Marokko

3.3.-17.3.2017

Calmisto World / Matkat / Marokko

5.3.2017

Fes – Volubilis – Meknes

Tämä hotelli Royal Mirage on valovuosia edellä viimeöistä paikkaa, ellei oteta peittoja lukuun. Pussilakanoista ei ole tietoakaan, vaan sängyistä löytyy viltit ja irtolakanat. Muilta osin huone on suurempi ja hienompi, ja yhteen sänkyyn mahduimme me molemmat. Toisesta sängystä nappasimme käyttöön ylimääräiset tyynyt. Nettikin toimi ongelmitta ja oli nopea. Saimme myös herätyksen respasta huoneen puhelimeen vaikkemme olleet sitä tilanneet, ja se tuli vieläpä kahdesti.

Kelin oli luvattu lämpenevän, ja loppuviikoksi on luvassa pelkkää auringonpaistetta ja maaliskuun keskiarvoon nähden paljon lämpimämpää kuin mihin maassa on totuttu. Pikainen vilkaisu Ilmatieteenlaitoksen sivulle paljasti, että Suomessa on alkanut jälleen takatalvi ja paukkupakkaset, ja sekös synnytti suloisen vahingonilon tunteen. On kiva saada lomaa kylmyydestä ja halkojen uuniin lappamisesta.

Tässäkin mestassa oli kylppärissä bidee, mutta sen käyttö ei Saria kiinnostanut vaikka yritinkin yllyttää. Mitähän Fatih tuumisi jos kertoisin, miten paikallista kulttuuria dissataan? No, kaipa ne reikävessat ovat enemmän paikallista kulttuuria ja bideet ranskalaisten imperialistien mukanaan tuomaa turhaa ylellisyyttä. Itse asiassa Suomi on yksi todella harvoista maista maailmassa, joissa vessoista löytyy pillupuhelimet alapesuja varten.

Illalla saapuessamme minua vitutti respassa jonottaminen, mutta sentään toimisto oli nyt saanut aikaiseksi paperille listan porukasta, eikä passin numeroita ynnä muita epäoleellisia seikkoja tarvinnut enää raapustella yhteenkään kaavakkeeseen. Jos näin ei olisi ollut, olisin varmaan jo maininnut oppaallemme siitä.

Illallisella olleet naiset osasivat moittia yhtä ja toistakin matkatoimiston tekemistä tai tekemättä jättämistä. Kaikki tällä retkellä mukana olevat eivät ole sieltä ihan terävimmästä päästä, ja tietenkin olisi tarjolla myös kalliimpiakin matkoja, joilla valitettavaa on varmasti vähemmän. Minun mielestäni tämän kiertueen hinta-laatutaso on hyvinkin kohdallaan.

Kaupungilla törmää hauskoihin tuotemerkkeihin, jotka etäisesti muistuttavat meille kaikille tuttuja länsimaisia brändejä. Kitea myy tyylikkäitä huonekaluja, ja jos on turisti eikä viitsi raahata uutta sänkyä mukanaan matkoilla, voi marssia M&H:n liikkeeseen vaateostoksille. Ihme, etteivät alkuperäisten brändien omistajat ole nostaneet oikeusjuttuja näitä imitaattoreita vastaan.

Aamupäiväksi retkiohjelmaan oli merkitty kierros Fesin kuuluisassa medinassa, jonka väitetään olevan maailman vanhin yhä toiminnassa oleva ja asuttu vanhakaupunki. Ajoimme kuitenkin ensin Borjin linnoitukselle korkean kukkulan laelle, josta pääsimme ihastelemaan maisemia joka suuntaan. Medina oli rakennettu 1300-luvulla, ja vanhimmalla alueella kujat olivat niin kapeita että olin juuttua hartioistani kiinni. Fatih oli kertonut, että Marokossa paikalliset enimmäkseen vierastavat valokuvausta, joten kuvien ottamiseen olisi hyvä pyytää ensin lupa. Medinassa tulin useastikin torjutuksi kunnes kyllästyin enää kysymäänkään; ihmiset täällä eivät yksinkertaisesti halua joutua valokuvauksen uhreiksi. Periaatteesta kuitenkin voidaan poiketa, mikäli homma on tuottoisaa. Vapaaehtoisia ukkoja notkuu kujien varrella kaiken asiaan kuuluvan rekvisiitan kera, ja sopiva taskusta löytyvä kolikko riittää heille maksuksi kuvasta.

