Mongolia

7.6.2015-26.6.2015

Calmisto World / Matkat / Mongolia

7.6.2015 Ilmajoki - Espoo

Tämän kesän lomareissu suuntautui Mongoliaan, kuten olen jo maininnut viimesyksyisen Nepalin matkasta kertovan jutun yhteydessä. Maa valikoitui eksoottisuutensa sekä vuoden loppuun voimassa olevan viisumivapauden takia. Kuumin turistikausi alkaa olla tätä kirjoittaessa käsillä, joten sinne ehtii vielä, tosin viisumivapaus ei koske kaikkia maita ja on syytä tarkistaa se ennen kuin alkaa mitään lentoja varailemaan.

Mongolia on tähän mennessä suunnittelemistani retkistä kaikkein haastavin, sillä valtava maa pitää sisällään vain 3 miljoonaa ihmistä, eikä Ulaanbaatorin ja muiden suurempien kylien ulkopuolella tunneta sähköverkkoa, tieverkkoa tai muitakaan verkkoja. Maan infrasturktuuri on lähes olematon eivätkä maailman ystävällisimmiksi väitetyt kansalaiset puhu englantia saati ymmärrä länsimaisia aakkosia.

Maahan on tullut perehdyttyä etukäteen kirjastosta lainatun Lonely Planetin oppaan avulla, jonka pakkasimme myös matkalle mukaan. Suurin osa toteutuksesta oli vielä hämärän peitossa lähtiessämme liikkeelle, mutta suunnitelmissa oli vaeltaa, telttailla sekä väsäillä itse eväitä, joten nyt mukana oli leiriytymisvälineiden lisäksi myös pieni ja alkeellinen retkikeittiö. Kaasukeittimen kaasut olisi ostettava Ulaanbaatorista, sillä lentokoneeseen niitä ei saa viedä. Saattaisimme myös ostaa jotain keittovälineitä paikan päältä ja roikottaa niitä karabiineilla rinkan ulkopuolella.

Minä olin varannut etukäteen yhden yön Town Yard hostelista, ja omistajan kysyttyä sähköpostilla haluaisinko myös kyydit kentältä keskustaan olin siihenkin suostunut. Homma sujuisi mutkattomasti ja pääsisimme oitis alkuun joutumatta etsimään hostellia tai sönkkäämään idioottien taksikuskien kanssa, kuten monilla reissuilla tätä aiemmin.

Ilmajoelle oli jätettävä vasta hiljattain istutettu kasvimaa, jota varten olin nyt virittänyt automaattisen kastelujärjestelmän siltä varalta ettei Suomessa sada reissun aikana. Vesiautomaatti pärähtää pyörimään kello kahdeksan ja pumppaa kaivosta vettä sadettimeen vartin ajan joka päivä. Ei tarvinnut palkata kuin nurmikon leikkaaja niittämään piha kertaalleen.

Ajoimme karavaanareiden valtaamaa kolmostietä Espooseen, missä meillä oli majapaikka yöksi sekä illallinen odottamassa. Karavaanareiden mielestä kesä on kai alkanut, vaikkei Pekka Pouta ihan samaa mieltä asiasta olekaan. Ehkä nyt käy samoin kuin viime vuonnakin - me toimme sen kesän mukanamme Istanbulista Suomeen. Netistä kaivettujen säätietojen mukaan Mongoliassakin on vielä viileää, mutta ilmojen on luvattu lämpiävän loppuviikkoa kohti. Ehkä mannerilmaston kelejä on myös helpompi ennustaa kuin Suomen oloja, ja yleensä ulkomailla luvatut säät toteutuvat paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin kotona.

8.6.2015 – Espoo – Vantaa – Peking

Meidän majoitusemäntämme poistui palkkatyön pariin aikaisin aamulla, mutta oli kuitenkin luvannut meille täyden käyttöoikeuden jääkaapin sisältöön sekä keittiövälineistöön. Tuhdit aamupalat syntyivät bratwurstista, kasviksista ja kananmunista. Kävimme vielä Sellossa ostamassa meetwurstia sekä suolapähkinöitä siltä varalta, etteivät Aeroflotin lentokonemuonat maistu tai vie nälkää.

Autolle oli pyydystetty ilmainen parkkiruutu Vantaalta melko läheltä Tikkurilaa naamakirjan avulla. Jätimme auton parkkiin, keräsimme kamat kantoon ja ajoimme bussilla ensin Tikkurilan asemalle ja siitä edelleen vaihtolipuilla kentälle.

