Mongolia

7.6.2015-26.6.2015

Calmisto World / Matkat / Mongolia

10.6.2015 Ulaanbaator

Aamulla ennen kuutta koko miljoonan asukkaan kylä oli lähes äänetön. Meillä oli vielä hieman totuttelemista aikaeroon, mutta nyt olo oli jo ihan eri luokkaa eiliseen tukkoiseen väsymykseen verrattuna. Röökillä käytyäni totesin ilman kirkkaaksi, oli viileää muttei kuitenkaan kylmää. Gan oli lukinnut myös alaoven yöksi.

Kävimme suihkussa, mutta vain Siljalle riitti kuumaa vettä. Homma korjaantui, kun kävin asiasta kusimärkänä ja pyyhe ympärilleni kiedottuna valittamassa. Oyuna kävi kellarissa säätämässä jotain ja vielä sen päälle kylppärissä vääntämässä boilerin tehoja suuremmalle. Sain pestyä reissun paskat niskastani.

Aamiainen oli karppaajalle melko köyhä ja se tarjoiltiin vasta yhdeksältä - leipiä joiden päälle oli levitetty ensin voita ja sitten vielä hilloa, kupilliset teetä sekä pieni munakas. Syömisen jälkeen juttelin Ganin kanssa tarkemmin kiertoreissusta, ja pääsimme yhteisymmärrykseen kustannuksista. Päädyimme vuokraamaan vain auton sekä kuskin jättäen kaikki muut mahdolliset palvelut pois. Hoitaisimme majoituksen ja syömiset itse jättäen näin mukavasti valinnan varaa joka päivälle, sekä samoin myös muutosvaraa reitin ja aikataulun suhteen. Voisimme olosuhteista riippuen telttailla tai etsiä jonkinlaisen sisämajoituksen, jos sellainen tuntuu paremmalta sillä hetkellä. Maksaisimme kiinteän vuokran maasturista sekä kuskin palkan ynnä polttoainekulut, mutta reittiä voisimme muuttaa ihan oman mielemme mukaan, kunhan palaisimme Ulaanbaatoriin viimeistään sovittuun päivään mennessä. Alustavan suunnitelman mukaan ajaisimme ensin etelään kohti Gobin aavikkoa, viipyisimme dyyneillä pari yötä ja kiertäisimme sen jälkeen Keski-Mongolian luonnonpuistoja. Matkan varrella olisi myös buddhalaisia luostareita ja monenlaista muutakin nähtävää.

Sitten menimme penkomaan Oyunan keittiötä, josta nappasin lainalle paistinpannun, kokkiveitsen sekä muoviset kulhot syömistä varten. Kaikki muu meillä olikin jo mukana - kattila, kaasukeitin, leikkuulauta, paistolasta sekä retkiaterimet. Nyt ei tarvitse pilkkoa eväitä Leathermanilla. Sovittiin, että tapaisimme Ganin valitseman kuskin tänään illalla ja tarkemmista suunnitelmista voisimme vielä palaveerata lisää jos on tarpeen.

Mutta ensin kaupungille. Tämän päivän ohjelmaan olin ajatellut historiallista museota sekä muonavarastojen hankkimista. Museoon pääsystä joutui pulittamaan 4 euron verran, mutta nähtävää riitti vähintäänkin sen edestä. Museossa käytiin läpi maan historia aina kivikaudelta nykyaikaan asti. Esillä oli myös paljon eri heimojen perinteisiä kuteita, koristeita perintökalleuksia. Miehillä oli yleensä puukko sekä syömäpuikot vyöllä roikkuvassa kotelossa, naisilla taas kynsiviiloja sekä muuta yhtä tarpeellista. Myös piiput ja nuuskapullot kuuluvat perinteisiin isältä pojalle kulkeviin esineisiin. Suurin osa teksteistä oli käännetty myös englanniksi kirjoitusvirheiden kera, mutta vaihtuvan näyttelyn kohdalla näin ei ollut. Aiheena oli kai neukkuaika ja kommunistipuolue, sillä kaikenlaista siihen viittaavaa kamaa oli esillä. Lisäksi oli vanhoja valokuvia, joissa sen ajan poliitikot kokoustivat ja tekivät valtiovierailuja. Harmi kielipuutteen takia, sillä aihe olisi kyllä ainakin minua kiinnostanut.