Täällä oli liikkeitä moneen makuun, mutta koska kuljimme porukassa mukana ei meillä ollut aikaa perehtyä mihinkään tarkemmin, saati ryhtyä kauppasille ja tinkimään tavaroista. Alueen keskellä oli madrasa eli ikiaikainen islaminuskoinen korkeakoulu, jota kuitenkin nykyään käytetään vain moskeijana. Saatoimme vain kurkistellä sisään oviaukosta, sillä vääräuskoisilla ei ollut sisälle mitään asiaa. Medinan kapeilla kujilla kärryjä työntävät ukot sekä aasikuskit olivat jatkuvana riesana, mutta luultavasti he ajattelivat meistä ihan samoin. Minä yritin olla mahdollisimman vähän kenenkään tiellä.

Lopulta suuntasimme ulos alueelta, jonka laidalta löytyi rähjäisen näköinen kahvila, jossa voisimme päiväkahvit kaataa kurkkuumme. Kahvilan luona oli joku kansallismielinen lasten tapahtuma, täynnä musiikkia ja puhetta, josta en mitään ymmärtänyt. Vessaan oli valtava jono, jonka ohi kuitenkin pääsee alentamalla standardejaan sen verran, että suostuu käyttämään perinteistä reikä-lattiassa-vessaa, jonne ei kumma kyllä ollut jonoa ollenkaan. Minä olen niitä nähnyt jo niin monessa maassa, ettei kokemus ollut mitenkään uusi.

Kahvilassa nuoret miehet pelasivat jotain lautapeliä, jonka idea jäi minulle epäselväksi. Siinä oli erivärisiä muovisia nappuloita laudalla sekä pari noppaa, joita pelaajat heittelivät ja siirtelivät nappuloita laudalla vailla mitään logiikkaa. Tupakointi oli sallittua, ja paikalliset sekä karistivat tuhkat että heittelivät tumpit lattialle. Minä seurasin esimerkkiä. Ylipäätään Marokossa lähes kaikkialla saa polttaa.

Lounasaikaan etsimme super-markettia, joka lopulta löytyi ihan nurkan takaa. Olimme ensin tehneet aika pitkän kierroksen kaduilla näkemättä ainuttakaan. Olisimme ostaneet viinipullon illaksi, mutta sellaisia ylellisyyksiä tässä Siwaakin pienemmässä puljussa ei näkynyt. Ostin kuitenkin yhdet sukat sekä pullollisen vichyä. Täällä asemakaava on hieman kummallinen, ja tutkimallamme alueella suurin osa risteyksistä oli y-risteyksiä, kortteleiden ollessa kolmion muotoisia. Se teki navigoinnista vähän haastavampaa, eikä asiaa auttanut se, että lähes jokaisessa risteyksessä oli ihan samannäköinen bensa-asema. Täällä on varmasti ainakin 50 tankkausasemaa jokaista supermarkettia kohden, mutta miksi? Kummasteltuani sitä ääneen joku vanhemmmista mukana olevista sanoi, että tilanne on ollut ihan sama Suomessa vielä 50-luvulla.

Isompi kauppakin lopulta löytyi, mutta vasta istuessamme bussin kyydissä matkalla eteenpäin. Kuten olin arvellutkin, suuremmat kaupat ovat kaikki kaupungin laidalla kuten monissa muissakin maissa, ja lukuisissa pikkukioskeissa ei mitään juomia myydä.

Nyt oli päästy pois vuoriston kylmyydestä, ja keli oli aurinkoinen, minä tarkenin hyvin t-paidalla ja ilman sukkia. Pysähdyimme Volubiliksen roomalaisilla raunioilla nauttien helteisestä säästä ja räpsien valokuvia. Saimme porukkamme johtoon paikallisen kummallisesti hinkuvan oppaan, mutta eukon höpinöistä suurin osa meni meiltä vähän ohi minun metsästäessäni kuvakulmia ja perspektiivejä vähän sivummalla muusta laumasta. Oli tarkoitus kuvata roomalaista arkkitehtuuria eikä kirjavissa kuteissa lyllertäviä ihmisiä.

