Marokko

3.3.-17.3.2017

Calmisto World / Matkat / Marokko

11.3.2017

Marrakech

Oli hieman krapulainen olo, ja lähinnä vaan lojuimme huoneessa koko aamupäivän. Sarilla oli maha edelleen sekaisin. Aamiaspöydästä jouduin varastamaan lusikan, että Sari saa vanukkaansa joskus syödyksi. Aamiaista oli nyt vähän useampaa lajia kuin aiemmin, mutta ei safka sittenkään oikein maistunut. Juustot ja makkarat olivat kuivahtaneita; en tohdi veikata, kuinka monena aamuna ne samat viipaleet on laitettu uudestaan esille tarjoilutiskiin ja mitä kaikkea mikrobielämää ne mahdollisesti sisältäisivät.

Sari lähti etsimään pyyhkeitä altaalla lojumista varten. Varkauksien välttämiseksi tässä hotellissa pyyhkeiden käyttöä kontrolloitiin vainoharhaisen tarkasti. Yhtä pyyhettä varten oli haettava respasta kortti, jolla sellaisen voi sitten lunastaa altaiden takana olevasta kopista. Pyyhkeen palauttamisen jälkeen kortin saa takaisin, ja hukan teille jääneistä korteista peritään tietenkin maksu.

Tulin epähuomiossa uittaneeksi altaassa sekä sytkärini, että röökiaskinkin. Ne olivat unohtuneet shortsien taskuun. Uimisrauhaa häiritsi altaan toisessa päässä alkanut vesizumba, johon yllättävän moni mummo ja faari osallistuivat. Vanhusten joraaminen oli aika säälittävää katseltavaa. Altaalla lojui myös pari rikkaan näköistä vanhaa eukkoa yläosattomissa, jotka lääppivät nuoria tarjoilijapoikia hävyttömän röyhkeästi jaellen ylimääräistä rahaa ympäriinsä.

Henkilökunnan kielitaito jättää toivomisen varaa, mikä on mielestäni vähän omituista näin hienossa paikassa. Ranskaa osaavat jopa siivoojat, mutta englannilla ei täällä tee käytännössä mitään. Imperialismin vaikutus täällä tuntuu suuremmalta. Sarin mukaan telkkarikanavistakin suurin osa oli ranskankielisiä; niitä oli kuulemma tullut katseltua eilen illalla ollessani hieromassa kauppoja kameliretkestä.

Lähdimme illaksi kaupungille, sillä nyt aiemmin täyteen buukattuun bussiin olikin tullut yllättäen tilaa peruutusten takia. Toisen ihmisen sairastama ripuli voi olla toisen onni. Muuten olisimme varmaankin joutuneet ottamaan taksin tai jäämään illaksi hotelliin. Suuntasimme siis uudestaan torille tekemään ostoksia. Minä ostin vain säkillisen mausteita, Sari tytöille haaremihousut ja Oskarille Marokon maajoukkueen futispaidan.

Basaarialueella ei saa ravintoloista alkoholijuomia, joten jouduimme heittämään hyvästit illalliselle viinin kera. Söimme kuitenkin herkullisen aterian vichyn kera mukavassa ravintolassa, jonka toisen kerroksen ikkunapaikalta oli hienot näkymät väkeä kuhisevalle torille. Tarjoilija oli jotenkin hitaan laatuinen, mutta se ei meitä haitannut. Ei ruokia odotella tarvinnut, mutta mies jotenkin toimi kuin hidastetussa filmissä.

Koko setti maksoi reilun kympin, ja sillä saimme keiton, salaatin, pari tajinea, vichyt ja kahvit. Sarin latte oli lähestulkoon pelkkää maitoa, mutta kun valitin siitä, tuotiin pöytään vielä yksi espresso, jota miksaamalla aiempiin kahveihin sai barista loihdittua juomiin vähän lisää potkua. Paikalliset juovat yleensä aina espressoa, ja oman kokemukseni perusteella ne ovat aika myrkkyä. Pysyy ainakin hereillä, eikä se pahaa ole, mutta helvetin vahvaa kuitenkin. Minä otin naudanlihaa luumujen kanssa, Sari kanaa kasviksilla. Ekstrana tuli korillinen leipää ja oliiveja chilikastikkeen kera.

