Siljan reaktio sai aikaan naurunremakan. Ihmettelin miten Silja edes suostui kokeilemaan, mutta ainakin jälkeenpäin tuli todenneeksi, ettei nuuskaamisesta tulee tapaa. Nepalilaiset huulinuuskat olivat jo päässeet vähän vanhentumaan, joten ajattelin tämän olevan hyvää kamaa tupakanhimoon pitkille lennoille. Tiedä, mitä sitten lentoemot tai muut matkustajat tuumivat siitä kun vedetään ruskeaa jauhetta nokkaan koneessa. Oman käsitykseni mukaan nuuskaa saa tuoda omaan käyttöön, mutten tiedä miten asia on nenänuuskan kohdalla.

Päätimme tehdä vielä pienen hevoslenkin ylös vuorille, sillä meillä ei ollut aikaa enempään. Tänään olisi vielä ajettava Orkhoon Khürkhreen vesiputouksille. Mongolialaiset hevoset ovat puolivillejä, kysyttäessä meiltä ratsastuskokemuksesta tokaisin vastaukseksi, että olen kerran istunut jonkinlaisen konin selässä noin 25 vuotta sitten. Päitä pyöriteltiin, ja oppaaksi lähtevä mies päätti lopulta ottaa koko seurueen narun päähän ihan varmuuden vuoksi.

Hevosten älytön piereskely sai aikaan naurunremakan retken aikana, ja tästä johtuen oli varsin helppoa yhtyä kuoroon ja syyttää pörinästä hevosia. Retki muuttuikin lopulta jakinajoksi, sillä lauma oli karannut yllättävän korkealle leirin lähistöltä, missä se oli laiduntanut vielä aamulla. Mies komensi jakkeja helposti erilaisin vihellyksin ja vislauksin - ja jotenkin otukset vaan saatiin kasaan ja siirtymään takaisin leirin luo, eikä apuna tarvittu edes koiria. Minusta saisi vihellystaitoineni varsin surkean jakkipaimenen. Paluumatkalla päästiin hetken raviakin, mutta pääosin matka tehtiin melko rauhalliseen tahtiin.

Näiden hevosten satulat olivat melko alkeellisia länsimaisiin verrattuna, ja tunninkin ratsastus sai perseen jälleen muistamaan muutaman päivän takaiset kameliretket. Perheen nuorimmat olivat ratsastaneet helpon näköisesti täysin ilman satulaa.

Kurt odotteli auton luona kärsivällisesti, vaikka paimentoiminnan takia retki kestikin vähän pidempään kuin oli suunniteltu. Pakkasimme tavarat autoon, hyvästelimme alkuasukkaat ja jatkoimme jälleen matkaa.

Täällä joka paikassa on maakoloissa asuvia muurahaisia, mutta haitallisia hyönteisiä on ollut vähemmän kuin on osattu odottaa. Ehkä yöpakkaset rajoittavat öttiäisten määrää ja tilanne muuttuu ikävämpään suuntaan loppukesästä. Dyynien luona oli hyttysiä ja paarmoja, mutta varsinkin paarmat kiusasivat lähinnä kameleita jättäen meidät rauhaan.

Ajoimme jonkun kylän läpi ja pysähdyimme ostoksille perinteiseen pikkukioskiin. Ruokien lisäksi teki mieli kokeilla paikallista jäätelöä, joka ei ollut kummoinenkaan makuelämys. Mustikan makuinen puikko maistui etäisesti mustikalta ja koostumuksestaan päätellen se oli jossain vaiheessa sulanut useita kertoja. Noin puolen kilon paali piipputupakkaa maksoi vaivaiset 2 euroa.

Ajoimme paikallisten mopopoikien Kurtille selittämää oikoreittiä laajan kaivosalueen ohi. Tämä reitti oli osin paikoin vielä surkeammassa kunnossa kuin järvelle johtava tie, mutta Kurtin mukaan aikaa ja rahaa säästyi jälleen, joten se oli ollut vaivan arvoista. Gobia lukuun ottamatta miehen suunnistustaito on nyt ollut erinomainen, eikä pieni rytyytys haittaa, jos se tuo mukanaan säästöjä. Pääsimme lopulta vesiputousten luo, vaikka jouduimmekin jälleen ajamaan jokien läpi ja yhdessä paikassa auto oli jopa vaarassa kellahtaa kyljelleen.

Täällä oli useita ja monen eri hintatason leirejä, mutta päädyimme jälleen paimenten tarjoamaan majoitukseen. Hinta näissä gereissä on yleensä sen 5 euroa henkeä kohden, joten kalliista ei voi puhua. Taso oli samaa luokkaa kuin useimmissa muissakin paikoissa, saimme tällä kertaa nurkkaan moottoripyörän akun ja ilmeisesti Kurtin kerrottua viime öisestä kylmyydestä yksi paikallisista teki tulet pesään sytyttäen notskin khosanilla. Vehje kiinnitettiin tutunnäköiseen korealaiseen kaasupulloon, joten ihan hyvin meilläkin olisi voinut olla sellainen mukana. Täällä oli metsääkin lähistöllä, joten pesään lapattiin ihan oikeaa puuta paskakikkareiden sijaan. Hetken kuluttua gerissä oli niin kuuma, että siellä olisi voinut saunoa.

Paikalle ilmaantui myös puistonvartija penäämään pääsymaksua esittäen oikein virallisen korttinsakin, mutta minä kokeilin esittää järvelle mennessämme ostamiamme lippuja, ja ne kelpasivat. Niissä ei mainittu mistä luonnonpuistosta on kyse, ja muistaakseni Yolun Amissa maksamamme liputkin olivat olleet ihan samanlaiset. Hintakin tuntuu olevan aina sama, 3000 tögrögiä.

Päätimme käydä vilkaisemassa putouksia vielä lähempää ja Kurt lähti mukaan, mutta emme voisi viipyä kovin kauaa pimeäntulon takia. Putouksia ei voinut nähdä leiristä käsin, sillä ne laskivat alas kanjoniin, jonne olisi laskeuduttava hankala ja kivikkoinen reitti kalliojyrkännettä alas. Päätimme jättää sen huomiseksi, mutta ehdin kuitenkin toteamaan veden siedettävän kylmäksi pientä uintiretkeä varten. Kurtin mielestä idea oli täysin kaheli, ja kysyttyäni mies kertoi nähneensä aiemmin vain jonkun hullun norjalaisen uineen putouksen juurelle ja takaisin. Kurt on käynyt täällä useita kertoja.

Söimme iltapalat gerissä, ja siinä ohessa kokeilimme Kurtin kanssa ostamaani piippua. Tupakkapaalin sisältö oli karkeaa ja Kurtin mukaan liian kosteaa, eikä se meinannut palaa kunnolla. Puruja olisi siis kuivatettava. Tavara näytti samalta, josta kamelipaimenten päämies oli käärinyt sätkiä. Minä voisin kokeilla kotona samaa. Illalla oli tullut kaksi bussilastillista porukkaa, ja nyt leirissä kävi kova kuhina. Porukka piti meteliä ja meidänkin geriin yritti tunkea ylimääräisiä tyyppejä valehtelematta ainakin kymmenen kertaa. Kaikki vaikuttivat kuitenkin olevan mongoleja, ilmeisesti Ulaanbaatorista.

<< Edellinen 5 / 9 Seuraava >>