Mongolia

7.6.2015-26.6.2015

Calmisto World / Matkat / Mongolia

12.6.2015 Mandalgov – Dalanzadgad – Yolun Am

Aamulla oli aurinkoista, mutta viileä pohjoistuuli puhalsi. Heräsin aamusavuille ja mittailemaan hotellin pihaa räpsäisten myös muutaman kuvan kivassa auringonpaisteessa kylpevästä kaupunginrähjästä. Kurt oli myös jo hereillä, ja mies jynssäsi autonsa sisäpintoja pölystä, kuten oli eilen kertonut tekevänsä lähes joka aamu. Eilen ikkunoita oli pidetty pitkälti auki ilmastoinnin käyttämistä vältellen, ja ohut pölykerros olikin peittänyt kaiken alleen.

Minä väsäsin pikaiset aamiaiset eilisellä menetelmällä. Söimme, pakkasimme kamat autoon ja suuntasimme jälleen kohti etelää. Suuntana oli nyt Tsagaan Suvarga, idässä Mandalgovin ja Dalanzadgadin välissä. Oli jälleen ajeltava arolla kaukana asfalttitiestä, ja jälleen kerran Kurt joutui kyselemään paimentolaisilta oikeaa tietä, sillä täälläkin polkuja risteili joka suuntaan.

Ylipäätään tiet Mongoliassa ovat erikoinen luonnonilmiö. Pääteitä lukuun ottamatta ne ovat yleensä vain pelkkiä renkaanjälkiä maastossa, jotka syntyvät kun useampi ihminen ajaa autolla samasta paikasta. Ne muuttuvat ajan kuluessa kun maastoon ajetaan uusia uria ja luonto valtaa takaisin vanhoja, käyttämättä jääneitä reittejä. Näitä reittejä ei tietenkään löydy mistään kartoista tai edes Kurtin kiinalaisesta navigaattorista. Usein tiet olisivat hyvinkin ajokelpoisia, ellei niihin muodostuisi autoilun tuloksena tiheitä poikittaisia uria, jotka saavat kyydin tuntumaan todella epämukavalta täryytykseltä. Usein ratoja onkin useita vierekkäin, kun ihmiset ovat huomanneet edellisen menneen huonoksi ja ovat päättäneet mieluummin ajaa sen vieressä luoden näin taas uuden tien.

Matkan varrella olevista gereistä reitin kysyminen on mongolialainen perinne, jonka mukaisesti Kurtkin on aina välillä pysähdellyt, ja yleensä hän on aina ulos geristä tullessaan mussuttanut jotain pullan tapaista, alkuasukas on seurannut perässä ja viisonut kädellään johonkin suuntaan ja miehet ovat jorisseet samalla jotain muutakin. Se on ilmeisesti osa mongolien sosiaalista elämää. Tässä maassa ei myöskään tunneta koputtamista, vaan gereihin marssitaan sisään muina miehinä.

Reitin kyseleminen ei todellakaan olisi ollut edes välttämätöntä, sillä olisimme löytäneet Tsagaan Suvargaan helposti myös seuraamalla Dalanzadgadiin johtavaa sähkölinjaa. Ehkä Kurtin oli vain saatava päivittäinen jaarittelutuokionsa omalla kielellään.

Tällekin päivälle oli tarjolla kiipeilyä, mutta aivan erilaisessa maastossa kuin eilen, punaruskeaa kovettunutta hiekkaa sekä kallioita. Kiersimme kivimuodostelmien taakse ja jätimme auton parkkiin sopivaan paikkaan. Täällä kiipeily oli huomattavasti helpompaa kuin eilisessä paikassa, eivätkä maisemat ainakaan paljoa hävinneet eilen näkemillemme. Ylhäällä ylängöllä oli kameleita sekä kivenlohkareen päällä samanistien hengille lahjoittama pieni paali teetä.