Museon jälkeen oli melkoinen nälkä, sillä olihan selvää ettei leivillä ja pienellä munakkaalla kauaa aikaihminen pysy pystyssä. Sadekuurokin oli sopivasti mennyt ohi museokierroksen aikana. Menimme arvalla syömään ravintolaan, jossa näytti muitakin paikallisia olevan. Nyt listassa ei ollut kuvia, joten yritimme selvittää annosten sisältöä Lonely Planetin oppaan ruokasanastosta. Löysimme useita vaihtoehtoja paistettua lihaa, ja päätimme arpoa molemmille jonkinlaiset setit lihaa sekä salaatit. Liha maistui lampaalle, mutta koska täällä kaikki eläimet laiduntavat samoja aroja voi makukin olla samankaltainen, joten saattoi liha ihan hyvin olla jotain muutakin. Annokset tarjoiltiin valurautaisten härkäfiguurien päältä ja niissä oli mukana kasviksia sekä kananmunaa. Minun annoksessani oli suikaleiden lisäksi myös pieniä lihapullia. Ei ihan eilisen veroisia annoksia, mutta hintaansa nähden hyvää kamaa kuitenkin.

Kuulosti siltä, että täällä tarjoilija puhui muiden asiakkaiden kanssa lähinnä venäjää. Joku miesporukka tuli istumaan viereiseen pöytään, ja pian ilmestyi vodkapullo, muutama olut sekä vesipullo jokaista ryyppääjää kohden. Vodkanaukkujen jälkeen miehet hörppäsivät aina vesipullosta, enkä nähnyt miesten tilaavan mitään syötävää.

Seuraava etappi olisi etsiä retkeilyliike ja ostaa kaasua keittimeen. Sitä saikin etsiä tovin, sillä tienrakennusprojektin takia kaupan edusta oli revitty auki ja käynti oli viitoitettu takaovesta toimiston ja varaston kautta. Kaasusäiliöitä oli mahdollista saada, mutta yhden hinnalla saisi 10 säiliötä Ganin korealaiseen keittimeen, joten voitte olla varmoja että jätin ne ostamatta. Gan oli luvannut lainata vehkeen ilmaiseksi ja neuvoa mistä siihen voi halpaa kiinalaista kaasua ostaa. Älkää siis ottako eurooppalaista keitintä mukaan jos aiotte Mongoliaan retkeilemään.

Sitten olisivat vuorossa ruokaostokset. Kävimme Ganin johdolla supermarketissa, jossa jouduin hieman hieraista silmiäni nähtyäni säilyketölkkien hinnat. Enimmäkseen kalliimpaa tai saman hintaista kuin Ilmajoen S-marketissa. Kuka ostaa tölkkilihaa 4 eurolla, jos samalla rahalla saa annoksen valmista ruokaa ravintolassa? Pakko silti ostaa jotain, sillä ei erämaassa ole kauppoja eikä ravintoloita. Säilykkeet ovat tietenkin tuontitavaraa, sillä Mongoliassa on melko vähän minkään sortin elintarviketeollisuutta. Silti minua hieman ihmetyttää halvat ravintolat, miten on mahdollista myydä alle raaka-aineiden hinnan? Ehkä ravintolat ostavat lihansa suoraan paimentolaisilta ihan erilaiseen hintaan.

Ostimme makkaraa, säilykkeitä, kananmunia, nuudeleita, majoneesia sekä vähän erilaisia kasviksia marketin varsin suppeasta valikoimasta. Ganin mukaan kauppahallista saa ruokaa vähän halvemmalla, ja marketeissa käyvätkin yleensä kaikkein rikkaimmat - tai kiireisimmät. Minua rupesi ihan naurattamaan, kun bongasimme hyllystä muutaman paketin Valion Oltermannia. Aika kauas ne uutisissa kohutut Putin-juustot ovat päätyneet. Ilmeisesti niitä on myyty Kiinaan, mistä ne ovat edelleen kulkeutuneet Mongoliaan. Kiinasta tai Koreasta suurin osa tuotteista muutenkin tänne päätyy. Kävimme siellä kauppahallissakin toteamassa, ettei täälläkään tuontitavara mitään puoli-ilmaista ollut, mutta teimme kuitenkin loput välttämättömät ostokset.