Takaisin hotellille palasimme puoli yhdeksän bussilla, jonka jälkeen kumosimme jälkimmäisen Casablancassa ostetuista viinipulloista. Sen avaaminen ilman korkkiruuvia oli urheilusuoritus, mutta en nyt jaksanut lähteä kolkuttelemaan ihmisten oville tai palloilemaan ulos siinä toivossa, että sellainen vehje jostain löytyisi. Naapurihuoneeseen oli muuttanut saksalaisia, jotka pitivät meteliä terassilla.

12.3.2017

Marrakech

Aamulla herätessä minulla oli järkyttävä kurkkukipu. Sitä piti desinfioida parilla kaljalla. Tässä maassa ei myöskään ole kolmiohammastikkuja kuten ei ole monessa muussakaan maassa, ja edelleen tuntuu että minulla on kokonainen lehmä hampaankolossa, tai ainakin puolikas. Se eksyi sinne eiliseltä illalliselta.

Me lojuimme suurimman osan päivästä altaalla, eikä siitä juuri kummempaa kirjoitettavaa synny. Ihastuin pussihousuihin niin totaalisesti, että nyt en haluaisi enää mitään muuta jalkaani laittaakaan. Koskahan niiden käyttämistä ei enää kummasteltaisi Ilmajoella? Minulla oli jo ennestään kahdet, ja nyt tulin ostaneeksi vielä yhdet lisää.

13.3.2017

Marrakech – Ait-Ben-Haddou – Zagora

Saharapäivä. Heräsimme aikaisin ylös ja pakkaamaan, onneksi aamiaista saa jo puoli seitsemältä. Tosin siitä jäivät nyt puuttumaan ne tuhdeimmat jutut, kuten kananmunat ja juustot. Ilmeisesti pöydät täyttyvät vähitellen aamun edetessä, ja loppupäästä aamiaistarjoilu on runsaimmillaan. Muutamia muitakin oli lähdössä jonnekin.

Aamupalan jälkeen me maleksimme hotellin edustalla kelloa vilkuillen, sillä matkatoimiston autoa ei näkynyt. Respan äijä sanoi ettei valitsemani Miftah Tours ole alkuunkaan luotettava pulju. Ei tietenkään, kun se on kilpailija ja puolet halvempi kuin hotellin oma matkanjärjestäjä, joka olisi voinut hoitaa meidät vastaavalle retkelle paljon kalliimpaan hintaan. Selvisi, ettei kuskia ollut edes päästetty vartiokopin ohi hotellialueelle, vaan meidän piti itse kävellä ulos alueelta tienvarteen, missä matkatoimiston kuski jo odotteli meitä.

Mies puhui melko selkeää englantia, ja sanoi jo aikoneensa ryhtyä soittelemaan hotellille kun ketään ei ollut näkynyt. Hän myös totesi saman hotellin kanssa olleen ongelmia ennenkin. Miksipä ei? Kilpailijalle pitää tietenkin tehdä jäynää tilanteen tullen. Temppu oli selkeästi tahallinen. Onneksi osasin epäillä tällaista eikä miehen tarvinnut odotella meitä pidempään.

Pakun kyydissä ajoimme keskustaan, ja matkan varrelta poimittiin kyytiin yksi liftari. Eukko jäi kyydistä jo ennen keskustaa, eikä mies ainakaan minun nähteni pyytänyt tai saanut liftistä maksua.

Keskustassa ihmeteltiin tovi sitä, mihin autoon kukakin matkustaja kuuluu, sillä retkiä on erilaisia ja ne kaikki starttaavat tästä samasta paikasta. Saharaan olisi ollut tarjolla myös kolmen päivän mittaisia retkiä. Oikea auto löytyi, ja meillä oli nyt saksalaista, brittiläistä, ranskalaista ja espanjalaista matkaseuraa. Kerrankin voi puhua suomeksi mitä lystää ilman pelkoa siitä, että muut ymmärtäisivät.

Oli synkkää, koleaa ja pilvistä, autokuskin mukaan tällaista kuului ollakin. Noustessamme ylös vuoristoon pilvet kuitenkin jäivät lopulta taakse, ja keli muuttui aurinkoiseksi. Meillä ei ollut mukana opasta joka olisi selittänyt matkan varrella nähtyä, mutta sentään kuski oli reilu ja pysähtyi useita kertoja vuorilla antaen meidän jaloitella ja räpsiä kuvia. Maisemat olivat upeita.