Täällä pääsimme myös nauttimaan todellisesta offroad-ajosta, sillä teitä ei näkynyt missään. Kurt oli nyt navigaattorinsa varassa, joka sentään osasi kertoa etäisyyden Dalanzadgadiin sekä sen, missä suunnalla kaupunki oli. Ainoa huono puoli tällaisessa maastossa ajamisessa on se, että löpönkulutus vähintäänkin kolminkertaistuu, ehkä jopa nelinkertaistuu kilometriä kohden. Gobiin matkustaminen on kuitenkin todella helppoa reitiltä poikkeamisia lukuun ottamatta, sillä tie on Mongolian standardeilla mitattuna uusi, loistokunnossa sekä suurimmalta osalta päällystetty.

Jos kuitenkin tämänkin paikan kaltaisia jylhiä kivimuodostelmia näkee päivittäin, on siinä todellinen riski sairastua maisemaähkyyn, johon ainoa toimiva lääke on laittaa silmät kiinni tai palata takaisin Pohjanmaalle lakeuksia katselemaan. Oikeat paikat maisemien ihasteluun pitää kuitenkin tietää, sillä muualla ei ole oikeastaan mitään, eikä näin suuresta maasta tietämätön löydä oikeita paikkoja edes tuurilla. Lienee tarpeetonta kertoa, ettei täällä ole tienviittoja missään ja nekin muutamat joita olemme nähneet ovat mongoliksi.

Ulaanbaatoria lukuun ottamatta tähän asti näkemämme kylät ja kaupungit ovat myöskin olleet melko olemattomia kyhäelmiä eikä niissäkään ole ollut paikallisten toimintaa lukuun ottamatta juurikaan nähtävää. Paimentolaiskansa ei hallitse arkkitehtuuria eikä juuri estetiikkaakaan, vaan kaikki ihmisen rakentama on toteutettu lähinnä käytännöllisyyden nimissä.

Pysähdyimme pienessä Tsogt-Ovoon kylässä, tällä kertaa nälkäisinä. Pieniä minimarketteja oli useita, muttei oikeaa suurempaa kauppaa missään. Nämä puljut tuovat mieleen jälleen Neuvostoliiton, jossa kaiken on oltava suurta ja mahtavaa, muttei sitten kuitenkaan. Isossa hallissa oli hyllyt vain reunoilla, eikä niilläkään mainittavasti kauppatavaraa. Löysimme suolaa, mutta oli ostettava koko kilo kun pienempiä paketteja ei ollut. Täältä olisi myös saanut kaasua keittimeen, mikäli sellainen olisi ollut tarpeen.

Kiersimme kaikki kylän kolme ravintolaa, jotka olivat kaikki kiinni tai jollain muulla tapaa poissa toiminnasta. Kanttiini löytyi, ja sieltä oli mahdollista tilata buuzeja, eli tyypillisiä mongolialaisia höyrytettyjä nyyttejä lampaanlihalla täytettynä. Nepalista tuttuihin momoihin nähden nämä olivat isompia, ja keskimääräinen nälkä ehkä tyydyttyy kuudella kääryleellä, isompaan nälkään tarvitaan kymmenisen kappaletta. Mausteiksi tarjolla oli ihan kelvollisen makuista ketsuppia sekä soijakastiketta. Nyytit olivat herkullisia, mutta niiden keittymistä oli odoteltava lähemmäs puoli tuntia. Kurt hyödynsi odottelun lataamalla älyttömyyspuhelintaan salin nurkassa. Sellaiset vehkeet kuluttavat älyttömästi virtaa, tuntuvat aina olevan lataamisen tarpeessa ja siksi ovat erittäin epäkäytännöllisiä Mongoliassa. Kurtilla on autossaan pieni invertterikin, mutta ei silläkään mikään vehje kovin nopeasti lataudu.