Paikka muistutti Tallinnan sataman krääsätoreja, valtava halli oli sullottu täyteen piskuisia kopperoita, joissa jokaisessa myytiin jotain. Ostimme vielä jotain eväitä, ssamjangia sekä litran ruokaöljyä, lisää säilykkeitä, suuren vesikanisterin sekä muutaman rullan paskapaperia. Mongoliassa vessapaperia on aina kuljetettava mukana, sillä monien Aasian maiden tapaan ravintoloiden tai muiden julkisten paikkojen vessoissa sitä ei yleensä ole. Me olemme tähän mennessä nähneet paperia vain lentokentällä sekä hostellin vessassa.

Alkaa tuntua, että Gan joutuu hörppimään alkoholinsa Oyunalta salaa. Marketissa käytyämme mies pummasi yhden ostamistani tölkeistä ja poistui jonnekin palaten tovin kuluttua ilman tölkkiä. Aamullakin olin haistavinani kaiffarin hengityksessä lievää viinan aromia.

Takaisin hostelliin päästyämme tapasimme myös Ganin löytämän kuskin. Miehen nimi jotenkin käsittämättömän vaikea lausua, joten kuski kertoi, että Kurt on sopivan helppo lyhenne matkan aikana käytettäväksi. Auto oli Mitsubishi Delica, sopivan kokoinen ja hyvällä maavaralla, kaksi vararengasta ja kattoräkissä lapio, iso pakillinen työkaluja sekä varaosia takatilassa. Kurt puhui englantia selvästi Gania huonommin, mutta uskoin että pärjäisimme hyvin pari viikkoa. Voi myös olla että miehen kielitaito on vähän ruosteessa, sillä olimme kesän ensimmäiset asiakkaat. Turistisesonki on lyhyt - heinäkuusta syyskuuhun - ja mies oli ollut tällaisella retkellä viimeksi syksyllä. Sovimme, että Kurt olisi paikalla aamulla seitsemältä. Gan selitti vielä tarkemmin reittisuunnitelmaamme alkuasukkaiden kielellä.

Ganin kanssa tuli tingittyä siitä, miten paljon maksaisimme reissusta etukäteen, päätyen kahteen kolmasosaan. Mies olisi halunnut ehdottomasti koko rahan heti, mutta tähän en ollut edes aikonut suostua. Jouduimme kuitenkin keskelle mongolialaista pankkihärdelliä, sillä mikään korttimaksu ei tullut kyseeseen maassa, jossa lähes kaikki huipputason hotelleja ja liikkeitä lukuun ottamatta pelaavat käteisellä rahalla. Kävimme parissa täyteen ahdetussa pankissa toteamassa, ettemme jaksaisi odottaa vuoronumeroa. Poistuessani jälkimmäisestä yritin lahjoittaa jonotusnumeroni aulassa vastaan tulevalle heebolle, mutta mies ei lipuketta kuitenkaan halunnut.

TDB-pankissa oli vähemmän ruuhkaa ja pankkineitikin osasi hieman englantia. Paikalle kutsuttiin kuitenkin vielä mies, jonka mukaan tiskiltä nostettaessa pätisivät samat nostorajoitukset kuin seinästä revittäessäkin - hurjat 400.000 tögrögiä eli noin 200 euroa. Menimme siis ottomaanin luo ja nostimme molemmat kolme kertaa. Muut jonottajat selvästi pitkästyivät ja päästimme pari ihmistä ohi - eihän meillä nytkään mitään kiirettä ollut. Visa Electron on hyödyllinen kortti ulkomailla, sillä nykyään sillä saa seteleitä seinästä melkein missä vaan. Debit/Credit-kortin kanssa on melkein kaikkialla vingutettava luottopuolta, kun tililtä nosto ei onnistu. No, maailmanlaajuista korttistandardia odotellessa…