Vuorilla korvat menivät umpeen, ja laskeuduttaessa toisella puolella vielä pahemmin. Vuoristo oli täynnä toinen toistaan karumman näköisiä pieniä kyliä. Useilla pysähdyspaikoilla oli myös myynnissä jotain fossiileja, joiden myynnin laillisuutta minä hieman epäilin. Useimmista maista ei mitään muinaismuistoja saa viedä, ja salakuljettajia saattaa odottaa jopa linnatuomio.

Saharan puolella talot olivat vielä karumpia kuin nousuvaiheessa, ja usein myös olkikattoisia. Me pysähdyimme Ait-Ben-Haddoun ikiaikaiseen kaupunkiin, joka on nököttänyt paikoillaan jo 1000-luvulta saakka. Kaupunki oli joen rannassa, ja itäpuolella ei alkuperäisen vanhankaupungin lisäksi juuri muuta asutusta ollutkaan. Me kiersimme kukkulan rinteelle rakennetun vanhan kaupungin neekerioppaan johdolla, ja kävelyretken aikana näimme ikivanhan kasbahin arkkitehtuuria sekä tietenkin jokusen krääsäkauppiaan. Kasbahiin oli loikittava joen yli kiveltä kivelle.

Kierroksen päätteeksi opas vei meidät ravintolaan, jossa voisimme lounastaa omaan laskuumme. Oppaalle oli maksettava tipit, sillä mies oli paikallinen opas eikä kuulunut Miftah Toursin palkkalistoille. Tajinet olivat ihan kelvolliset, mutta maksoivat 8 euroa annokselta, mitä ainakin minä pidin turistihintana. Leipäkori ja oliivit jaettiin pöytäkunnittain, joten mitään ahnehtimista ei täällä tohtinut harrastaa. Lisää otin vasta sitten kun kaikki olivat jo ottaneet.

Matka jatkui vuoristoisessa maastossa, joka tuntui nyt olevan enimmäkseen soraa kallioiden sijaan. Näin bussin ikkunasta upeita poimuttuneita kivimuodostelmia, mutta nyt kuvausstoppeja ei meille suotu. Oltiin ilmeisesti vähän myöhässä aikataulusta, mutta sentään kerran pysähdyimme paikkaan, missä sai rakkonsa tyhjennettyä sekä kupillisen kahvia kietaistua kurkkuunsa.

Vasta illansuussa olimme perillä Zagorassa, mistä kameliretki alkaisi. Oli aika tuulista, joten me kiedoimme torilta ostamamme rätit naamamme ympäri ihan aitojen berberien tyyliin. Onneksi musta kauppias Marrakechissa oli opettanut minulle, miten se tehdään. Matkaan lähtiessämme nousi oikein kunnon myrsky.

Berberien leiriin tultiin vasta pimeän kynnyksellä, mutta kameliretki hiekkamyrskyssä oli kuitenkin ollut jotain erikoista mitä ei ihan koska vaan pääse kokemaan. En siis pidä kokemusta mitenkään negatiivisena – sittenkään, vaikka on ihan selvää, että Saharan hiekkaa tulee löytymään vielä monesta paikasta kotonakin, kun laukkuja ryhdytään joskus purkamaan.

Leiri oli turistileiri eikä aito berberien leiri, kuten olin osannut arvatakin. En tiedä paljonko berbereille maksettiin berbereinä olemisesta, enkä viitsinyt keltään kysyäkään. Paikka ei muutenkaan ihan vastannut varmaan kenenkään mukana olleen odotuksia Saharasta, sillä sehän tuo kaikille automaattisesti mieleen loputtomat dyynit. Täällä dyynejä oli vain siellä täällä, ja niiden välissä vain karua hiekka- ja soramaata. No, olimmehan me vain aavikon reunalla, joten varmaankin dyynipaljoutta ihastellakseen olisi matkattava vielä syvemmälle erämaahan. Se olisi ehkä ollut mahdollista kolmen päivän Merzougaan asti ulottuvalla retkellä, jollaista en ollut tohtinut varata tietämättä Sarin mielipidettä asiaan. Oli puhuttu maksimissaan parin päivän mittaisesta jutusta.