3G-kuuluvuus on maaseudulla olematonta, mutta kylissä on yleensä mahdollista päästä nettiin. Testasin Kurtin auton tukiasemaa ensimmäistä kertaa täällä - yhteys toimi kyllä, mutta oli tautisen hidas. Mongoliassa on muutama operaattori, ja Kurtilla autossaan älypuhelimen lisäksi pari muutakin, joissa kaikissa oli eri operaattorin kortti. Kuulemma tarpeellista Mongoliassa, sillä operaattoreiden kuuluvuusalueissa oli eroja. Kun saapuu johonkin kylään, ehkä jollain näistä luureista on mahdollista soittaa puheluita. Sähköpostissa oli vain mainoksia eikä mitään järkevää.

Jatkoimme Dalanzadgadiin, mistä löytyi isompi Nomin-puljun tukkuliike. Kauppa oli kooltaan ehkä kuudesosan keskimääräisestä sittarista, mutta sentään sieltä löytyi vähän parempi valikoima ruokatavaraa. Siirtyisimme seuduille joissa kauppoja ei ole, joten Kurt kehotti ostamaan isomman satsin ruokaa sekä lisää vettä. Mies myös pyysi päivärahansa viideltä päivältä ennakkoon voidakseen tehdä myös omat ostoksensa. Jokaista päivää varten Kurt varasi totuttuun tapaansa 2 tölkkiä olutta, pari pakettia nuudeleita sekä makkaraa.

Minä ajattelin ryhtyä myös olutlinjalle, joten korkkasin ensimmäisen Sengurin jo Nominin pihassa. Päivä oli paahtavan kuuma ja kylmä bisse teki hyvää. Kävimme keskustassa etsimässä Kurtille useamman portin tupakansytyttimeen sopivaa usb-palikkaa, ja lisäksi tarvittiin litra vaihdelaatikkoöljyä. Kurt joutui käyttämään autoaan huoltamolla, missä jotain prikkoja lisäiltiin takaiskareiden alapäähän. Minä istuin kajuutassa kaljaa juoden ja suomalaista rokkia kuunnellen molempien miesten ryömiessä auton alla.

Kun auto oli saatu kondikseen, päätimme mennä suihkuun. Mongoliassa harvoissa hotelleissa tai ylipäätään missään on tarjolla suihkumahdollisuutta, mutta yleensä jokaisesta kaupungista löytyy ainakin yksi julkinen suihkupaikka, jossa voi maksua vastaan käydä pesulla. Nämä mestat eivät siis ole mitään kylpylöitä vaan ainoastaan rivi koppeja, joissa on suihkut ja kuuma vesi juoksee hanoista. Minulla oli bisse vielä pahasti kesken kun löysimme paikan, mutta Kurt vain totesi että kalja mukaan ja pesulle. Silja vei meidän ainoan shampoopullon mennessään, mutta Kurt lainasi minulle kourallisen pesuainetta mennessämme koppeihin. Yhden hengen suihkussa käynti maksoi reilun euron verran.

Suihkun jälkeen ajoimme Yolun Amiin, missä meitä odottaisi jäinen kanjoni huomenna. Paikka oli virallista luonnonsuojelualuetta, joten jouduimme telttailemaan kukkuloiden välissä alueen rajalla. Tarjolla olisi ollut myös turistitasoinen leiri, mutta meitä ei huvittanut maksaa sellaisesta. Teimme iltapalat ja Kurtin kanssa korkkasimme ostamani Chinggis Khaanin. Kurt kertoi ja demonstroi, millaisia rituaaleja vodkapullon korkkaamiseen Mongoliassa kuului. Ensimmäiset kupilliset viskattiin olan yli maastoon, kun oli ensin kastettu oikean käden nimetöntä kupissa ja näpsäisty juomaa ilmaan pari kertaa. Toiminta ei tainnut olla mitenkään buddhalaista, joten epäilin perinteiden kuuluvan maan shamanistiseen perinteeseen, jonka mukaisesti oli kunnioitettava sekä ilman että maan henkiä. Minulla ei vielä ollut omaa vodkakuppia, mutta Kurt lainasi minulle omaansa, joka näytti jostain eläimen sarvesta tehdyltä. Kaveri säilytti sitä auton hanskalokerossa. Joimme vuoron perään naukut samasta kupista.