11.6.2015 Ulaanbaator – Baga Ghazryn Chuluu – Mandalgov

Heräsimme aikaisin ja pakkasimme kamat valmiiksi. Minä kokkailin keittiössä varhaiset aamupalat - tällä kertaa karpit ja tuhdin lihaisat eväät. Kurt saapui paikalle kuten oli sovittu ja pakkasimme kaiken autoon. Gan ja Oyuna tulivat molemmat auttamaan. Räpsäistiin parit yhteiskuvat, jonka päätteeksi olinkin jo kiipeämässä kuskin penkille. Täällä suurin osa näistä maastureista on käytettynä tuotu Japanista, ja niissä on ratti oikealla puolella. Näyttäisi koko maan autokannasta noin puolet olevan myös samalta saarelta peräisin. Suurin osa autoista on Toyotoja, tosin mallit jotain aivan muuta kuin Suomen teillä liikkuvat.

Vähän matkan päässä pysähdyimme tien sivuun Kurtin maksaessa risteyksessä pentujen kanssa odottaneelle vaimolleen vaipparahoja. Sitten käytiin tankilla. Bensalaatuja on useita, kasikympistä ysivitoseen, mutta Mitsu kulki kuitenkin Dieselillä, jota oli olemassa vain yhtä lajia. Kasikymppinen tuskin käy muihin kuin neukkuaikaisiin ryssämobiileihin, joita täällä tuntuu myös olevan paljon. Tankki laitettiin täyteen, samoin varakanisteri. Aine maksoi noin 90 senttiä litralta. Jos syö ravintolassa alle vitosella, luulisi ettei löpökään maksaisi 50 senttiä enempää, mutta polttoaineet ovat kuitenkin oikeastaan joka paikassa kalliimpia maan yleiseen hintatasoon verrattuna. Öljyählämit ovat ahneita.

Suuntasimme ulos kaupungista, ja huomasin tien olevan yllättävän hyvässä kunnossa. Ympärillä oli vehreitä mutta puuttomia kukkuloita, joiden lomassa oli paimentolaisten leirejä sekä eläinlaumoja. Täällä nomadien asumuksista käytetään aina nimitystä ger - Suomessa yleisesti tunnettu jurtta on saman asian venäjänkielinen vastine.

Liikennettä oli todella niukasti, satunnaisia autoja sekä muutama vastaan tullut motoristi. Täällä ajellaan samanlaisilla lisenssipyörillä kuin Intiassakin, eikä kellään ollut päässään kypärää. Yhdellä oli sentään lippis. Kurtin kanssa tulin jutelleeksi Mongolian maanteiden ekosysteemistä, jossa autot ovat petoeläimiä ja karjalaumat riistaa. Jos maassa on yli 60 miljoonan pään verran laiduntavia eläimiä, on sanomattakin selvää että eläinkolareita sattuu. Kurtin mukaan autoilijat pakenevat kolaripaikalta vahingoista piittaamatta ja lähistöllä majailevien paimenten koirat pistelevät poskeensa raadot. Joskus voi olla, että joku nomadeista menee ja hautaa häiritsevän lähellä leiriä lojuvan ruumiin maahan ja ehkä koirat sitten kaivavat sen myöhemmin vielä kertaalleen esiin. Mongoliassa evästä riittää kuitenkin muillekin haaskaeläimille kuten korppikotkille ja susille, sillä eläimiä kuolee muistakin syistä kauempana autotiestä.

Minä ehdin bongata puolen tunnin sisällä kolme raatoa: koiran, hevosen sekä vuohen. Kyselin Kurtilta vakuutuksista, muttei kellään kuulemma sellaisia ole. Jos menet kertomaan paimenelle kolarista, tämä korkeintaan ojentaa kätensä maksua varten, ja siksi yleensä on tapana paeta mieluummin paikalta. Täällä lojuu myös vodkapulloja sekä suuria 1,5 litran olutpulloja pitkin maanteiden varsia, joten rattijuoppoja täytyy olla liikkeellä enemmän kuin juhannuksena Suomessa. Ulaanbaatorin ulkopuolella ei juurikaan poliiseja näe, joten juopoilla on täällä leppoisat oltavat.

