Marokko

3.3.-17.3.2017

Calmisto World / Matkat / Marokko

7.3.2017

Casablanca – Marrakech

Jälleen paskat aamiaiset, joissa ainoa ”lihatuote” oli punaiset naudanlihasiivut. Nämäkin oli tehty mahdollisimman rasvattomaksi, eikä nyt ollut tarjolla edes juustoa. Lihan violetti väri näytti enemmän keinotekoiselta kuin aidosta naudanlihasta peräisin olevalta. Onneksi saimme syödä edes kananmunia.

Aamiaisen jälkeen meille jäi mukavasti vapaata aikaa kuljeskella, joten päätimme käydä meren rannassa katselemassa maisemia. Rantakaduilla oli hiljaista, sillä alueella oli paljon yökerhoja, surffiklubeja ja muuta ökymeininkiä. Elämä alkaisi luultavasti vasta illalla. Alue vaikutti hyvin paheelliselta paikallisen mittapuun mukaan. Merellä oli vähän tuulista, ja tyrskyt olivat upeita.

Lähdimme uudestaan katsomaan Hassan II:n moskeijaa, ja nyt vapaata palloilua olisi tarjolla lähemmäs kaksi tuntia. Sari joutui ihan kirjaimellisesti kusetetuksi moskeijan vessassa. Vessan ovella oli ollut nainen vaatimassa maksua, ja sitten vielä myöhemmin se oikea vessansiivooja oli halunnut periä saatavansa. Sarilla ei edes ollut yhtäkään pikkukolikkoa, joten oli maksettava kymmenen dirhamia kahteen kertaan. Minäkin kävin lorottelemassa lattiassa olevaan reikään, ehkäpä maailman suurimmassa julkisessa vessassa maksaen lystistä vain muutaman santimatin.

Emme menneet sisälle moskeijaan, sillä se olisi maksanut pari kymppiä nuppia kohden – ja miksi edes vaivautua, kun se oli niin upea ulkopuoleltakin? Sisällä oli hämärää ja keli ulkona mitä mainioin. Kiertelimme rannassa katsellen laivoja, kalamiehiä ja koiran ulkoiluttajia. Onkohan koira täällä ollenkaan niin alhainen otus, kuin joissain muslimimaissa?

Lähdimme kaupunkikierrokselle, jonka aikana jalkauduimme katolisen kirkon luona. Casablanca on niin urbaani paikka, että täältä löytyy paljon länsimaista kulttuuria sekä asukkaitakin. Itse kirkko oli ruma betonikolossi, mutta korkeiden seinien värillisistä mosaiikki-ikkunoista suodattuva valo loi kirkkoon sisälle hienon tunnelman. Pääsimme synneistäkin eroon. Kävelimme myös vanhassa kaupungissa päätyen oliivitorille. Täältä siis tulevat ne aamiaispöydän ainoat vahvasti maustetut antimet. Ostamisessa ei kaiketi ole järkeä, sillä näitä herkkuja on varmasti tarjolla joka aamu jatkossakin, niin pitkälle kun tätä reissua riittää.

Söimme Sirkun ja Hassen kanssa lounaan libanonilaisessa ravintolassa. Annosten valmistuminen kesti niin kauan, että jouduimme hotkimaan ne pikavauhdilla ja loput otimme takeawayna kainaloon juostessamme ulos ravintolasta. Tarjoilijalla silti riitti huumorintajua vaikka olimmekin valittaneet hitaudesta moneen kertaan, halusi vielä kätelläkin meitä poistuessamme.

Matka kohti Marrakechia alkoi paahtavassa helteessä. Nyt reitti oli enimmäkseen Atlantin rannikon motaria, joten matka taittui nopeasti. Pysähdyimme länsimaisen näköisellä huoltoasemalla kusella sekä hörppimässä kahvit. Sen teki mieluiten varjon puolella terassilla istuen.

Päädyimme ihan kivan oloiseen hotelliin, ja viimeinkin saimme illallisen, josta ei juurikaan tarvinnut valittaa. Paistetut munakoisot ja kastikkeet olivat herkullisia, ja kana sekä fisutkin sisälsivät nyt proteiiinien lisäksi myös vähän makua. Mättämisen ja pitkän autossa istuskelun päälle olimme väsyneitä, joten menimme nukkumaan aikaisin, eikä edes läheisen lentokentän melu häirinnyt untani.