Chinggis Khaan oli huomattavasti parempaa kuin suomalaiset kossut ja leijonat, kupillisen saattoi helposti kiskaista yhdellä hörpyllä, eikä leijonaviinoista tuttua yökötysefektiä tullut lainkaan. Kuin olisi juonut lähdevettä. Kurt oli aiemmin kertonut ettei huonon viinapäänsä takia yleensä juo vodkaa, mutta kummasti se nyt näytti maistuvan silti.

Retkeä varten ostamamme teltta oli melkoinen rimpula, ja saumat olivat lujilla jo ensimmäisen pystytyksen jälkeen, mutta saimme kuitenkin häkkyrän leirivalmiiksi ja kaikki kamat sisään. Minä soittelin musiikkia täppäristäni iltapalaa kokatessani. Kurtin kanssa oli tullut aiemmin kuunneltua autossa mongolialaista kurkkulaulantaa eli khömiitä, joten kuuntelutin miehellä erään Värttinän kappaleen, jossa oli samanlaista ölinää. Olin ennemmin luullut sen olevan koneella tuotettua ääntä, mutta Kurt kertoi sen olevan samaa laulantaa kuin hänenkin levyillään. Kaveri tietenkin jatkoi heti perään, että mulkut eurooppalaiset olivat kopioineet ja vääristäneet mongolialaisen perinnelaulun pilalle. Ehkä siinä oli aimo kourallinen kansallisylpeyttä mukana, kuten meilläkin täällä. Kaikki varmaan muistavat millainen haloo syntyi kun Turun Sinappia ryhdyttiin valmistamaan ensin Ruotsissa ja sittemmin Puolassa? Nyt ei tarvitse enää järsiä pelkkiä lautasia, kun tuote on saatu takaisin kotimaahansa. Khömii on eri juttu, mongolien on vain ymmärrettävä että sama taito on vääräuskoistenkin mahdollista oppia. En kuitenkaan usko, että se olisi mitenkään helppoa hyvällekään laulajalle.

Menimme katsomaan kaunista auringonlaskua läheisen kukkulan laelle. Alkoi olla kylmä, ja minun surkea kesämakuupussini osoittautui vähän huonoksi valinnaksi tänne. Minulla on myös Hollannin armeijan talvimakuupussi, mutta se on jumalattoman kokoinen sekä painoinen joten olin sen jättänyt kotiin. Vodkailun takia menimme nukkumaan aika myöhään.

13.6.2015 Yolun Am – Khongoryn Els

Heräsin aamulla aikaisin ennen muita, mutta olo oli suurkaanin ansiosta hieman krapulainen. Kiipesin kuitenkin ylös kukkulalle ihailemaan kaunista auringonnousua. Kusin vuoren laelle, vaikka Kurtin mukaan vessajutut on aina hoidettava leirin alapuolella, ei koskaan korkeammalla. Kurt oli nukkumassa vodkapöhnäänsä pois eikä voinut olla valittamassa asiasta.

Opetin Kurtille säästeliäämmän tavan kokata nuudelit; ei veden kiehuttamista kattilassa, vaan kuivat nuudelit suoraan paistinpannulle, johon sitten lisätään vettä, mausteita ja muuta rojua vähitellen. Melkoinen kaasunsäästö, sillä yleensä Kurt on keittänyt nuudelinsa liian suuressa määrässä kylmää vettä, josta sitten osa on kuitenkin lentänyt lepikkoon. Pussin sisältö kannattaa myös murskata jo ennen avaamista, jolloin keittäminen nopeutuu entisestään. En tiedä oliko Kurt vähän loukkaantunut siitä että oli hoitanut kokkauksensa epäekologisesti ja hitaammin aiemmin, mutta ainakin opettamani tapa tarttui ja myöhemmin mies valmisti kaikki nuudeliateriansa samalla tavalla. Me saimme lahjoituksena usein osan nuudelien mukana tulevista maustepusseista, sillä Kurt ei erityisen mausteisesta ruuasta piitannut ja käytti yleensä vain osan mukana olleista rojuista. Ylipäätään Mongoliassa syödään melko mausteettomasti, eikä paimentolaisten sapuskoissakaan ole välttämättä juuri muita mausteita kuin suolaa.