Pysähdyimme jonkun kylän kohdalla, missä oli paikallisia kaivon luona. Täytimme yhteisvoimin Ganin meille antaman suuren vesikanisterin. Ei ole järkeä käyttää pullovettä muuhun kuin juomiseen, muuten pulloja saisi olla jatkuvasti ostamassa lisää. Löytyi myös pieni kauppa, josta ostimme pussillisen sipuleita sekä ison kaalinkerän. Ne olkoot siis perusainekset useiden retkieväiden kohdalla. Ostimme myös lisää tuhtia mongolialaista makkaraa, mikä tulisi muodostamaan aika suuren siivun retkieväiden lihapitoisuudesta. Kurt epäili, että mitä kauemmas menemme, sen heikommin vihanneksia tulee enää kaupoista löytymään. No, yhdestä kaalinkerästä riittää aika moneen ateriaan. Kurtille maksoimme maan tapojen mukaisen päivärahan, jonka olimme sopineet etukäteen olevan 10.000 tögrögiä. Kurt osti rahoilla pikanuudeleita, makkaraa, olutta ja leipää. Me unohdimme jälleen suolan. Jäljellä oli enää lentokonemuonasta käyttämättä jääneet pienet pussit.

Ensimmäinen varsinainen vierailupaikkamme Ulaanbaatorin jälkeen oli nimeltään Baga Ghazryn Chuluu, joka oli valtava erikoisista graniittikivimuodostelmista koostuva alue. Paikka oli kerrassaan upea, mutta se sijaitsi keskellä ei mitään, joten jouduimme ajamaan melko röykkyisiä hädin tuskin havaittavissa olevia polkuja päätieltä länteen. Alueella oli muutamia paimenia, joiden luona Kurt kävi kyselemässä reittiä lähellä oletettavasti sijaitsevaan luostariin. Näimme siinä sivussa teuraseläinten nyljentää. Luostari löytyi pienen harhailun jälkeen. Kurt sanoikin, että oli täällä nyt ensimmäistä kertaa. Sääli niitä reissaajia, jotka ovat missanneet näin hienon paikan.

Pysähdyimme matkalla myös ovoon luona, joita Mongoliassa on joka puolella. Ne ovat shamanistien pyhiä paikkoja - käytännössä kiviröykkiöitä joihin on sijoitettu sinisiä nauhoja. Täällä kuitenkin tuntuvat shamanismi ja buddhalaisuus sekoittuvan yhteen aika lahjakkaasti, ja Kurtin mukaan jokaisesta mongolisuvusta löytyy ainakin yksi shamaani, jonka palveluksia muut sukulaiset käyttävät.

Ovoo kuuluu kiertää kolme kertaa myötäpäivään, jokainen kävijä lisää kekoon yhden kiven ja samalla heitellään riisinjyviä ilmaan. Kurt toivoi retkellemme siunausta, että kaikki sujuisi hyvin.

Luostari oli tällä hetkellä vain jättikokoinen ger, jonka taakse kuitenkin oltiin rakentamassa uutta temppeliä. Jättimäisten rillien läpi tiiraileva laiha munkinruipelo tuli juttusille, ja mies osasi puhua ihan kelvollista englantia. Munkki kertoili paikan historiasta - tämä oli yksi niistä monista luostareista, jotka olivat joutuneet vuonna 1937 Stalinin vandalismin kohteeksi. Äijä ei uskontoja sietänyt, joten munkkeja lahdattiin niskalauksilla tai kuljetettiin Siperiaan kaivelemaan puna-armeijalle kultaa ja muita metalleja. Monikaan ei tullut enää koskaan takaisin.