8.3.2017

Marrakech

Aamulla heräsimme aikaisin yhteen putkeen nukutun yön päälle. Lähdimme nyt tutustumaan jalokiviliikkeeseen, jossa oli sujuvaa suomea puhuva opas. Valitettavasti ensimmäinen Saria vähänkään kiinnostanut pieni ja siro kultainen timanttikaulakoru olisi maksanut 44 kiloeuroa. Se oli vain muutaman gramman painoinen, joten en keksi vastaavan hintaluokan koruille mitään muuta funktiota, kuin jos on tarve mahduttaa mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman pieneen tilaan – esimerkiksi tunkea peräsuoleensa ja salakuljettaa jonnekin, minne arvotavaraa ei saisi viedä. Kaulassahan sellaista ei uskalla pitää, jos henkivartijat eivät ole mukana. Ihmetyttää, miksi elektroniikan sovellutuksia lukuun ottamatta kutakuinkin käyttökelvoton metalli voi olla niin arvokasta, eivätkä materiaalien työstöön kätettävät timantitkaan maksa kuin murto-osan näiden korutimanttien hinnoista. Tottumaton silmä ei edes erota aitoa timanttia hyvin hiotusta lasista.

Myyjä oli ihan mukava eikä tyrkyttänyt ylihintaisia korujaan ihan yhtä innokkaasti kuin mattokutomon heebo. Vihkisormustakin meille tietysti kaupattiin kun selvisi ettemme olleet naimisissa, mutta totesin siihen, että Sarin maton kutominen on vielä vähän vaiheessa eikä sormusten aika ole lähelläkään. Mitään ei ostettu, mutta satasen hintaankin jotain swarovskia ja hopeaa olisi saanut. Sari oli hetken jopa kahden vaihella ostaa kaulakorun.

Tämä päivä oli matkanjärjestäjän suunnitelmissa omistettu tuhlaamiselle, sillä me siirryimme seuraavaksi nahkaliikkeeseen, jossa näimme sadoittain upeita ja sairaan kalliita takkeja. Yllättäen meistä kuitenkin tuli nahkatakkien omistajia, kun lähes parin tonnin lähtöhinta saatiin tingattua noin kolmeensataan euroon. Samoja malleja tehtiin Armanille ilman logoja, ja nämä halvemmat olivat viime vuoden malleja. Suomessa sitä ei kukaan tajua – täällä viime vuoden malli on Suomessa varmaan vasta parin vuoden päästä uusi. Jälleen myyjä oli huippuhauska tyyppi, ja nämä marokkolaiset todella hallitsevat huumorin sekä kaupankäynnin.

Nahkaliikkeen jälkeen lounaspaketin ostaneet pääsivät hevosajelulle, kun taas me proletaarit pääsimme nauttimaan itse hankituista eväistä vapaavalintaisessa ravintolassa. Kävimme Hassen ja Sirkun kanssa syömässä salaatit ja tajinet pienessä ravintolassa lähellä paikkaa, missä muut lounastivat paljon kalliimmasti.

Syömisten jälkeen meillä oli viimein ohjelmassa useita tunteja vapaata palloilua kuuluisalla Jemaa el-Fnaa-torilla, jossa tinkaustaitojaan pääsi viilaamaan vielä lisää. Kojuja ja kauppiaita oli tuhansittain, ja basaarialue todellinen labyrintti. Se kolme tuntia kulahti myytäviä tutkiskellen ja tingaten yllättävänkin äkkiä. Torin myyjät olivat todella ystävällisiä, hauskoja ja huumorintajuisia kuten marokkolaiset yleensä, ja nämä tyypit hallitsivat englanninkin paremmin kuin muualla maassa.

Hauskin kaikista oli lähes musta vaatekauppias, jolta ostin itselleni villasta kudotun djellaban sekä mustan rätin, joiden avulla muuntautuisin helposti ählämin, touaregin tai terroristin näköiseksi. Mies halusi ostaa tuoreen fedorani, tarjosi siitä jopa 10 djellabaa, mutta sitten selvisi että emäntäkin olisi pitänyt antaa vielä hatun lisäksi. Saria ei myydä edes kamelilaumasta, totesin. Lopuksi myyjä vielä halasi Saria, minkä minä totesin maksavan 10000 dirhamia. Annoin velan kuitenkin anteeksi ilman käräjöintiä.