Yhden pylvään nokassa oli haikaralla pesä, ja raunioiden lomassa hiiviskeli myös aasi sekä Ku Klux Klaaniin kuuluvalta vaikuttava huppumies. Vietimme raunioilla useamman tunnin, jonka jälkeen jatkoimme matkaa kohti Meknesiä.

Poikkesimme ihan ensimmäiseksi vanhan kaupungin torilla Place Hedimillä, ja näimme myös Bab el Mansourin portin kauniissa ilta-auringon kajossa. Tori kuhisi elämää, ja tarjolla oli kaikkea mitä nyt vain marokkolaisella torilla saattoi olla: kauppiaita, helppoheikkejä, kojuja, tanssia, laulua, rummun pärinää. Minua kiinnosti kuitenkin eniten villamyssyyn ja siniseen djellabaan pukeutunut heebo, jolla roikkui kaulassaan suurehko vihreä käärme. Minä pitelin käärmettä mielelläni, sillä matelijat ovat aina olleet jotenkin kiinnostavia, ja sain pakotettua vastaan hangoittelevan käärmefobisen Sarinkin kuvaan otuksen kanssa. Mies ei lopulta edes pyytänyt kauhunkokemuksesta mitään maksua, joten ihan hyvää hyvyyttäni annoin kaiffarille kelpo tipin, sillä niin tehokkaasti toteutetusta Sarin pelottelusta maksaa ihan mielellään.

Pinkeissä housuissa kulkeva paikallinen hinttari lähti seuraamaan meitä, ja uskaltautui lopulta pummimaan minulta röökiä. Mahtaa olla sateenkaari-ihmisillä vaikeaa tässä maassa ja kulttuurissa – homoja silti sikiää sielläkin, missä niitä ei erityisemmin kaivata tai suvaita.

Päästyämme puppelista eroon kiersimme hetken myyntikojuja ostamatta kuitenkaan mitään. Porukkaa oli niin paljon, ettei sekaan meinannut sopia. Minä olin uutta hattua vailla, mutta hattukauppiaalta ei sopivan kokoista löytynyt. Siirryimme bussilla uuteen hotelliimme.

Fatih ilmoitti notkuvansa aulassa valmiina vastaanottamaan maksuja lisäpaketeista niiltä, jotka aikoisivat maksaa ne käteisellä. Päätimme käyttää illallispakettiin varatut eurot pois vietyämme ensin laukut huoneeseen.

Maksusta suoriuduttuamme päätimme tehdä omin päin pienen patikkaretken, joka toivottavasti päättyisi suureen ruokakauppaan, jossa olisi myös tarjolla viinejä. Marjane löytyikin, mutta sitä etsiessämme tulimme patikoineeksi useita kilometrejä kaupungin katuja, tulimme helvetin nälkäisiksi eikä kaupassa kuitenkaan ollut tarjolla kuin alkoholittomia oluita. Pettyneinä käppäilimme takaisin hotellille samoja syrjäkujia pitkin.

Hotellin upea julkisivu sekä tyylikäs kahden kerroksen korkuinen aula ovat hämäystä, sillä tämä mesta on paskoin paikka, mihin olen tähän mennessä Marokossa joutunut. Illallinen oli täydellinen riman alitus, eikä oikeastaan mikään noutopöydän muutamista vaihtoehdoista maistunut juuri miltään, jos luetaan pois marinoidut oliivit, joita on ollut kaikkialla muuallakin tähän mennessä. Kotona paistetut Atrian broilerin koivet ovat huomattavasti maukkaampia. Eväistä tuli hieman syömäkelpoisempia, kun niiden päälle kaatoi oliiviöljyä, chilikastiketta sekä helvetisti suolaa ja pippuria. Ravintolan juomalistakin oli jonkun ajatollahin sorkkima, eikä se sisältänyt mitään alkoholipitoisia vaihtoehtoja. Kivennäisvesikin olisi pitänyt maksaa erikseen, joten protestiksi emme juoneet mitään.

Hotellin netti ei toimi huoneessa eikä aulassakaan. Respan jätkä lupasi kutsua huoltomiehen, kun ei itse kai osaa resetoida tukiasemaa. Amatööri. Ei netti kuitenkaan toiminut myöhemminkään, joten annoin asian olla.