Telttoihin mahtui neljä henkeä, joten me saisimme siis kaksi ylimääräistä henkilöä samaan telttaan kanssamme. Päädyimme samaan kömmeliin brittiläisten Adamin ja Lauran kanssa, jotka olivat samaa ikäluokkaa kanssamme ja ihan mukavaa juttuseuraa. Toivottua yksityisyyttä saimme vain teltan kahtia jakavan väliverhon muodossa, mutta ei se ainakaan minua kummemmin häirinnyt.

Illallinen syötiin isossa teltassa, jonne kertyi aika paljonkin väkeä. Berberit syövät pöytäkunnittain, ja niin nytkin jaettiin sapuskat ja teekannut erikseen jokaiseen pöytään. Tee oli väkevää, mutta marokkolaiseen tapaan vahvasti sokeroitua. Keitto tuotiin suuressa emaliämpärissä, ja se oli kutakuinkin samanlaista kuin keitot Marokossa aiemminkin. Tajinea on myös syöty useasti, mutta nyt se oli ensimmäistä kertaa valmistettu kalkkunasta. Iso vadillinen kalkuttajaa jakautui tasaisesti pöytäseurueen kesken, minun ja Adamin naahiessa lopuksi astian pohjalta vielä ne viimeiset palat. Sapuska oli ihan maukasta.

Aterian päätteeksi pääsimme nauttimaan musiikista, jota esitettiin länsiafrikkalaiseen tyyliin laulaen erilaisten rumpujen ja helistimien säestyksellä. Djembeä osaan jotenkin soittaa itsekin, ja olisi ehkä ollut mukavaa osallistua musisointiin, mutta en kehdannut asiaa ottaa puheeksi berberien kanssa, jotka vaikuttivat enemmän kuin päteviltä rumpujen soitossa.

Hiekkamyrsky oli illan mittaan rauhoittunut, ja astuessamme ulos teltasta meitä tervehti taivaalta kuutamo ja kirkkaana loistava tähtitaivas. Adamia ja Lauraa ei haitannut, vaikka me halusimmekin mennä nukkumaan jo aikaisin, eivätkä he häirinneet unen saantiamme.

14.3.2017

Zagora – Ouarzazate – Marrakech

Yöllä oli sairaan kylmä, joten me molemmat nukuimme vaatteet päällä ja kääriytyneinä kaikkiin koisiin viltteihin, mitä vain teltasta löytyi. Heräsin jo viideltä aamulla pakottavaan tarpeeseen päästä kuselle. Hiivin ulos teltasta edes Sarinkaan heräämättä, ja menin ulos nauttimaan aavikon hiljaisuudesta. Nyt oli tosiaan ihan äänetöntä, ei kuulunut edes aasin kiljuntaa. En ollut kuitenkaan ainoa hereillä olija, sillä pari berberiä päivysti äänettömästi seisten leirin laitamilla. Olivatko he vartioineet leiriä koko yön? Toinen seisoi vessojen lähellä, toinen notkui vähän matkan päässä aavikolla. Hehkuva tulipää paljasti miehen kessuttelevan hiiskumattomassa hiljaisuudessa.

Takaisin tullessani mietin pitkään, mikä teltoista mahtaisi olla se oikea. En ollut vieläkään vaivautunut laskemaan, monesko se oli jommasta kummasta suunnasta katsottuna, ja jokainen kömmeli oli lähes identtinen toisten kanssa. Nyt Sarikin heräsi, ja yllättäen valitteli vilua. Teltassa tuntui kylmemmältä kuin ulkona.

Aamiainen oli samoihin aikoihin auringonnousun kanssa, josta me saimme nyt nauttia täysin pilvettömässä säässä. Minä keskityin kuvaamaan eteeristä aamuhämärää sekä auringonnousua, kunnes joku espanjalainen eukko potkaisi nurin kahvini, jonka olin asettanut hiekalle kuvaamisen ajaksi. Nainen pahoitteli tekoaan niin vuolaasti, että samalla vaivalla olisi jo voinut tuoda vaikka uuden kupin telttojen keskellä notkuvasta aamiaispöydästä. No, notkuminen oli liioittelua – ei pöydässä ollut oikeastaan mitään leivän, kahvin ja teen lisäksi. Onko berberien aamiainen todellakin näin laiha, siis oikeasti? Parilla käntyllä ei kyllä kauaa jaksa kamelin selässä heilua, ja minä en syönyt ainuttakaan.