Yllätys oli melkoinen, kun heti terminaalin ensimmäisestä taulusta katsottuani huomasin punaisen peruttu-tekstin, juurikin meidän Moskovan lentomme kohdalla. Tyssääkö matka näin heti alkuunsa? Koskaan ennemmin minulle ei ole tällaista sattunut - on ollut ainoastaan lentojen myöhästymisiä - mutta toisaalta enpä ole Ryssä Airlinesilla koskaan ennen lentänyt. Luottamus puljuun putosi nollan alapuolelle välittömästi.

Etsimme Aeroflopin palvelutiskin, josta ajattelin kysyä miten matka saataisiin jatkumaan, mutta tiskin takana istuva tuhti venäläiseukko vain näpytteli ilmeettömänä konettaan vartin verran eikä ollut huomaavinaankaan maksaneita asiakkaita tiskin edessä. Samanlaista käytöstä olen havainnut Venäjällä ennenkin. Meidän taaksemme alkoi muodostua jonoa, kun muutkin lennolle pyrkineet olivat löytäneet tiensä oikealle luukulle.

Meitä ennen asioinut suomalaismies sai korvaavan lennon Pekingin kautta. Kaveri istuskeli käytävän laidalla puhelimessa ja sopi kaverinsa kanssa sushilounaita Pekingin kentälle. Hän oli lähdössä työkomennukselle Ulaanbaatoriin, muttei ollut innokas kertomaan asiasta enempää. Liikesalaisuus kaiketi.

Pelkäsin meidänkin joutuvan kiertämään Pekingin kautta, ja tätä samaa lentoa meillekin sitten kaupattiin kun bisnesmiehen paperit oli saatu järjestykseen. Ylimääräistä notkumisaikaa kentällä siunaantui 6 tuntia ja lentojemme hiilijalanjälki pitenee kun ajelemme ympäri Aasiaa ryssien laskuun, mutta saamme nyt kuitenkin lentää sinivalkoisin siivin ja lisäksi floppi tarjoaa meille 16 euron ruokakupongit. Niillä ei tosin syö lentokentällä kovinkaan kummoisia eväitä.

Päätimme pysytellä terminaalissa ja siirtyä pussisiiderilinjalle, ettei odotuksesta muodostuisi matkan suurinta yksittäistä menoerää. Haimme kassillisen Somersbytä terminaalin Alepasta, missä tölkeistä sai pulittaa suurin piirtein saman kuin missä tahansa Alepassa Suomen maaperällä. Istuimme terminaalin pihassa jorisemassa Ugandasta palanneen Heurekan kuvaajan kanssa ja ihmettelemässä erään fillarituristin kulkupelin kokoamista siinä tupakkapaikan vieressä. Jouduin myös mailaamaan hostellin omistajalle uuden saapumisajan, joka oli muutamaa tuntia myöhemmin kuin alkuperäinen.

Siirryimme tarkastusten läpi porttialueelle ja söimme Aeroflopin kupongeilla burgerit ja kietaisimme vielä yhdet siiderit. Piti laittaa jokunen euro omasta pussista että eväät saatiin maksettua. Syötyämme siirryimme portille Pekingin konetta varten. Tiskin takana olevan äijän plärättyä tovin passiani totesin ettei siitä Kiinan viisumia tule löytymään. Jatkolento oli kuitenkin tarkistettava, ennen kuin pääsimme kaverin ohi ja koneeseen.

Itään lennettäessä kelloa ruuvataan eteenpäin, ja teoriassa se kestää siis yli 12 tuntia ja on perillä Pekingissä vasta seuraavana aamuna. Palvelu oli loistavaa ja nyt sapuskatkin Turkkilaisen tasoa. Finnairin palvelu pelasi myös kentällä, ja saimme rinkat eteenpäin jo tunteja ennen koneen lähtöä. Ne myös huputettiin pusseilla jotka on normaalisti tarkoitettu lastenvaunuja varten, että viritelmät varmasti pysyisivät koossa ja kaikki tavarat tallessa koko matkan Ulaanbaatoriin. Katsoin ruudusta American Sniperin, nuuskasin nepalilaista huulinuuskaa pahimpaan nikotiinin himoon ja nukuin erittäin huonosti loput matkasta.