Aika moni muukin koki jonkin asteista vitutusta juomien puutteen takia, ja aterian päätteeksi saimme porukalla pakotettua Fatihin lähtemään mukaamme etsimään baaria. On kieltämättä erikoista lähteä baarikierrokselle eläkeläisten seurassa, mutta eipä tuo ainakaan minua haitannut. Suurin osa jengistä on ihan mukavaa seuraa eikä matkaseuran iällä ole minulle mitään merkitystä. Jo elämää nähneiden kanssa saa aikaan parempia keskusteluja kuin nuorten ja kokemattomien. Baarin löytäminen tuotti hieman ongelmia, vaikka meillä oli sentään opas mukanamme. Ehkä Meknes tosiaan on niin kuiva kaupunki, ettei tänne ainakaan ryyppyreissulle kannata lähteä. Sen sijaan vieroitusklinikalle tämä olisi oikeinkin sopiva sijainti. Viinasta on helpompi pääästä eroon, kun sitä ei ole juuri missään saatavilla.

Lopulta Fatih löysi juottolan, mutta se edellytti harhailua sekä paikallisten jututtamista. Fatih itse kummasteli sitä, miten alkoholi voi olla suomalaisille niin tärkeä juttu. Mies itsekin joi pari olutta tullen niistä ihan selvästi humalaan. Ählämeillä ei tunnetusti ole viinapäätä, mikä kaiketi johtuu harjoituksen puutteesta sekä Meknesin kaltaisista kaupungeista.

Paikka oli ainakin musiikista päätellen ehkä enemmän nuorisolle tarkoitettu, mutta se ei meitä haitannut. Alakerrassa oli oikein yökerhokin, mutta se ei ollut vielä edes auki, ja ketäpä meistä vanhuksista olisi sinne huvittanut mennä kuuntelemaan yhtä surkeaa teknoa vielä monta kertaa kovemmalla volumella?

Emme voineet istua kauaa, sillä tällä kiertomatkalla kaikki aamut sisälsivät aikaisen herätyksen. Lähdimme takaisin jo kymmeneltä, ja koska Fatih oli niin kännissä onnistuimme myös eksymään matkalla. Siinä sivussa hotellia etsiessä tuli kuitenkin haasteltua kaikenlaista, ja paljastui ettei mies edes ollut marokkolainen, vaan tullut maahan Turkista. Isä oli turkkilainen ja äiti marokkolainen – tai sitten se oli toisinpäin. Siinä selvisi sitten syy siihenkin, miksi Fatih oli haastatellut paikallisia englanniksi – mies ei markon arabiaa osaa edes puhua!

6.3.2017

Meknes – Rabat – Casablanca

Tafilalet. Hotellin omituisen nimen muistaa vasta sitten, kun sen on kirjoittanut ylös. Kannattaa muistaa se saapuessaan Meknesiin ja pyrkiä välttämään sitä kaikin keinoin. Kaupungissa on pakko olla parempiakin hotelleja.

Tässäkin paikassa on paperiseinät. Aamu oli kirkas ja pilvetön, ja minä heräsin jo viideltä kuuntelemaan rukouskutsuja, joita kantautui ohuiden seinien läpi useista moskeijoista. Joku oli unohtanut terveyssiteen nurkkaan lattialle, joka sai minut miettimään siivouksen tasoa. Vai olikohan kyse sittenkin siitä, että kyseinen artikkeli oli liian härskiä siveellisen siivoojatytön koskea, saati noukkia lattialta roskiin? Minareettiölinän päätyttyä oli mukavan hiljaista, ei autojen tööttäilyä, pelkkää linnunlaulua. Side sai minun puolestani jäädä nurkkaan niin pitkäksi aikaa, kun oli tarpeen.

Aamiainen oli samaa tasoa kuin eilinen illallinen, eli suoraan sanottuna hanurista. Tomaatti oli ainoa kasvis ja munat raakoja. Lisäksi oli maustamatonta tuorejuustoa, mauttomia naudanlihaleikkeleitä, suolatonta voita sekä laihaa kahvia. Ikään kuin eväiden perimmäinen tarkoitus olisi estää hotellivieraita saamasta sydänkohtausta tai valtimotukosta. Ehkä täällä jopa luullaan, että eurooppalaiset eivät kestä mausteisia pöperöitä?

