Marokko

3.3.-17.3.2017

Calmisto World / Matkat / Marokko

3.3.2017

Ilmajoki – Vantaa – Marrakech

Tänä keväänä päätimme tehdä vaihteeksi vähän erilaisen reissun. Poikkeuksellista on se, että nyt varasin matkan matkatoimiston kautta, ja tämä on samalla siis koe, jonka aikana selviää, sopiiko vastaavanlainen matka omaan ajatusmaailmaani alkuunkaan. En ole aikuisiällä ollut ainoallakaan seuramatkalla, ja omat pahimmat pelkoni liittyivätkin lähinnä siihen, miten hyvin sietäisin aikataulutettua ohjelmaa ja matkatoimiston oppaita, ja olisiko reissu edes suurin piirtein sitä, mitä esitteissä on luvattu.

Homma oli kuitenkin hieman monimutkaisempi kuin olisi uskonut, sillä alkuperäinen tarkoituksemme oli ollut mennä Turkin länsirannikon kiertomatkalle pariksi viikoksi. Sen hinta olisi ollut vain reilut 300€ henkeä kohden kun se toteutetaan keväällä ennen varsinaista sesonkia, mutta matkatoimisto TSS Scandinavia otti ja perui sen; ilmeisesti Turkissa olleiden levottomuuksien takia ihmiset eivät ole uskaltaneet matkoja varata tai ovat peruneet niitä. Peruuntumisilmoituksen yhteydessä tuli lista muita kohteita joista valita, ja näistä parin viikon Marokon kiertoreissu vaikutti mielenkiintoisimmalta. Hintaa oli vähän enemmän kuin Turkin matkalla, mutta sain neuvoteltua toimiston kanssa vielä ylimääräisen satasen alennuksen kohteen vaihdosta.

Corendonin lento Marrakechiin oli vasta perjantaina illalla, joten olin varautunut siihen ottamalla töistä pekkasen Vantaalle siirtymistä varten. Seuraavat kaksi viikkoa olisivat vuosilomaa. Lähdimme aamupäivällä liikkeelle Ilmajoelta, ja ajoin totuttuun tapaan yhtä soittoa Vantaalle veljeni luo.

Luppoaikaa meille ei kauheasti jäänyt, mutta ehdimme nyt sentään syödä karppipizzaa ja jaaritella tovin. Ajoin sitten kentälle, ja veljeni siirsi autoni takaisin Ylästöön pitkäaikaisparkkiin. Lupasi järjestellä paluukyydityksiä sitten, kun reissumme olisi ohi.

Faija oli soitellut jo ajomatkan aikana, että se kirottu kenttähenkilöstön lakko oli tänään alkanut, ja että Helsinki-Vantaalla olisi syytä varautua viivytyksiin. Mistään sellaisesta ei kuitenkaan ollut tietoakaan; kentällä oli rauhallista ja kaikki tuntui sujuvan ihan yhtä smoothisti kuin Helsinki-Vantaalla yleensä. Maikkarin reportteri ja kameramies olivat tuloaulassa haastattelemassa ihmisiä ja raportoimassa olemattoman lakon vaikutuksista.

Me kävimme heittämässä check-in-laukut hihnalle, ja lähdimme suunnistamaan kohti turvatarkastusta, jossa ei siinäkään kauaa aikaa haaskeelle mennyt. Olimme varautuneet matkatavaroiden osalta melko kevyesti, mutta Sari oli mennyt ostamaan uuden ison matkalaukun tätä reissua varten, minun itseni luottaessa vanhaan ja hyvin palvelleeseen urheilukassiini. Matkan kaikki hotellit olivat paikallisia neljän tähden mestoja, joten luulisi niistä löytyvän pesukone tai pari siltä varalta, että puhtaat vaatteet loppuisivat.

Tämä lento lähtee terminaalin päädystä, josta koneisiin kuljetetaan porukka busseilla. Lähtöön ei ollut enää kauaa, mutta portilla oli silti yllättävän hiljaista. Muutama ihminen istuskeli penkeillä meidän lisäksemme: yksi kutoi sukkaa, toinen söi eväitä ja kolmannella oli stetsoni päässään. Olin arvannut porukan ikähaitarin ihan nappiin, me olimme kirkkaasti nuorempia kuin kukaan muista paikallaolijoista. Pian paikalle saapui muukin porukka yhtenä lössinä, eli luultavasti olivat tulleet busseilla suoraan kentälle muualta Suomesta. Suurin osa matkaajista oli eläkeikäisiä, näimme ainoastaan yhden meitä selkeästi nuoremman tytön, joka talutti ilmeisesti mummoaan mukanaan.