9.6.2015. Peking – Ulaanbaator

Aamulla olo oli kuin haamulla, johtuen huonosti nukutusta lyhennetystä yöstä koneessa. Pekingin terminaalissa oli hiljaista, ja koska meillä ei Kiinan yuaneja ollut ainuttakaan, jouduimme ostamaan vichypullot kioskista luottokortilla - moninkertaiseen hintaan automaatteihin nähden. Ostin eräästä röökikioskista kartsan kiinalaista Double Happiness kessua matkan aikana polteltavaksi, ja samalla kiinalaisrahan arvokin selvisi. Reilut 50 yuania muuntui kassalla 7 euroksi ja rahan arvoksi paljastui näin about 15 senttiä.
Aikavyöhykkeitä jouduin hieman ihmettelemään. Pekingissä pitäisi tietojeni mukaan olla sama aika kuin Ulaanbaatorissa, mutta ei vain ole. Ehkä täällä käytetään kesäaikaa ja Mongoliassa ei? Suurta merkitystä asialla ei ole, sillä lentokentillä on aina oikeassa ajassa olevia kelloja joka puolella ja kaikki lentoajat ilmoitetaan sen mukaisesti. Minä ajattelin siirtää täppärini Mongolian aikaan vasta perillä. Kännykkää en viitsinyt edes ottaa mukaan, sillä tuskin DNA Mongoliassakaan toimii.

Jatkolentoa ei tarvinnut kauaa odotella, joten vichyjen päälle lähdin kiireesti etsimään röökikoppia. Terminaali oli iso enkä nähnyt mitään kylttiä, joten jouduin kysymään yhden portin luona notkuvalta virkailijalta. Muija totesi, että jokin uusi laki kielsi terminaalissa tupakoinnin ja kopit oli purettu pois. Mahtaa kiinalaisia vituttaa, sillä ovat melko ahkeria sauhuttelijoita näin yleensä.

Jatkolento oli China Airlinesin koneessa, josta puuttuivat ylimääräiset mukavuudet kuten telkkarit. Onneksi lento ei ole pitkä. Täällä tarjottiin vähän laihempi aamupala, jota me täydensimme eväiksi ostetulla valkosipulimeetwurstilla. Yllättävän hyvää makean muffinsin päälle ladottuna. Makkarat oli mussutettava pois koneessa, sillä lihatuotteita ei Mongoliaan saa viedä, ja tästä oikein vaivauduttiin kuuluttamaan lennon aikana. Suomeenkaan ei periaatteessa saisi tuoda, mutta ei ketään ole koskaan kiinnostanut, ja kaikenlaista sapuskaa on aina kulkeutunut kotiin.

Hostellin omistaja Gan oli kentällä vastassa nimikyltin kera, joten mies oli helppo löytää. Hetken totuttelun jälkeen kaiffarin englantiakin ymmärsi kohtalaisen hyvin. Vedeltyäni sauhut terminaalin edessä joku ukko tuli kaupittelemaan valmiiksi postimerkittyjä kortteja. Nimesin hiipparin anymoney-mieheksi, sillä hän luetteli pitkän litanian eri valuuttoja ja sanoi että kortit voisi maksaa millä tahansa rahalla. Mies esitteli malliksi aiemmin saamiaan rahoja, ja tunnistin läjästä ainakin jokusen Intian rupian. Meillä ei ollut 50 euron seteliä pienempää mukana enkä ollut valmis ottamaan vaihtorahoja Kirgisian tai Uzbekistanin valuutassa, joten kortit jäivät ostamatta.

Matka kaupunkiin kesti noin puoli tuntia, ja alun lähes tyhjien teiden jälkeen päädyimme ruuhkaiseen keskustaan aidoilla ympäröityjen tiilimurjujen ja korkeiden lasipalatsien iloisen sekamelskan keskelle. Paikallinen arkkitehtuuri oli jotain Nepalin ja Neuvostoliiton väliltä. Gan kertoi kaupungin kasvavan ja muuttuvan nopeasti - ja ottaen huomioon miehen melko huomattavan iän hän on varmasti ehtinyt nähdä muutosta elämänsä aikana. Sotien aikaan ei maassa ollut juuri kaupunkejakaan.

Minä olin kuitenkin odottanut paljon likaisempaa ja rähjäisempää paikkaa, mutta kaikkialla oli ennakko-odotuksiin verrattuna yllättävän siistiä eikä kaduilla näkynyt roskakasoja Intian ja Nepalin tapaan. Matkalla poikkesimme pankissa sekä pienessä kaupassa ostamassa naurettavan halpaa pullovettä sekä naurettavan halvan sytkärin. Olin jättänyt oman sytkärini autoon Vantaalle, sillä aasialaiset lentokenttävirkailijat ovat yli-innokkaita pöllimään kaikki tulivehkeet turvatarkastuksen yhteydessä. Delhin kentällä olen nähnyt ison pahvilaatikollisen takavarikoituja sytkäreitä. Vaihtamalla 500 euroa paikallisiin tögrögeihin meistä tuli juuri ja juuri miljonäärejä.