Sisällä luostarissa oli suurten patsaiden lisäksi tietenkin rukousmyllyjä innokkaita mylläreitä varten, ja minä onnistuin sortumaan pyhäinhäväistykseen heti alkuunsa. En huomannut, että myllyjen alla oli nahkaiset remmit, joista kiskomalla niille annettiin vauhtia. Minä olin vain pyöritellyt niitä suoraan kyljistä, kun ei mitään kahvoja ollut. Totesin, että todella tehokas rukousmenetelmä se remmistä kiskominen, mutta kaverilla ei oikein ollut huumorintajua, mies vaan sanoi että myllyjen kyljissä olevat riipustukset ovat pyhiä eikä niihin saa koskea.

Munkki esitteli meille toisenkin pienen temppelin, joka oli puurakenteinen ja koristeellisesti maalattu pieni rakennus. Keskellä oli jättimäistä shakkilautaa muistuttava pöytä, jonka ruuduissa oli jotain nappuloita ylistyksenä buddhalle. Tämä uskonto on kuitenkin aivan liian monimutkainen suomalaiselle ateistille, joten en käsittänyt puoliakaan munkin selityksistä, tai sitten ne vain lensivät korvasta sisään ja toisesta ulos. Paikka on kuitenkin piipahtamisen arvoinen, olematta liian kaukana kivimuodostelmien luota.

Olisimme voineet leiriytyä luostarin lähelle kun kysyin munkilta, mutta keli oli niin tuulinen että päätimme jättää leiripaikan etsinnän myöhemmäksi. Nälkä kuitenkin oli, joten ajoimme takaisin kalliomuodostelmille pysähtymällä matkalla vielä toisenkin paimentolaisperheen luona. Ostimme Kurtin kanssa puoliksi reilun köntsän kuivattua lampaanlihaa. Etsimme mahdollisimman suojaisan paikan evästelyä varten, ja pian tulilla oli täysi kattilallinen lammas-kaalisoppaa, mutta näissä oloissa veden kiehumaan saaminen kesti älyttömän kauan. Kyhäsimme keittimen ympärille tuulensuojaa, ja lopulta Kurt toi vielä valtavan sateenvarjonkin. Kaivosta nostettu vesi oli alkuun jääkylmää, ja tuuli puhalsi mennessään osan lämpöenergiasta hyvistä suojauksista huolimatta. Kun olimme saaneet sapuskat kattilasta kippoihin, Kurt keitti siinä itselleen vielä annoksen nuudelimakkarasoppaa.

Pidettyämme pienen ruokalevon lähdimme kiipeilemään kallioille. Homma ei ollut ihan vaaratonta, mutta maisemat ylempää katseltuna sitäkin mahtavampia. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä hurjemmaksi kävi myös tuuli. Ei ollut kuitenkaan kylmä, kun aurinko paistoi lähes kaiken aikaa. Jotain kuitenkin tuulen voimakkuudesta kertoo se, että sen onnistui puhaltaa aurinkolasit päästäni. Onneksi ne kuitenkin löytyivät myöhemmin pusikosta kallioiden juurelta.

Kiivetessämme takaisin alaspäin löysimme korppikotkan pesän. Se oli valtava kyhäelmä matalan ja tukevan puun latvassa, kuten elokuvissa. Pääsimme hiipimään melko lähelle, ja olin kiitollinen itselleni siitä, että olin tällä kertaa raahannut pidemmän 55-200mm objektiivin mukaan. Sain hyviä kuvia, kunnes lopulta Kurt säikytti linnun tiehensä menemällä liian lähelle pesää. Muistoksi itsestään lintu jätti meille pari valtavan kokoista sulkaa, jotka Kurt löysi maasta siltä suunnalta minne lintu oli paennut.

Matkalla takaisin autolle näimme melkoisen määrän eläinten luita, joten luultavasti korppikotkilla on täällä sapuskaa enemmän kuin riittävästi. Sopivaa tuuletonta leiripaikkaa emme onnistuneet löytämään, joten päätimme ajaa vielä Mandalgoviin asti, jossa voisimme sitten miettiä sitä majoituspuolta. Kurtilla ei ollut ongelmaa, sillä hän voisi aina nukkua autossa - miehellä oli mukanaan makuupussi sekä puhallettava patja. Telttaa ei kuitenkaan voi pystyttää keskelle kaupunkia, eikä toistaiseksi ollut tiedossa, millaisia majoitusvaihtoehtoja olisi tarjolla. Sää oli edelleen hieno ja auringonvaloa riittäisi ainakin iltakymmeneen asti.