Koneessa me jouduimme peräkkäisille paikoille, sillä lähestulkoon kaikki muutkin olivat matkassa pariskuntina, ja 737:ssa penkkejä on aina kolme molemmin puolin käytävää. Kolmasosa porukasta siis koki saman kohtalon kuin me, ja vierekkäispaikat jaettiin onnekkaille. Matkaseura vaikutti mukavalta, ja lennon aikana saatiinkin jonkinlaista keskustelua aikaiseksi. Kaikki eivät myöskään osanneet englantia juuri lainkaan, ja minun vieressäni oleva pariskunta pyysikin apua sekä maihinnousukaavakkeiden täyttöön sekä sokerin pyytämiseen kahviin. Lennolla tarjoiltiin sämpylät ja smoothiet, kaikesta muusta olisi pitänyt maksaa lisähintaa.

Koneessa jouduimme istumaan noin 6 tuntia, ja minä olin epähuomiossa unohtanut mongolialaiset nuuskat kotiin. Matka meni kuitenkin ilman isompia nikotiinin himoja yllättävän nopeasti. Aterian päälle tulin juoneeksi yhden marokkolaisen oluen, joka ei ollut kylmää, muttei ihan kusilämmintäkään.

Matkan aikana huomasin, miten jalkaani laittamistani vanhoista kengistä irtoili pohjan palasia joka paikkaan, joten totesin kenkäkaupassa käynnin olevan matkan aikana tarpeen. Niiden lisäksi minulla oli mukana ainoastaan remmisandaalit. En tiedä mistä jämämateriaalista kengät oli tehty, mutta useamman vuoden autotallisäilytys ei ollut selvästikään niille hyväksi. Nyt mustia pieniä palasia oli viljeltynä useampaankin paikkaan Ilmajoen ja Marrakechin välille.

Suomen lentolakolla tuntui olevan enemmän vaikutusta Marokon päässä, sillä saimme jonottaa aika kauan passintarkastukseen, jossa kaiken aikaa haukottelevat väsyneen näköiset virkailijat leimailivat papereita melko kiireettömään tyyliin.

Tarkastuksesta selvittyämme menimme rahanvaihtoluukulle jonottamaan, sillä Marokon dirhami on suljettu valuutta, jota ei voi vaihtaa etukäteen. Otin puolet vaihdetuista euroista käteisenä, ja loput ladattuna luottokortille. Käyttämättä jääneet rahat voisi reissun päätteeksi vaihtaa takaisin euroiksi, ja jos joutuu paikallisten rosvojen uhriksi, on kuitenkin puolet matkakassasta vielä tallessa. Paikallinen raha on helppo muuntaa ja laskea, yksi dirhami on 10 senttiä.

Laitoin tupakaksi heti terminaalista selvittyämme, ja matkatoimiston porukka oli meitä vastassa parkkipaikan laidalla. Nimilistat käytiin läpi ja porukka jaettiin useampaan bussiin. Homma kävi joutuisasti, ja heti ensivaikutelma marokkolaisten luonteenlaadusta sekä matkatoimiston palvelusta oli positiivinen. Nyt ei tarvinnut ruveta etsiytymään hotelliin, kun voi vain nousta bussin kyytiin ja odottaa sen vievän perille asti.

Oppaamme Fatih oli suuren luokan huumorimiehiä. Bussimatkan aikana hän totesi meidän olevan nyt Afrikassa, missä hotelleissa ei yleensä ole sähköä. Matka sinne kestäisi 6 tuntia, mikä kuulosti tosi uskottavalta äijän virnistelyä katsellessa. Oikeasti matka kesti noin vartin, ja luvatun tervetulojuoman sijasta saimmekin kanasämpylöitä ja appelsiineja, mikä oli ateriaköyhän lennon jälkeen oikeastaan vaan parempi. Sisäänkirjautuminen meni puolille öin.