Hostelli oli pienellä sivukujalla lähellä keskustaa. Ulkoapäin paikka ei ollut kummoisen näköinen, ja täällä kaikki pihat tuntuvat olevan peltisillä tai lankuista kyhätyillä aidoilla ympäröityjä. Huone oli vaatimaton, ei mitään sisustusta pientä mattoa ja verhoja lukuun ottamatta, ja kaikki maalaustyötkin oli tehty vasemmalla kädellä ja silmät kiinni. Lattia oli muhkurainen, joten ilmeisesti muovimatto oli lätkäisty suoraan käsinvaletun betonin päälle. Sängyt olivat kivikovat ja niiden päällä vain jotkut päiväpeittojen tapaiset, joten ajattelimme nukkua makuupusseissa. Huoneessa oli myös melko viileää – ikkunan alla oleva lämpöpatteri ei ollut päällä. Kämpän taso oli kuitenkin meille ihan riittävä; on tullut nukuttua paljon surkeammissakin paikoissa. Sitä paitsi tämä saattaa hyvinkin olla Mongolian standardeilla mitattuna erittäin siisti paikka hintaansa nähden. Ei ole vielä minkäänlaista vertailupohjaa.

Paikan paras resurssi oli kuitenkin Gan sekä hänen vaimonsa Oyuna. Molemmat olivat älyttömän ystävällisiä ja avuliaita. Gan neuvoi meille mistä mitäkin löytyy ja lähti useasti jopa mukaan kauppoihin ja tulkkaamaan meidän puheita kielitaidottomille kauppiaille. Saapuessamme sää oli vähän epävakaa ja kuurosateita luvassa, joten mies lainasi meille myös sateenvarjon kaiken varalta.

Pidimme alustavan palaverin huoneessa lakanan kokoinen kartta sängylle levitettynä, ja Gan kertoi minne kannattaa mennä, ja miten. Ajattelimme toteuttaa parin viikon mittaisen kierroksen vuokraamalla maasturin sekä kuskin, sillä täällä kauneimmat luonnon ihmeet - tai oikeastaan melkein kaikki muutkin paikat - ovat normikotteroiden ulottumattomissa. Kuski on syytä olla olemassa, sillä täällä he ovat myös samalla automekaanikkoja, oppaita sekä tulkkeja. Meikäläisen taidoilla aavikolle hajonnutta menopeliä ei varmaankaan korjattaisi, enkä osaisi kielitaidollani pyytää keneltäkään edes apua. Väitetään kuitenkin, että mongolit auttavat toisiaan aina hädän hetkellä, sillä paimentolaisten elämässä se on ollut elinehto ammoisista ajoista asti, ja maaseudulla eletään nykyään ihan samaan tyyliin, ainoastaan aurinkokennoilla latautuvat älypuhelimet ja telkkarit siihen päälle.

Oyuna lupasi lainata meille lisää keittovälineitä ja Ganilta saisimme myös pressun kymmenen euron halpisteltan päälle, jonka vedensietokykyä ei ole kenttäoloissa vielä tutkittu. Kun vuokraamme auton, voi tavaraakin ottaa mukaan niin paljon kuin luulee tarvitsevansa. Suunnittelun yhteydessä Gan kertoili Mongolian lähihistoriaa sekä omia taustojaan. Mies oli Moskovassa Brezhnevin aikoihin opiskellut, sittemmin eläkkeelle jäänyt lakimies.

Lähdimme keskustaan, mikä oli sopivasti kävelymatkan päässä hostellilta. Ihmisiä oli paljon ja jouduimme pujottelemaan jokaiseen mahdolliseen paikkaan pysäköityjen autojen lomassa ja ylittämään katuja paikallisten tyyliin ilman suojateitä yksi kaista kerrallaan, mutta tämä oli kaikki jo tuttua aiemmilta reissuilta ja sujui meiltä jo tottumuksesta. Kaupungilla liikkuminen tuntui silti oudolta, sillä paikalliset eivät kiinnittäneet meihin mitään erityistä huomiota ja saimme kulkea rauhassa ihan kuten alkuasukkaatkin, ainoastaan yksinäinen taulukauppias pyrki puheillemme parlamenttirakennuksen edustalla. Minä sanoin olevani valmis kaupanhierontaan vasta palattuamme kiertomatkalta. Länsimaisia turisteja ei näkynyt muutamaa lukuun ottamatta.