Kun on maistanut perinteistä marokkolaista kahvia, ei tämän hotellin litkua voi pitää kahvina ollenkaan. Täällä ei ollut kahviautomaattia josta olisi saanut valita omaan makuunsa sopivaa juotavaa, vaan litku oli valmiiksi tehty peltiseen tynnyriin. Jogurtti ja juustot olivat hyviä kuten aiemminkin – tuntuu että Marokossa maitotuotteista ei poisteta rasvaa kuten meillä Suomessa. Jälkiruuaksi nautimme maukasta mehua ja taateleita.

Maanantai tuntuu nyt maanantailta, kun ulkoa kuuluu paasausta, kolketta ja koneiden ääniä. Työmiehet ovat ryhtyneet hommiinsa. Ylipäätään täällä tuntuu olevan melkein joka toinen rakennus jollain tapaa vaiheessa. Kerrankin saimme pakata kamat kiireettömästi ja valua lopulta ulkona odottavaan bussiin.

Valokuvakauppias oli löytänyt tiensä hotellin eteen kun olimme lähdössä, miehen räpsimät kuvat eiliseltä medinavierailulta oli levitelty siististi riviin kivijalan reunalle. Osa meni jopa kaupaksi, joten ilmeisesti ekonomi oli etukäteen laskenut homman olevan voitollista ja kaikkien kuvien kehittäminen paperiversioiksi järkevää. Tietysti niistä loput menevät roskiin, mutta ketäpä se haittaisi?

Kävimme uudestaan torilla missä käärmemies oli eilen ollut, ja nyt paikka oli lähestulkoon tyhjä. Olin jo eilen miettinyt minne kauppiaat raahaavat valtavan kasan tajine-kippoja ja kaiken muunkin myyntitavaran, mutta nyt roinat oli yksinkertaisesti peitelty pressuilla ja lakanoilla niille sijoilleen, eikä niitä ollut siirretty minnekään. Mainio kohde varkaille… tai sitten kipot, kapot ja hatut eivät alkuasukkaita kiinnosta. Voi myös olla, ettei kukaan viitsi kätensä menettämisen uhalla edes yrittää moista. Ihan kiva ajatus kuitenkin poiketa torilla myös aamusta, sillä kontrastia oli melkoisesti eiliseen tungokseen verrattuna.

Pysähdyimme myös lammen rannalla, jonka toisella puolella oli kauniita rakennuksia. Rannassa maleksi myös muutamia koulutyttöjä, joita eräs porukkamme pariskunta yritti hieman haastatella. Tytöt osasivat puhua jopa englantia jonkin verran.

Viimeinen visiittimme ennen kohti Casablancaa lähtöä olisi mattokutomo, jossa saisimme seurata perinteistä naisten puuhaa läheltä sekä ihastella huivipäiden käden jälkeä ja jopa tallustella niiden päällä.

Minä epäilin koko keikkaa rahastus-kusetukseksi, enkä erehtynyt. Matot olivat upeita, mutta halvimmat maksoivat satasia, kalleimmat kymppitonnin. Ehkä olimme tosiaan vähän poikkeus näiden kiertomatkojen perinteisestä asiakaskunnasta, jonka keski-iän me alitimme noin kolmella kymmenellä vuodella. Jo eläkkeelle ehtineiden rahapussin pohjalta voi hyvinkin irrota muutama ylimääräinen tonni kunnon matkamuistoa varten, mutta meillä realiteetit ovat vähän toista luokkaa.

Pääsimme istuskelemaan suuren salin reunoille, ja meille tarjoiltiin perinteistä minttuteetä. Pari innokasta miestä levitteli lattialle mitä erilaisimpia mattoja aina edellisten päälle managerin selittäessä meille niiden valmistuksesta sekä historiasta. Oli normaaleja villamattoja, valkoisia berberimattoja, agavesilkistä kudottuja mattoja sekä akupunktiomattoja. Opin myös tulevaisuuden mattokauppoja ajatellen tärkeän asian: maton pohjapuolelle kurkistamalla kudosten tiheydestä voi päätellä maton laadun sekä sen kutomiseen käytetyn ajan.

Marokossa on tapana, että nainen kutoo tulevalle miehelleen maton, joka sitten viedään sulhasen porukoiden hyväksyttäväksi. Maton kutominen on vaikeaa ja erittäin aikaa vievää, joten voi olla että kutomishullulta Sariltakin menee sellaisen väkertämiseen vuosia – ja sitten sen pitäisi vielä saada virallinen siunaus vanhemmiltani, jotka ovat eronneet ja asuvat eri maissakin. Haastavaa.