Itse hotelli ei ehkä ollut ihan neljän tähden luokkaa omasta mielestäni, mutta kyseessä onkin paikallinen luokitus. Tulevaisuus näyttää, seurailevatko reissun muut hotellit samaa linjaa. Pääasia kuitenkin, että pääsimme nukkumaan, olkoonkin, että herätys aamulla on varhain. Viereisessä kämpässä jotkut pitivät porukalla meteliä, vaikka herätykseen oli aikaa vajaat 6 tuntia.

Huoneessa oli sopivan lämmintä vaikka yö olikin hieman viileä, peiton alla tarkeni hyvin t-paidalla ja boksereilla. Ilmastointiin ei tarvinnut koskea, joten ei selvinnyt toimiko se vai ei. Kaukosäädin ainakin näytti siltä, kuin koira olisi sen syönyt ja ulostanut ainakin kahdesti.

Tässä hotellissa kylppäri ja vessa olivat kaksi erillistä huonetta, ja imperialismin ajan ranskalaiset vaikutteet olivat täällä nähtävissä lähinnä bideen muodossa, joka löytyi samasta huoneesta kylpyammeen kanssa. Olin muutenkin hieman yllättynyt siitä, että ranskankieltä ihan oikeasti käytetään täällä, ja hotellin aulassa olevat kyltit ja esitteetkin olivat ranskaksi. Muuallapäin maailmaa ne olisivat suurella todennäköisyydellä englanniksi, jota meikäläinenkin olisi ymmärtänyt. Myös rahanvaihtopisteestä hommatun luottokortin mukana tulleet paperit olivat ranskaksi.

Sari on tapojensa orja, ja vääntäytyi vielä keskellä yötä suihkuun. Minä en olisi voinut kuvitellakaan jaksavani sellaista, vaan ryömin peiton alle hyvillä mielin sellaisenaan. Tällä reissulla viettäisimme joka tapauksessa kaikki yöt hotelleissa, eikä pesulle pääsylle ole estettä reissun missään vaiheessa. Voisin itse käydä suihkussa illalla, kun ollaan ensin ajeltu päivä Atlas-vuoristossa.

4.3.2017

Marrakech – Beni Mellal – Fes

Unta ei riittänytkään ihan kuuteen asti, mikä oli kai ihan normireaktio aikavyöhykkeen muutoksen takia. Yleensä minullakin on tavannut reissujen ensimmäiset unet jäädä lyhyiksi, mutta olen kuitenkin aina tottunut uuteen rytmiin melko nopeasti.

Huone ei ollut ihan älyttömän siisti, vaikka päihittääkin monet aiempien reissujen majapaikat laadussa. Jääkaappi oli, vaikka omat eväät oli kyltin mukaan kielletty. Herääkin kysymys, mitä tarkoitusta varten se ylipäätään siinä oli. Muuten huone oli suurempi kuin useimmat, puiset kalusteet eivät olleet hienoja mutta eivät nyt ihan tylsällä moralla näverretyn näköisiäkään.

Vääntäydyimme aamiaiselle, joka oli tässä hotellissa ranskalaiseen tyyliin aika leipäpainotteinen; tarjolla oli monenlaista pullaa, lettua ja croissanttia. Lisäksi tarjolla oli helveton suolaisia oliiveja, salaattia ja sulatejuustoa. Jogurtti sekä mangomehu olivat järjettömän hyviä. Karppaajan näkökulmasta tämä ei ollut ihan parasta a-luokkaa, ja kaikki leikkeleet ja juustosiivut loistivat poissaolollaan. Oikeaoppisen aamupalan kulmakivi – eli vadillinen kananmunia – ilmaantui tarjoilutiskille vasta myöhemmin, kun olin jo ehtinyt täyttää osan vatsastani kakkosluokan tavaralla. Olisi ehkä tullut syötyä vähän eri tyyliin jos niitä olisi ollut heti alkuun tarjolla. Sulatejuustokolmioita meni aika monta.