Söimme illalliset pääkadun varressa olevassa pienessä ravintolassa, joka oli ainakin paikallisten suosiossa. Erittäin tuhti annos herkullista lampaanlihaa riisillä sekä reilun kokoinen venäläinen perunasalaatti kustansivat alle 4 euroa syöjää kohden, yhtä halpaa on ollut vain Nepalissa. Onneksi ravintolassa oli kuvallinen ruokalista, sillä muuten olisi pitänyt lotota kyrillisin kirjaimin mongoliksi nimetyt annokset. Osaan kyllä tulkita kyrillisiä merkkejä, mutta tällä hetkellä taito on aika pahasti ruosteessa. Kotona niitä olisi ehkä voinut kerrata. Tarjoilija hallitsi sen verran englantia, että osasi kertoa kuvista, mikä sisälsi mitäkin lihaa.

Moni paikallinen kävi vetäisemässä pikaiset eväät meidän syödessämme, joten heihin verrattuna olimme hitaita syöjiä. Toisaalta ei ollut kiire minnekään. Annokset käytiin maksamassa kassalla, missä tarjoilija näppäili hinnan taskulaskimeen.

Kävimme lähiöbaarissa tutustumassa paikalliseen juomakulttuuriin, viisastumatta kuitenkaan kovin paljoa. Tupakointi julkisissa tiloissa on laissa kielletty, joten sekä henkilökunta että asiakkaat vetelivät kessua eteisessä. Ilmeisesti se ei ole julkinen tila. Kaupungilla näkee paljon kylttejä joissa lukee Karaoke Pub, mutta kukaan ei näissä suomalaiseen tyyliin laula epävireisesti iskelmiä. Musiikkia on, ja se vaihtelee venäläisistä valitusvirsistä ysäriteknoon. Joimme pullolliset Essaa, joka sijoittui makunsa puolesta jonnekin lonkeron ja siiderin välimaastoon. Juomat eivät olleet kylmiä, joten ehkä paikallisille se ei ole kovin tärkeä seikka? Täälläkään ei turisteja näkynyt.

Pyörähdimme vertailun vuoksi myös Admiral Pubissa pääkadun varrella kadun eteläpuolella. Paikka oli pieni ja siistimpi kuin aiemmin testaamamme pubi, ja näytti sellaiselta minne nirsompikin turisti voisi uskaltautua kaljalle. Bisse maksoi 1,50€ ja täällä oli oikein englanninkielinen listakin - tosin tarjoilija pahoitteli sitä että tekstissä oli enemmän kirjoitusvirheitä kuin oikein kirjoitettuja sanoja. Olihan niitä, mutta paljon helpompaa sitä oli tulkita kuin mongolien omaa kieltä oikein kirjoitettuna.

Sengur on erittäin hyvää olutta, ja etiketin mukaan se on voittanut Word Beer Awardsin Aasian parhaana oluena. Nyt juoma oli myös kylmää. Silja ei kuitenkaan kaljaan tottumattomana juonut mitään, sillä täällä ei tunneta mitään siidereitä baareissa - kuten monissa muissakin maissa Suomea lukuun ottamatta.

Palatessamme kaupungilta minä nappasin vielä pari tölkkiä samaa juomaa mukaani pienestä supermarketista, ja työntekijä nyökkäili ja virnisteli, kun kaivoin esiin kaapin takimmaiset ja kylmimmät bisset. Ilmeisesti kaappia oli hiljattain täydennetty. Kaupassa ei englantia puhuttu, mutta hinta selvisi vilkaisemalla kassan näytöltä. Myöhemmin illalla kadut tyhjenevät normikansalaisista ja tilalle astuvat venäjää puhuvat juopot. Jos haluat välttää näiden kanssa keskustelun ja röökin pummaamisen, älä polttele julkisesti enää myöhään illalla. Minä jouduin pummauksen kohteeksi kahdesti puolen kilometrin matkalla.

Hostellin portti oli lukittuna saapuessamme paikalle eikä kukaan tullut kolkuttelusta huolimatta avaamaan, joten hetken odoteltuani kiipesin muuntajakaapin päälle ja siitä muurin yli pihalle. Useita mongolinnaamoja ilmestyi yläkerran ikkunaan, ja pian Gan tuli alas. Mies pahoitteli ja kertoi luulleensa meidän olevan jo nukkumassa.

1 / 9 Seuraava >>