Syötyämme päätimme mennä jääkanjonia ihmettelemään. Kurt pääsi eroon kaikista roskapusseistamme luonnonsuojelualueen reunalla olevassa turistileirissä. Me olemme olleet sen verran ympäristöystävällisiä, että olemme keränneet kaikki roskat aina auton kyytiin ja dumpanneet pussit paikoissa, joissa se on ollut mahdollista. Kurt vaikuttaa luontoystävälliseltä kaverilta, ja mies jopa neuvoi miten oli toimittava tupakantumppien kanssa pyhässä maastossa, tumppi oli asetettava maahan ja pieni kivi sen päälle. Kiven oli kuitenkin oltava "vapaa" kivi, eli sitä ei saanut kaivaa maasta jos se ei helposti irronnut, vaan kiven oli oltava sellainen, jonka voi vain nostaa ylös. Kaikki tällainen viittaa vahvasti siihen shamanistiseen perintöön, mitä tässä kristittyjen jumalan hylkäämässä maassa vielä on. Voi olla vaikeaa käännyttää ihmisiä, joiden mielissä perinteiset uskomukset ovat näin vahvoja, eivätkä mukavuudenhaluiset jeesuksentyrkyttäjät ehkä mielellään edes matkusta Mongoliaan. Sama pätee varmasti muihinkin länsimaisiin tapoihin, niitä on vaikeaa tyrkyttää, jos paikalliset pitävät omia tapojaan parempina.

Jouduimme maksamaan hurjat 1,50 euron maksut luonnonsuojelualueelle päästäksemme, mutta paikalliset näyttävät olevan maksuvelvollisuuden ulkopuolella. Me maksoimme, Kurt ei.

Matkalla ylös kanjonille tien varsilla oli jakkeja, jotka olivat melko ujoja ja pakenivat auton lähestyessä melko nopeasti. Pääsimme kuitenkin näkemään otukset melko läheltä. Parkkialueen jälkeen matkaa olisi jatkettava kävellen, mutta se ei haitannut. Nykyään ei enää tunnu yhtään siltä, että lomamatkalla olisi syytä välttää liikuntaa. Pelkkä löhöily on loppujen lopuksi tylsää.

Alueella oli myös joitain kaupustelijoita, ja täältä minäkin löysin itselleni oman vodkakupin, joten en enää joutuisi lainailemaan Kurtin kippoa kun viinaa tekee mieli. Tämä oli myös hienompi - valmistettu luusta ja sen pohja oli kiveä. Hinta oli noin 5 euroa, joten en vaivautunut edes tinkimään roinaa kaupitelleen pikkutytön kanssa.

Ainakin näin kesäkuussa kanjonissa oli vielä yllättävän paljon jäätä, ja hetken päästä haavaitsinkin, että oli ollut hyvä idea ottaa vaellussauvat mukaan - jääraudat kengissä olisivat olleet vielä parempi juttu. Jää oli helvetin liukasta, joten melko varovaisesti oli käveltävä. Jäässä oli myös melko syviä railoja, joihin pudottuaan voisi olla lähestulkoon mahdotonta päästä takaisin ylös, ainakaan ilman apuvoimia. Yksi alueen vetonauloista oli pika-boo, pieni jäniksen sukuinen vikkelä otus, joita oli kanjonissa ihan vilisemällä. Otukset olivat kuitenkin ärsyttävän nopeita ja hankalia valokuvata. Kanjonin yllä kierteli haukkoja.