Lähdimme liikkeelle aikaisin, kuten Fatih oli yöllä uhkaillut. Mies näytti melkein yhtä väsyneeltä kuin muutkin bussissa istuvat, mutta silti hän jaksoi viljellä puujalkahuumoriaan. Matkan alkuosuudella Fatih oli kaiken aikaa äänessä, kertoen kaikkea oleellista matkaan liittyen sekä yleisiä asioita Marokosta sekä maan asukkaista. Naisia hän varoitti pitämään miehistään tiukasti kiinni, sillä marokkolaiset naiset näitä mielellään kahmivat omakseen. Todellisuudessa asia lienee päinvastoin, ja naisten on syytä pitää kiinni itsestään marokkolaisten miesten varalta.

Aika pian bussi kurvasi pienen kaupan pihaan, jossa pääsimme vessaan sekä ostamaan jotain pientä evästä matkaa varten. Minä lottosin hyllystä pari vihreää askia Marquise-savukkeita tietämättä, oliko teko kannattava vai ei. Röökiaski irtoaa parilla eurolla, eikä hinnoissa ole kummoista eroa länsimerkkeihin. Maassa on kuitenkin elettävä maan tavalla.

Päästyämme pois Marrakechin välittömästä läheisyydestä ja ylämäkeen kohti vuoristoa, me pysähdyimme puistoon jaloittelemaan. Me käytimme tietenkin tilaisuutta hyväksemme, ja kävelimme vähän matkan päähän, missä oli muutama pieni kahvila ja myyntikoju. Aikaa ei ollut ihan mahdottomasti, joten pyysimme kahvit, mutta hauskan oloinen tarjoilija toi kahvien lisäksi vielä perinteiset minttuteet sekä pullot vettä. Ehkä kyse oli pakkomyynnistä marokkolaiseen tapaan tai sitten yksinkertaisesta väärinkäsityksestä, mutta ei se meitä haitannut. Hintaa näille kertyi noin 4 euroa, joten en viitsinyt ryhtyä valittamaan; Suomessa summalla saisi ehkä yhden latten tai muun erikoiskahvin.

Väkevä vihreä tee mintunlehdillä ja sokerilla on marokkolainen perinnejuoma, ja tarjoilija sanoikin sitä nimitettävän marokkolaisten viskiksi. Ainakin siitä tulee sokerihumalaan, sillä juoma oli järjettömän makeaa. Paikallinen kahvi on ytyistä espressoa, jota tilatessa kannattaa laittaa vaippa housuihin, erästä radiomainosta mukaillakseni. Kun kahvi asettuu vatsan pohjalle, tiedät kyllä miksi. Alkoholin ollessa muslimeilta kielletty on ainakin muissa juomissa potkua ihan riittävästi. Juotuamme sekä teet että kahvit palasimme takaisin bussille. Vesipullot otimme mukaamme. Puisto sinänsä oli ihan hienon näköinen hoidettuine istutuksineen, ja näin keväällä Marokossa on niin vehreää, ettei se yhtään vastaa yleistä käsitystä kuivasta ja hiekkaisesta berberien valtakunnasta.

Matka jatkui ylemmäs vuoristoon, jossa emme kuitenkaan päässeet nauttimaan mahtavista maisemista, sillä sää oli melko pilvinen koko päivän. Eräs vanhempi rouva sen sijaan aiheutti hauskuutta vaatimalla jatkuvasti Fatihin huomiota, keskeyttämällä tämän puheita ja lopulta suututtamalla tämän lähes raivon partaalle. Marokkolaisilla on temperamenttia, kuten ählämeillä yleensä. Fatih kuitenkin jatkoi kertomuksiaan selitettyään ensin naiselle että matkalla on mukana muitakin, eikä tämä voi jatkuvasti olla palvelemassa yhtä asiakasta jättäen koko muun porukan seuraamaan teatteria. Puheet siirtyivät maanviljelykseen.

Marokossa aasikärryt on melko yleinen näky niin maalla kuin kaupungin liikenteessäkin, ja Fatihin kertoman mukaan varsinkin maajusseille otus voi olla paljon arvokkaampi kuin vaikkapa vaimo tai poika. Aaseja käytetään kaikkeen siihen, mihin Suomessa käytettäisiin traktoria, pakua tai farmariautoa.

Aasi päästetään eläkkeelle viidentoista ikäisenä, eikä täältä taida löytyä sipilöitä jotka haluaisivat pieksää otuksista irti viimeisetkin mehut sijoitusyhtiöiden voittojen maksimoimiseksi ja maan kilapilukyvyn parantamiseksi. Fatihin puheiden mukaan aasien asiat ovat täällä paremmin kuin useimpien ihmisten. Aasiksi Marokkoon ei kuitenkaan pääse, sellaiseksi on synnyttävä.