Esitelmöinnin ja matoilla tramppaamisen jälkeen saimme vapaasti nuuskia paikkoja ja katsella, mitä kaikkea naiset olivat saaneet kudotuksi. Jouduimme tietenkin tyrkytysyrityksen kohteeksi, koska olimme ilmeisesti liian kiinnostuneita postimerkin kokoisesta silkkimatosta, jonka hinta huiteli jossain tonnin ja kahden välillä. Saimme lisää juotavaa sekä Scheherazadea koskevan esitelmän. Maton ostamista perusteltiin meille sijoituskohteena. Omasta mielestäni se oli vähän outoa, osakkeet ja korot ovat minulle tutumpia ja helpompia ymmärtää. Mitä arvoa on kalliilla matolla, jota ei ehkä kukaan halua ostaa sitten kun sen haluaisi realisoida käteiseksi? Suomessa käytetystä kymppitonnin silkkimatosta saa huutonetissä hätinä muutaman satasen, jos sitäkään. Minä ajattelin pysyttäytyä sijoitusrahastoissa, kuten tähänkin asti. Onnistuimme poistumaan paikalta ostamatta mitään, mattokauppiaiden suureksi harmiksi.

Krääsämyymälä oli sijoitettu niin ettei ulos päässyt näkemättä kaikkea tarjolla olevaa roinaa, joka oli täällä myös älyttömän kallista. Ilmeisesti joitain kauppoja kuitenkin tehtiin, tosin ei meidän toimesta.

Yksi vanhimmista matkatovereistamme oli hieman huolissaan Suomen menestyksestä hiihdon mm-kisoissa, ja siinä istuskellessamme kutomon pihassa mies tuli kyselemään, olinko onnistunut saamaan mitään uutisia. Jouduin valittelemaan ettei hotellin netti ollut aamullakaan toiminut. Suretti papan puolesta; olisin tietenkin katsellut tuloksia, jos netti olisi pelannut.

Lounaan me söimme turkulaisen pariskunnan seurassa lähellä turistiraflaa. Mausteinen kala-tajine ja tuhti salaatti kustansi 3,50€, ja Sarin tilaaman paninin ja juomien kera lounaan hinta kohosi jo lähelle kuutta euroa. Safka oli herkullista ja lähes ilmaista, ja vastaavia paikkoja on täällä kaikkialla. Tulin vielä myöhemmin haastatelleeksi pakettilounaan syöneitä, ja sain jälleen kuulla että ruoka oli ollut mautonta. Kaduttaa se ottamamme illallispaketti vielä enemmän. Tällä tyylillä olisimme säästäneet selvää rahaa, ja paikallisten eväiden maku oli aika vakuuttava. Olisi ollut hauskempaakin etsiskellä itselle sopiva illallispaikka kaikessa rauhassa ja saada valita sapuskansa itse. Pakettilounailla ei käsittääkseni ole edes vaihtoehtoja, puhumattakaan siitä että gluteenittomuutta kunnioitettaisiin, saati ymmärrettäisiin.

Jotain hyvää tässä ateriajutussakin on: säilyy kontrasti kun syö vuoroin paskaa ja hyvää. On myös tavallaan huvittavaa yrittää kasata buffetin eväistä jotain, mikä maistuu edes vähän joltain.

Palattuamme lounaspaikasta takaisin kadulle oli läheinen liikenneympyrä tukossa ja autot seisoivat ja kuskit soittelivat torvea. Oli ollut joku pieni kolari. Tähän mennessä Marokon liikenne on kuitenkin vaikuttanut yllättävän rauhalliselta, sellaiselta että olisin uskaltanut itsekin lähteä auton rattiin täällä, eikä sellaisesta kaaoksesta ole ollut tietoakaan, mistä olen kuullut puhuttavan.

Safkatauon jälkeen suuntasimme kohti maan virallista pääkaupunkia Rabatia, jossa me vain piipahtaisimme pikaisesti ennen Casablancaa. Me näimme kuninkaallisen palatsin vain auton kyydistä, sillä alueelle meillä ei ollut lupaa jalkautua. Sen sijaan Hassanin tornin kupeessa me pääsimme ulos bussista jaloittelemaan, ja Mohammed V:n mausoleumiin me pääsimme sisällekin.