Päästyämme lähelle kanjonin toista päätä Kurt valitteli mahaansa, ja poistui vähän matkan päähän unohtaen täysin, että luonnonsuojelualueelle paskominen oli ankarasti kielletty. Hätä ei lue lakia, ja täällä se näyttää pätevän paskahätäänkin.

Tarpeeksi aikaa kulutettuamme päätimme kääntyä takaisin, ja siitä sitten pitkä matka Khongoryn Elsin hiekkadyyneille alkaisi. Paluumatkalla näimme muutamia muitakin vierailijoita, mutta näistäkin suurin osa näytti mongoleilta. Muutamat jopa tervehtivätkin.

Ajomatka oli pitkä, suuurimmaksi osaksi pelkkää loputonta kuivaa aroa loputtomien kangastusten kera. Päästyämme lähemmäs aavikkoa maasto muuttui hankalammaksi, ja lopulta Kurt eksyi reitiltä. Siitä seurasi loputtomalta tuntuvaa offroad-ajoa, jatkuvaa pysähtelyä ja navigaattorin tutkimista sekä kiroilua mongoliksi. Näimme useamman tunnin aikana vain pari asumatonta geriä. Alkoi kieltämättä hieman ahdistaa, kun löpömittarin neula painui kohti pohjaa eikä Kurt osannut sanoa milloin olisimme perillä. Mies vaikutti itsekin ahdistuneelta. Ilmastoinnin mies oli jo sammuttanut, ja koska päivä oli melko paahteinen, kaikki ikkunat avattiin kompensoimaan kuumuutta.

Kaiken lystin lisäksi autokin hajosi, joten pysähdyimme ja Kurt ryömi työkaluineen auton alle. Kurt oli aiemmin naureskellen kertonut miten jotkut turistit olivat valittaneet siitä, ettei Mongoliassa ole missään vessoja. No toilet? Everywhere's toilet! mies oli vastannut. Päätimme hyödyntää tätä maan loputonta luonnonvaraa käymällä hiekkadyynin takana helpotuksella. Paskomisen suhteen oli muistettava vain pari seikkaa, jotka Kurt oli kertonut: veden äärellä ei käydä vessassa, eikä vessaa myöskään saa koskaan perustaa leirin yläpuolelle, vaan aina alarinteeseen.

Meni noin 20 minuuttia vessareissusta, ja jokin tukivarren pätkä lensi auton alta kirousten saattelemana. En ole satavarma miksi osaa pitäisi kutsua, mutta kyse oli kuitenkin takapyörän ripustukiin kuuluvasta osasta, jonka yläpään pultit olivat offroad-rytyytyksessä pettäneet. Autolla voisi edelleen ajaa, mutta nyt olisi vaan kuljettava varovaisemmin.

Lopulta oikea reitti löytyi ja laskeuduimme dyynien luo hieman poikkeuksellisesta suunnasta korkeiden hiekkaharjujen yli. Ohitimme korkeimmalla kohdalla olevan Mobi-Comin kännykkämastonkin. Kurtin mukaan tätä kautta ei moni matkaaja paikalle saavu, mutta reitti oli kieltämättä maisemallinen. Minä mietin sitä, miten rakennustarpeet maston pystyttämistä varten oli saatu tuotua tänne Jumalan sekä Buddhan selän taakse.

Ajoimme alas kukkuloilta ja pysähdyimme lähimmän paimentolaisleirin luona. Ilma oli tuuleton ja paahtavan kuuma, kuten aavikolla kuuluukin olla. Kurtin laskelmien mukaan olimme ajaneet harhaan noin 70 kilometriä ja olimme useamman tunnin suunnitellusta perille saapumisesta myöhässä. Meillä kaikilla oli kyrpiintynyt olo, nälkä, hiki sekä väsy. Minä keksin vittuunnuksissani vaatia Kurtilta hyvitystä haaskatusta polttoaineesta, mihin mies kuitenkin suostui mukisematta. Kaveri vaikutti itse kuitenkin hieman helpottuneelta siitä, että olimme löytäneet perille.