Matkan aikana Fatih kiersi autossa listan kanssa, johon tehtäisiin varaukset ateriapaketeista ja muista lisäkkeistä, joiden avulla tämä matkatoimisto luultavasti kerää voittonsa, itse matkan ollessa oikeastaan lähes ilmainen. 15 päivän matkalle kertyi hintaa noin 500 euroa henkeä kohden (kun huomioidaan tinkimäni hyvitys kohteen vaihdosta), ja tämä sisältäisi neljän tähden hotellit aamiaisineen sekä viikon kiertelyn ympäri Marokkoa. Illallisista ja lounaista rokotettaisiin huomattava lisä, ja vielä näiden lisäksi oli joitain pienempiä valinnaisia retkiä, jotka eivät kuuluisi matkan hintaan.

Me päätimme ottaa kiertomatkan ajaksi illallispaketit, mutta emme mitään muuta. Jälkimmäisellä viikolla söisimme sitten missä kulloinkin sattuu huvittamaan, sillä sen viikon viettäisimme kuitenkin Marrakechissa ravintoloiden välittömässä läheisyydessä.

Pysähdyimme Beni Mellalissa, jossa lounaspaketin maksaneet pääsivät johonkin erittäin perinteiseksi mainostettuun ravintolaan. Me muutamat lounaspaketin sivuun jättäneetkin saimme nähdä ulkoa päin kaiken sen ihanuuden, josta meidät nyt jätettäisiin paitsi. Meillä olisi reilu tunti luppoaikaa, joten päätimme tallustella pitkin katuja katsellen paikallista meininkiä. Me saimme osaksemme vähän virnistelyä ja porukka tuijotti selän takana kun en katsonut; syyksi epäilin käyttämiäni korviksia sekä ponnarille kietaistua lettiäni, mikä saattoi olla monen paikallisen mielestä vähän liian outoa tullakseen vastaan Beni Mellalin kadulla. Ehkä täällä eletään vielä sitä aikaa, jolloin korviksia käyttivät vain homot?

Pari vaateliikettä tutkittuamme päädyimme takaisin aukiolle, jonka laidalle bussimme oli pysäköity. Vaatteet eivät olleet Sarin makuun ja niistä olisi rokotettu kutakuinkin sama hinta kuin vastaavista Suomessa. Lähistöltä löytyi pieni grillikoju, josta tuleva mausteisen lihan käry sai halajamaan jotain evästä. Menimme kojun luo, josta paikalliset ostivat jotain etäisesti hampurilaisilta vaikuttavia eväitä. Pitaleipään tehtiin kolo, jonne tungettiin pieniä mausteisia makkaroita, sipulia, chilikastiketta sekä jotain maustesekoitusta. Pyysin meille molemmille samanlaiset, mutta oli hieman hankaluutta saada kokki jättämään chilikastikkeen pois Sarin annoksesta. Chilin tulisuudesta heitettiin vähän huumoriakin, vaikka yhteinen kieli puuttuikin. Ranskalla olisi tässäkin nakkikojussa päässyt helpommalla.

Saatuamme sapuskat kouraan jouduin pulittamaan niistä melkein euron. Lounaspakettien osalta syntyi myös lopullinen ratkaisu sekunnin sadasosassa: miksi maksaa satanen safkoista, jos voi syödä jotain näinkin herkullista lähes ilmaiseksi? Annoksissa riitti makua, eikä yksikään grillieväs ole vielä koskaan maistunut näin hyvältä ja ollut samalla myös edullisin koskaan ostamani mättö. Vanha tuttu sääntö tuntuu pätevän täälläkin: syö siellä missä alkuasukkaatkin syövät. Istuuduimme aukion laidalle syömään ja seuraamaan nuorten jalkapallopeliä. Yksi nuorista tuli pummaamaan tulta röökiinsä ja juttelemaan toviksi.