Mausoleumin vartijoiden tussarit näyttivät merirosvojen ajoilta nykyaikaan eksyneiltä, ja oli vaikea uskoa, että niillä voisi tehdä muuta väkivaltaa kuin nuijia epäilyttäviä hiippareita kalloon – ellei antiikkisen kuoren alle sitten ole piilotettu nykyaikaista monitoimirynnäkkökivääriä. Keihäiden kanssa heiluneet ratsumiehet vaikuttivat näistä sotilaista selvästi taisteluun soveltuvammilta.

Vierailu Rabatissa jäi vähän torsoksi, ja ainakin minua olisi huvittanut tutustua paikkaan perusteellisemmin, mutta minkäs teet kun on pakettimatka ja tarkkaan laaditut aikataulut? Jatkoimme siis kohti Casablancaa.

Eilinen keskustelu Fatihin kanssa tuotti viimein tulosta: vähän ennen hotellia pysähdyimme viinakauppaan, josta irtosi pari punaviinipulloa sekä yksi pullo venäläistä vodkaa. Olihan juomien ostaminen ollut yksi yleisimmistä puheenaiheista viime päivinä, jonka johdosta Fatih piti suomalaisia alkoholin himoineen hulluina. Setti maksoi 30€, ja tässäkin kaupassa viinakset noudettiin piilosta verhon takaa.

Fatihin aikataulu oli hieman pettänyt – ehkä viinakauppareissun sekä Casablancan järjettömän iltaruuhkan takia, ja niin me pääsimme katsomaan suurta Hassan II:n moskeijaa Atlantin rannalla. Homma kuului alunperin Fatihin räätälöimään retkeen Casablanca by night, jonka piti olla vain niille lisäpaketin ostaneille. Nyt ei ilmeisesti ollut aikaa heittää proletaareja ensin hotellille, joten niin me kaikki pääsimme näkemään kauniisti valaistun moskeijan illan pimeydessä. Pääsemme sinne luultavasti uudestaan huomenna, ja ehkä jopa sisälle asti, mikäli Allah suo.

Ihmeteltyämme valtavaa moskeijaa aikamme, siirryimme bussilla suoraan hotelliimme, ja saman tien illallispöytään. Se ei ollut tälläkään kertaa kovin kummoinen elämys.

Kanat hakataan kuutioiksi lihakirveellä luineen ja nahkoineen, kärvennetään kuivaksi kiertoilmauunissa ja laitetaan tajinekippoon ikään kuin ne olisi haudutettu siinä. Ruokiin tuli lisättyä suolaa ja pippuria ainakin viidesti kun mitään muuta ei ollut, eikä vielä senkään jälkeen voinut kuin vittuuntua kokkauksen surkeasta tasosta. Miten täysin rasvaton sapuska edes voi pitää nälkää loitolla? Joo, onhan moni turisti ylipainoinen, mutta kyllä kaloreita silti tarvitaan.

Ei mikään muukaan miltään maistunut kuten ei aiemminkaan, ja siitä kehittyikin ajatus että protestiksi ostan jostain kaupasta omat soosit joilla maustan itse sapuskat ravintolan pöydässä, piittaamatta paskaakaan vaikka tarjoilijat olisivat näkemässä. Naurettavuuden huippu oli neekeritarjoilija, joka ei ymmärtänyt mitä chilikastike on, ja yritti tyrkyttää minulle lisämaksullista olutta. Huvittavaa. Lisäpakettien joukossa olisi ollut juomapakettikin, mutta onneksi emme olleet niitä ottaneet. Mitä hyötyä sellaisesta on hotellissa, jossa alkoholia ei tarjoilla lainkaan?

Onneksi nyt oli itse ostettua viiniä ja vodkaa. Olisi tehnyt mieli korkata viinipullo jo ravintolassa, mutta ostokset olivat ylhäällä huoneessa. Eräältä kanssamatkustajalta löytyi korkkiruuvikin lainalle, joten ei tarvinnut alkaa hajottamaan huoneen kalusteita sopivan työkalun valmistamiseksi. Miksi menin unohtamaan Leathermanin kotiin? Nyt on jo selvä, että sitä tarvittaan joka ainoalla lomamatkalla – jopa pakettimatkalla. Viinipullollisen hörpittelimme aterian päälle huoneessa.

<< Edellinen 2/5 Seuraava >>