Seitsemältä olisi mahdollista syödä paimentolaisten tekemää ruokaa 3 euron hintaan, joten otimme tarjouksen vastaan. Ei minulla ainakaan ollut pienintäkään halua ryhtyä kokkaamaan mitään tässä helteessä. Jouduimme siis odottelemaan tovin varjossa auton takana Kurtin jaaritellessa paimenten kanssa. Tällä porukalla oli muutama ger sekä useita kameleita, joilla voisimme toteuttaa ratsastusretken huomenna, mikäli haluaisimme.

Ruoka oli perinteistä tsuivania, eli nuudeleita, kasviksia sekä lihaa... ja hiekkaa. Ikävästi se rouskui hampaissa, mutta Kurtin mukaan täällä aivan kaikessa on enemmän tai vähemmän hiekkaa mukana ja se oli ihan normaalia. Ei sinänsä mikään ihme, kun katselee satojen metrien korkuisia dyynejä vähän matkan päässä. Kurt tilasi samanlaisen annoksen ja söi meidän kanssamme.

Lähempänä dyynejä oli vähän vihreämpää sekä pieniä lammikoita vettäkin, joiden ympärillä pyöri vuohia, kameleita ja hevosia. Ilmassa lenteli oudosti laulavia hanhen kaltaisia lintuja, joiden nimeksi Kurt kertoi angir. Kyseessä ei siis ole tavallinen hanhi vaan jokin mongolialainen versio.

Päätimme ryhtyä kiipeämään ylös dyyneille kunhan ilta ensin vähän viilenisi. Näin muutamia ihmisiä kiipeävän ylös sekä istuvan korkeimman dyynin harjalla, mutta ihmisiksi ne pystyi mieltämään vasta katsottuaan kameran 200m optiikan läpi. Tällöinkin hahmot olivat vielä kutakuinkin muurahaisen kokoisia.

Kiipeäminen oli mieletön urheilusuoritus, sillä hiekka upotti jalkojen alla ja kiivetessä väkisinkin luisui myös jonkin verran takaisin joka askeleella. Osin paikoin hiekka oli kovaa ja kantoi koko meikäläisen ruhon, mutta suurimmaksi osaksi siihen upposi joko nilkkoja tai polvia myöten. Jyrkimmät kohdat oli kiivettävä viistosti. Kiipeämiseen meni noin kolme varttia kaikkine levähdystaukoineen. Kurt sanoi, että nyt hiekka ei ollut edes täysin kuivaa ja kiipeäminen voisi olla paljon vaikeampaakin. Pienen kaivamisen jälkeen paljastui kosteaa hiekkaa, joten en voinut kuin arvailla, millaisen määrän vettä nämä dyynit kätkevät sisäänsä. Maisemat ylhäällä olivat jotain mahtavan ja mielettömän välistä. Jos sylkäiset alas dyynin huipulta, sylki muuttuu hiekkapalloksi joka vierii vauhdilla alas. Vasta jälkeenpäin tulin miettineeksi, millaisen efektin huipulta kuseminen olisi saanut aikaan.

Alastulo oli monin verroin hauskempaa ja hämmästyttävän nopeaa, ja hiekka piti kummallista ääntä jalan upotessa siihen melkein reittä myöten. Me olimme Kurtin mallin mukaan jättäneet kengät ja sukat alas, mikä oli ollut hyvä taktinen veto. Ei ainakaan tarvitse raspata jalkapohjia vuoteen, sillä luultavasti kaikki irtonahka oli kiivetessä kuoriutunut pois. Alas päästyämme laitoimme leirin kuntoon ja joimme Kurtin kanssa pari olutta. Oli edelleen kuuma, ja Kurt nukkuikin nyt auton kaikki takalasit raollaan väittäen, että autoon meinaa tukehtua sisälle. Minä tarkenin tällä kertaa nukkua boksereissa ja t-paidalla.

<< Edellinen 3 / 9 Seuraava >>