Kojuista löytyi yhtä ja toista muutakin. Kävimme lopuksi torin laidalla olevassa postitoimistossa kirjoittelemassa kortteja lähinnä Sarin sukulaisille, ja siinä vierähtikin aikaa niin paljon, että toimisto ehdittiin huomaamattamme sulkea. Meitä ei kuitenkaan häädetty pois, vaan saimme istua penkillä rauhassa kirjoittamassa. Poistuessamme vartija tuli avaamaan meille oven.

Kadulla palloilevan mustan Rolex-kauppiaan mielestä korvikseni olivat todella tyylikkäät, mikä taisikin olla ensimmäinen vastaava kommentti tässä maassa. Yleensä niitä on ihmetelty hieman kulttuuriin kuulumattomina ja virnistelty selän takana, kuten niin monia muitakin juttuja monissa eri maissa, mutta ei se minua haitannut. Se kuitenkin hieman vituttaa, jos täällä todellakin luullaan homoksi. Muistin minäkin kehua miehen tuuheaa partaa tyylikkääksi. Pilipali-Rolexia en ostanut, mutta kättelimme ja nimittelimme toisiamme veljiksi, kuten mustilla on tapana.

Hattujen hinnat putosivat kummasti päivän aikana. Aluksi niistä pyydettiin noin viittätoista euroa, mutta illemmalla pois lähdettäessä halvimmat irtosivat jo kolmella eurolla. Jo tullessa se oli pakko ostaa, ja tuolloin sain sen monen mutkan kautta tingattua vitoseen. Markkinatalous jyllää täälläkin, enkä voinut olla muistelematta, miten Nepalissa sateenvarjojen hinnat pompsahtivat heti kun alkoi sataa. Ei hattukaan tunnu niin välttämättömältä enää illalla, kun aurinko ei porota armottomasti suoraan niskaan. Hattukauppias katosi setelini kanssa rikkomaan sitä jonnekin, mutta jätti eteeni niin ison kasan erilaisia hattuja, ettei minun tarvinnut epäillä, että mies suunnittelisi pakenemista. Niistä saisi kynittyä turisteilta paljon paremman hinnan, mikäli kohdalle osuisi riittävän tyhmiä ostajia.

Palasimme lopulta hotellille, missä me notkuimme kahdestaan tyhjän altaan luona pimeässä käyden läpi päivän tapahtumia.

9.3.2017

Marrakech

Villainen djellaba on funktionaalinen vaate: lämmin pimeään aikaan, peittää tarvittaessa koko kropan estäen palovammojen syntymisen Marokon polttavan auringon alla päivällä, siinä on isot aukot kyljissä, jotka viilentävät oloa päivällä, ja joiden kautta pääsee mukavasti käsiksi alla olevien housujen taskuihin. Tätä ehkä tuleekin pidettyä kotona talvella kun on kylmä, ja kun lisätään vielä Sarin tekemät villasukat asukokonaisuuteen tarkenee yläkerrassa istua videopelien ääressä.

Aamiainen ei ollut ihan yhtä maittava kuin eilinen illallinen, mutta aamiaiskattauksessa oli erillinen soppatiski, mistä sai höyryävää papu- ja linssisoppaa kylmien purtavien kylkeen. Munakkaat oli tilattava kokilta erikseen, mutta sentään niitä sai. Sopan maku parani entisestään, kun sitä terästi voilla, suolalla ja juustolla.

Tänään oli tarkoitus vain lojua ja rentoutua hotellilla, mutta aamulla kävimme kuitenkin ostarilla pyörimässä. Caterpillarin kengät irtosivat viidellä kympillä, mikä tuskin onnistuisi kotona. Hajonneiden mokkasiinien takia olin pärjäillyt tähän asti pelkillä sandaaleilla. Carrefourin kyljessä oli myös erillinen viinakauppa, josta tulin ostaneeksi kassillisen olutta. Kaljavaihtoehdot ovat jo tuttu Flag Speciale, Kania sekä Casablanca, joista Kania on halvinta. Meknesiin verrattuna halpa olut on luksusta, eikä enää ole fiilistä Boko Haramin alueella lomailusta. Marokkolainen kaupan kassi on lasikuitua, ja sitä tuskin saa millään keinolla hajalle. Koskahan sellaiset saataisiin Suomen Lidleihin?

Suomalainen luottokortti toimii kaupoissa kassalla, mutta debit-puolta on turha yrittää käyttää. Samaan ilmiöön olen törmännyt monessa muussakin maassa. Seinästä ei yleensä rahaa saa, ja jos saa, niin ainoastaan luotolta, jolloin nostosta aiheutuu ylimääräisiä kuluja.