Mandalgov ei ollut kummoinenkaan nähtävyys - nuhjuinen pikkukaupunki keskellä ei mitään. Lisäksi kylässä oli jokin suuremman luokan liikemiestapaaminen joka täytti ne harvat hotellit joita täällä oli, joten meidän ainoaksi mahdollisuudeksi jäi majoitus rähjäisessä rupuhotellissa, jossa ei ollut huoneessa edes vessaa eikä suihkuja missään. Yö maksoi kympin kahden hengen neuvostotyylisessä kämpässä tutun kovissa sängyissä joissa oli neuvostotyyliset neulotut viltit, katselemassa rispaantuneita neuvostotyylisiä tapetteja sekä hieman kesken jäänyttä listoitusyritystä. Respa oli pieni portaiden alle rakennettu koppero. Ja Wi-Fi... never heard of. Toisaalta en tiedä, oliko mikään kaupungin muista hotelleista yhtään tätä parempi.

Mutta miten yhdistää retkeily hotelliyöpymiseen? Tietenkin sissihenkisesti kokkaamalla iltapalat kaasukeittimellä huoneen ikkunalaudalla ja syömällä ne suoraan pannusta retkiaterimilla, ja lopuksi tiskaamalla vermeet kylmällä vedellä käytävän vessassa. Tämä oli oikeastaan hauska tapa toimia, ja ainakin allekirjoittanutta nauratti makkaroita paistaessa ikkunalaudalla. Järjestely sopi hotelliemännälle pienen mietinnän jälkeen, mutta kokeilkaapa samaa vaikkapa Cumuluksessa. Ihme jos ei siitä seuraisi palohälytystä ja korvausvaatimusta. Olin ensin kysellyt keittiötä, mutta hotellissa ei ollut ravintolaa, keittiöstä puhumattakaan. Jatkossa emme tällaiseen edes lupia erikseen kysele.

Makkaraillalliset olivat herkulliset, ja olen jo hyvin tottunut ajatukseen sekä tiedostanut sen, että missä päin maailmaa tahansa se on parempaa kuin Suomessa, joten makkaroiden ostaminen on yleensä aina hyvä idea. Pötkön kyljessä oli villisian kuva, mutta jotenkin oli vaikea uskoa, että täällä sellaisia olisi, tai ainakaan niin paljoa että niistä voitaisiin teollisessa mielessä valmistaa makkaraa. Tavara on erittäin rasvaista ja lihaisaa, melko lailla salamin kaltaista. Istuin vielä aterian päätteeksi Kurtin kanssa autossa jauhamassa paskaa, ja samalla myös puhuimme vähän huomisen ohjelmasta. Mies vaikutti siltä, että oli jo ehtinyt nauttia ostamansa bisset.

Päätimme mennä nukkumaan, mutta emme uskaltaneet käpertyä räsyisten vilttien alle, vaan käytimme makuupusseja. En tiedä siivotaanko täällä juuri koskaan, kuinka moni on ehtinyt pyöriä peitoissa sen jälkeen kun ne on viimeksi pesty... ja aamulla ehkä tiedämme oliko näissä räsyissä kirppuja, luteita tai täitä. Yö ei kuitenkaan mennyt putkeen, sillä tässäkin paikassa oli melko täyttä, ja näin yöaikaan ne penteleet rupesivat porukalla ryyppäämään. Hirveä meteli kantautui joka suunnalta, käytävillä mölyttiin ja ovia paiskottiin. Kaivoin Finnairin korvatulpat esiin, mutta ei niidenkään avulla saanut kaikkea älämölöä suljettua pään ulkopuolelle. Uni tuli kuitenkin siinä vaiheessa, kun mietin jo Ulaanbaatorista ostamani Chinggis Khaan vodkan korkkaamista unilääkkeeksi. Touhu rauhoittui kuitenkin aamuyöstä, ja nukuimme hyvin puoli seitsemään asti.

<< Edellinen 2 / 9 Seuraava >>