Berberit olivat aamiaisen jälkeen vähän hätäisellä tuulella, mikä hieman vitutti ainakin minua. Minä olisin mielelläni fiilistellyt aamua paljon pidempäänkin, mutta selvästi meitä yritettiin patistaa jo kameleita kohti. Paluureissu takaisin autoille oli lyhyempi kuin eilen – minä olin varma, että olimme ihan tahallaan kiertäneet eilen leiriin mutkan kautta hiekkamyrskyn keskellä. En usko, etteivätkö berberit löytäisi omaa leiriään myrskystä huolimatta.

Me kuitenkin jouduimme sitten notkumaan tarpeettomasti ainakin puoli tuntia katsellen paikallisia pikkupoikia, jotka yrittivät pummia meiltä sipsejä ja muuta herkkupalaa. En viitsinyt antaa pojille mitään, sillä tiedän kokemuksesta, että sen jälkeen koko lauma olisi ollut kimpussamme niin pitkään, kunnes bussikuski armahtaisi meidät ja pääsisimme liikkeelle.

Tämän retken surkein puoli on mielestäni se, ettei meillä ole omaa opasta. Fatihin huolenpitoon oli kiertomatkan aikana jo vähän ikään kuin tottunut, ja sitä odotti saavansa selityksen kaikkiin mieltä askarruttaviin asioihin. Suuren osan ajasta me joudumme nyt vain ihmettelemään, mitä mahtaa olla vuorossa seuraavaksi ja – ennen kaikkea – koska se on tapahtuakseen. Edes jonkinlainen retkiohjelma paperilla olisi ollut ihan fiksu veto. Koko homma tuntui vähän Ryanairin lennolta – se tapahtui mikä pitikin, muttei mitään muuta.

Logistisista syistä automme vaihtui toiseen, ja nyt olimme kärppänä varaamassa paikat avattavan sivuikkunan äärestä sen varalta, ettei upeita kivimuodostelmia pysähdytäkään kuvaamaan. Myös matkaseuramme oli uutta, ja heidän joukossaan oli nyt yksi suomalainen pariskunta, jotka tosin olivat erittäin hiljaista sorttia, he eivät vaivautuneet paljoa puhumaan edes keskenään.

Joimme kahvit samassa mestassa kuin eilen tullessa. Nyt oli vielä viileää, mutta aurinko porotti kuitenkin paljaalta taivaalta. Kahvin päälle hieroimme aurinkovoidetta hiekkapuhalluksella kuoritulle ihollemme.

Sygic toimii bussissa istuttaessakin mainiosti, sillä premium-versio on toimiakseen vielä useita päiviä ennen huonontumistaan ilmaisversioksi. Sitten alkavat varmaan yhteyden pätkimiset ja muut ilmavaivat. Nyt pystyn kuitenkin itse arvioimaan matkaa ja sen kestoa, kun ei kuski kerran mitään infoa anna – mikäli otaksuntani seuraavasta etapista pitää paikkansa.

Nyt pysähdyimme poimuvuorten näköalapaikalle, ja eilinen epäilyni varmistui: silloin ei pysähdytä, jos krääsäkauppiaita ei ole paikalla. Sari vilkuili varovasti korukauppiaan esille laittamaa lajitelmaa niin, ettei ukko huomannut ja aloittaisi marokkolaista pakkomyyntiä. Emme ostaneet mitään.

Pysähdytimme Ouartezazen kaupungissa kutakuinkin siihen aikaan, mitä olin navigaattorini avulla ennustanut. Nyt me saimme berberioppaan, joka näytti afroamerikkalaiselta sekä puhui englantia gangstatyyliin... ja lemusi Axelle kilometrien päähän.

Neekerin johdolla me teimme kierroksen vanhassa kaupungissa, jonka aikana perehdyimme berberien rakennustyyleihin, nähtiin vanha moskeija sekä juutalaiskorttelissa sijainnut pieni museo. Lounas oli kierroksen päätteeksi monihyväisessä terassiravintolassa, jonne kokoontui valtava lauma porukkaa. Ruokaa piti odottaa älyttömän kauan, ja tarjoilijat marokkolaiseen tyyliin jakoivat annoksia arpapelillä.