Tupakan ostaminen osoittautui hankalaksi, sillä ei askeja ollut myynnissä yhdessäkään ostarin liikkeessä. Useasti asiaa tiedusteltuani selvisi, että olisi helpointa hypätä taksiin, hakea röökit jostain matkan varrelta ja ajella takaisin hotellille. Hintaa kertyi kolmen euron verran, mutta eipä tarvinnut raahautua takaisin kärventävässä helteessä. Kuski yritti saada Sarista vielä lisähinnan, mutta yritykseksi se jäi. Taksikyyti oli vauhdikasta, ja siinä ohiteltiin autoja keskiviivaa pitkin, minä nautin.

Loppupäivän maleksimmekin altaalla, jonka johdosta saimme lieviä palovammoja. Pari someaddiktia muijaa kulutti valehtelematta lähes koko iltapäivän räpsien selfieitä vedessä. Yhdet piña coladat me tilasimme tarjoilijalta suoraan altaalle, mutta epäluuloni paikallista alkoholipolitiikkaa kohtaan pakotti minut varmistamaan, että juomissa varmasti oli alkoholia. Marokkolaista tarjoilijaa huvitti.

Marketista ostetut sipsit riittivät lounaaksi, kun oli myös riittävästi bisseä niiden kyytipojaksi. Suurin osa meidän porukastamme oli ottanut lisämaksullisen retken Essaouiraan Atlantin rannikolle, joten saimme loikoilla altaalla vain muutamien muiden seurasta nauttien. Meitä ei vähääkään kiinnostanut, sillä aikataulujen ja kiireen ehdoilla tässä on nyt lomailtu jo viikko. Kumma, ettei huoneen jääkaapista noudettujen omien juomien kippaaminen aurinkotuoleissa häirinnyt hotellin henkilökuntaa tippaakaan.

10.3.2017

Marrakech

Rukousölinä alkoi viideltä, kuten joka aamu. Täysikuu katosi nopeasti kattojen taa. Nappasin pillerin päänsärkyyn, Sari jatkoi nukkumista.

Tänään siirtyisimme uuteen hotelliin koko jälkimmäisen viikon ajaksi, mutta lähtö sinne venyi jostain epämääräisestä syystä, ja me notkuimme laiskasti hotellin aulassa odottamassa. Kyydin järjestyttyä Fatih otti hatkat. En tiedä oliko mies riemuissaan päästessään viimein meistä eroon… enkä tarkoita itseäni tai Saria, vaan koko jengiä ihan kokonaisuutena. Jäi epäselväksi, miten lentokentälle siirrytään sitten, kun viikko uudessa hotellissa on lusittu loppuun.

Hotelli oli nimeltään Club Marmara, ja se sijaitsi Palmeirassa kaukana keskustasta. Tullessa jouduimme istumaan auditoriossa mehua hörppien, kun hotellin edustaja höpötti aikansa joutavia. Sitten meille jaettiin huoneet sekä idioottimaiset värikoodatut rannekkeet, joista ilmeni maksetun palvelun taso. Täyshoidossa olevat saivat siniset, puolihoidon maksaneet vihreät, ja me proletaarit saimme tietenkin punaiset rannekkeet. Minä en kuitenkaan suostunut idiootin merkkiä ranteeseeni laittamaan, ja pienen suostuttelun jälkeen rannekkeita jakeleva tyttö suostui kietaisemaan sen olkalaukkuni hihnaan kiinni. En ymmärrä mihin sitä edes tarvitaan, kun ei sitä vilauttamalla kuitenkaan mitään lisäpalveluita saa? Ulkopuolisia alueelle tuskin pääsee, siitä pitää huolen portilla oleva vartija sekä ajotien ylittävä puomi.

Paikka vaikuttaa omaan makuuni vähän turhan ökyltä. En voi väittää erityisesti viihtyväni tällaisissa mestoissa, ja mieleni tekee ennemmin kaupungille. Puitteet täällä ovat kuitenkin kunnossa: altaita on useita, on iso ulkoilmaterassi ja baari, jopa pari tenniskenttää, joista en kuitenkaan kipeän jalkani kanssa pääse nauttimaan.

Yksi matkaseuralaisistamme yritti minulle yhden bissen tarjota, mutta baarimikko kieltäytyi myymästä. Syy oli tietenkin se, että miehellä oli täyshoito, eikä punaisen rannekkeen tovereille saa jaella almuja hotellin piikkiin – vaikka almujen antaminen onkin Islamin kolmas peruspilari. Täällä hotellissa eletään länsimaista markkinataloutta. Minä jouduin siis maksamaan olueni itse. Kalja oli halpaa, mutta kyseessä ei ollut tuoppi vaan lasi, joka ei suuren suuri ollut. Pari hörppyä ja seuraava.

Sariin iski yllättäen ripuli, joten minä jouduin lähtemään kaupungille yksin. Suunnitelmissa oli hankkiutua tämän viikon aikana Saharaan berberimatkalle, sillä kyllä Sarikin epäili pitkästyvänsä ökyilevään hotellielämään viikossa tai nopeamminkin. Minä päätin siis lähteä katselemaan, mitä kaikkea maagisella Marrakechilla oli tarjota tähän tarpeeseen. Ennen lähtöäni minä varastin siivoojan kärrystä koko paketin vessapaperia Saria varten, kun eukko katseli toisaalle. Täällä rullat ovat aika köykäisiä ja sisältävät paperia vähänlaisesti, ja se on niin ohutta että huoneisiin jaetut kaksi rullaa loppuvat päivässä ilman ripuliakin.

Hotellilta pääsee kaupunkiin pikkubussilla, mutta liput on varattava respasta etukäteen. Typerää, mutta paluukyytikin piti varata valmiiksi ja päättää kellonaika jo ennen reissuun lähtöä. Ei ole varaa improvisoinnille.

Matkatoimisto löytyi käytännössä heti asteltuani ulos bussista, ja retkestä joutuisi maksamaan 70€. Se olisi kahden päivän mittainen reissu, jonka aikana ylittäisimme Atlas-vuoret, näkisimme aavikon reunan ikivanhan kaupungin sekä pääsisimme kameleiden kyydissä berberien leiriin nauttimaan perinteisiä eväitä, seuraamaan iltaohjelmaa sekä nukkumaan teltassa. Ei siis kuulostanut yhtään hassummalta, ja niin tein kaupat sen kummempia miettimättä. Jouduin maksamaan etumaksua kolme kymppiä, jota vastaan sain kuitin sekä puhelinnumeron. Homma vaikutti ihan rehelliseltä.

Reissu alkaisi hotellin pihasta maanantaina seitsemältä, jolloin meidän olisi oltava pihassa odottamassa matkatoimiston kuskia. Eniten minä odotan Saharan auringonnousua ja paimenten sapuskoja, mutta tällä retkellä varmasti saa nautiskella myös vuoristomaisemista. Marrakechista käsin vuoria ei oikein näe, vaikka ne aika lähellä ovatkin.

Sari vannotti etten menisi matkalla mihinkään baariin ja tulisi känniin, ettei mitään sattuisi. Yhdellä – tai oikeastaan kahdella – kuitenkin kävin matkan buukkauksen jälkeen, ja sain uutiset heti Sarillekin whatsappilla. Mobiilidata Marokon roaming-hinnoilla on noin kympin megatavulta, joten nettiä ei todellakaan kannata pitää auki. Baarissa oli toimiva WiFi.

Luppoaikaa oli vielä jonkin verran, joten päätin etsiä ruokakaupan, ja hakea vähän eväitä huoneen jääkaappiin sullottavaksi. Ostin Carrefourista itselleni muutaman oluen, Sarille omenan, jälkkärivanukkaan ja appelsiinimehua.

Paluukyytiä piti vielä odottaa penkillä maleksien. En tohtinut avata bisseä kaupungilla, vaikka ne olivat kylmiä ja huutelivat lasikuitukassin pohjalta. Mistäpä sitä tietää vaikka siitä joutuisi linnaan ja Sari jäisi yksin hotelliin ihmettelemään. Tai vihainen väkijoukko voisi kivittää pyhäinhäpäisijän hengiltä poliisien vihellellessä ja katsellessa toisaalle.

Makkara on täällä yllättävän pahaa, ellei lasketa niitä herkullisia grillieväitä Beni Mellalissa. Se on punaiseksi värjättyä höttöä, joka ei paljoa lihaa sisällä. Minä olisin voinut syödä kylillä, mutta unohdin. Onneksi kämpässä on se jääkaappi ja siellä jotain sapuskaa.

<< Edellinen 3/5 Seuraava >>