Hintataso oli sama kuin eilen, mutta nyt annokset olivat olemattoman pienet, ja mauton sapuska oli kai ongittu suoraan jääkaapista vaivautumatta edes mikrottamaan sitä. Tämä oli reissun eväistä kirkkaasti surkein pohjanoteeraus – vielä paljon paskempaa apetta kuin Tafilaletissa, missä ruoka sentään oli ollut lämmintä. Asia vitutti aivan erityisesti senkin takia, etten ollut aamulla syönyt mitään kahvin lisäksi. Nälkäänkö tällä reissulla vielä joutuu kuolemaan?

Opas erehtyi kysymään minulta ravintolan pihassa oliko safka maistunut, joten annoin tulla mielipiteitä tuutin täydeltä. Mies hämmästyi, tai ainakin esitti hämmästynyttä. Oliko outoa että ruoka oli paskaa vai se että joku viitsi mainita siitä? Kaiffari sanoi välittävänsä terveiset keittiöön, minkä tapahtumista suuresti epäilin. Osalta porukasta olivat aluksi puuttuneet jopa aterimet, ja minäkin jouduin juomaan vichyni suoraan pullosta, kun ei lasejakaan löytynyt. Se ei ole minulle mikään ongelma... mutta HALOO, ollaan ravintolassa! Olikohan väkeä ollut vaan niin paljon, että paikan kapasiteetti oli ylittynyt?

Me emme tähän paskamestaan tippiä jättäneet dirhamin pyörylääkään, eikä edes opas tohtinut tulla meiltä maksua perimään, kuten näillä on yleensä tapana. Muiden näin kyllä maksavan kierroksesta. Luultavasti äijä saa kuitenkin suuremmat provikat raflasta jonne ryhmä viedään. En kuitenkaan tiedä, vaikka tässäkin mestassa saisi illalla ihan kelvollista safkaa järkevään hintaan, jos sinne menee yksin.

Loppumatka tultiin suurimmaksi osaksi samaa reittiä, ja paskan aterian uuvuttamana minäkin onnistuin nukkumaan osan matkasta. Flunssan oireita oli edelleen, ja laskeutuminen alas Atlasvuorilta tuntui kuin puukkoa hivutettaisiin hitaasti korvista sisään. Olin lähestulkoon kuuro, ja Sarikin joutui toistelemaan puheitaan.

Pääsimme yllättäen ensimmäisinä pois auton kyydistä, vaikka oman käsitykseni sekä kartan mukaan hotellimme oli kokonaan kaupungin toisella puolella tulosuunnastamme katsottuna. Loistavalle kuskille jätimme tipin. Sain aavikolla näivettyneen ählämi-lookini johdosta useitakin Arabian Lawrence-kommentteja, sillä tulimme takaisin juuri siihen aikaan, kun täysihoitolaiset olivat menossa illalliselle. Rätti minulla oli vieläkin päässäni, mistä johtuivat myös kommentit. Useita tuttuja tuli vastaan, ja kaikilla riitti kysymyksiä reissusta.

Sarin pahin painajainen retkellä ei ollut surkea ruoka vaan suihkun puute, joten sinne se tietenkin rynnisti samantien. Naiset! Miten ne berberitkään aavikolla kylpevät, vai kylpevätkö ollenkaan? Viikottainen puhdistautumisriitti kamelin kusella? Pistäytyminen keitaalla pari kertaa vuodessa? En tosiaan tiedä.

Minä katoin meille vaatimattoman illallisen huoneen jääkaapista löytyneistä eväistä, mutta maussa ja ravitsevuudessa se peittosi iltapäivällä syödyt tekeleet mennen tullen. Meillä oli naudanlihamakkaraa, juustoviipaleita, sipsejä, suolapähkinöitä, aplari-persikka tuoremehua, activiaa, kreikkalaista jogurttia, vichyä ja chiliketsuppia. Aamiaiselta ennen aavikkoretkeä taskuuni eksyneet kananmunat olivat menneet jääkaapin pakastelokeron alla umpijäähän, joten tavallaan illallisen pääruokalaji puuttui nyt tyystin. Kattaus ei ollut järin hieno kun ei ollut edes lautasia, ja jogurtitkin jouduimme syömään samalla ravintolasta nyysimälläni lusikalla.

Illallisen päätteeksi minäkin kävin pesemässä enimmät hiekat kehostani, ajoin Arabian Lawrence-partani sileäksi ja painelin väsyneenä punkkaan.

<< Edellinen 4/5 Seuraava >>