Kävimme myös läheisessä apteekissa, sillä Sari oli unohtanut maitohappobakteerit kotiin. Mahajuttuja tuli hieman mietittyä siinä kojueväitä syödessä. Apteekkarin kanssa asioiminen oli vielä grillillä käyntiäkin hankalampaa, sillä täälläkään ei englantia osattu. Olisikohan noin viidestoista tiskille ilmaantunut paketti lopulta ollut maitohappobakteereita. Olin olettanut että sana lactobacillus olisi apteekkarille tuttu, mutta vikaan meni. Tavara oli jauheena pikku pusseissa, ja niistä rokotettiin hamppareihin nähden aika suolainen hinta. Bakteerien hinnalla grilliltä olisi saanut ainakin 20 makkaroilla täytettyä pitaleipää.

Muu porukka alkoi valua bussin luo, joten maleksimme mekin samaan suuntaan. Matkaan päästyämme jatkoimme yhä ylemmäs vuoristoon, kunnes lopulta pysähdyimme ihailemaan vehreää järvimaisemaa. Padolla saatiin vähän sadettakin. Koko päivä on ollut aavistuksen synkkä ja viileä.

Matkan aikana näimme toinen toistaan isompia ja koristeellisempia autotallin ovia, jotka kuitenkin myöhemmin paljastuivat erilaisten liikkeiden suljetuiksi julkisivuiksi. Pieniä kauppoja on melkein joka rakennuksessa, mutta nyt niistä suurin osa näytti olevan kiinni. Putiikki on helppo sulkea ja lähteä kotiin, kun tarvitsee vain sulkea ovet ja laittaa munalukko paikoilleen.

Myös keskeneräisiä rakennusprojekteja on enemmän kuin missään tähän mennessä, ja tuntuu että suurin osa asutuistakin rakennuksista on edelleen vähän vaiheessa. Usein ylimmästä kerroksesta puuttuu katto sekä osa seinistä, ja sisällä kuivatetaan pyykkiä. En tiedä onko täällä syrjäisemmillä seuduilla tapana laajentaa tupaa aina, kun jo ennestään suuri perhe kasvaa jonkun mentyä naimisiin tai saatua lisää lapsia.

Fatih jatkoi esitelmöintiään Marokon työllisyystilanteesta, mikä oli miehen puheiden perusteella melko huonolla mallilla. Mitenköhän olisi, jos kaikki naisetkin kävisivät töissä? Työttömiä on paljon, mutta täälläpä onkin keksitty sellainen tapa siivota työllisyystilastoja, josta Sipiläkin joukkioineen voisi ottaa oppia. Sama duuni jaetaan monelle tekijälle, jolloin useammalle riittää puuhaa ja kertyy vähän rahaakin. Nytkin bussissa istuu ylimääräinen opas – vanha ukko, joka on oikein kohtelias ja mukavan oloinen, mutta ei käytännössä tee juuri mitään. Miestä voisi lähinnä kai kuvailla paimeneksi tai vartijaksi, sillä hän yleensä kulkee joukon hännillä ja vahtii, ettei kukaan joudu eksyksiin porukasta.

Me ajoimme läpi lukemattomien pienten kylien ja kaupunkien, ja kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki. Pienimmissä paikoissa on kahvila, pieni kauppa tai pari, teurastajan lihariiputtamo ja autokorjaamo. Vähän isommista löytyy myös apteekki sekä paikallisten terassiravintola, ja jalkakäytävillä on krääsäkauppiaiden roinaa viltin päälle levitettynä.

Kierroksen korkein paikka oli nimeltään Ifrane, ja se sijaitsi 1700 metrin korkeudella Keski-Atlaksen vuoristossa. Siellä satoi räntää bussin mittarin näyttäessä kolmea celsiusastetta. Emme viitsineet jäädä bussiinkaan värjöttelemään, joten paarustimme muun porukan mukana ravintolaan hyisessä kelissä. Paikka olisi varmasti hieno jos sääkin olisi, ja maisemat alas laaksoihin upeat. Nyt näimme kuitenkin vain sumua ja pilviä joka puolella. Ifranea kutsutaan Marokon Sveitsiksi, ja vaikken olekaan maassa koskaan käynyt, muistuttaa arkkitehtuuri minusta kovasti ainakin Saksaa, missä olen ollut.

Päästyämme perille Fesiin myöhään illalla meitä odotti uudessa hotellissa ostettuun pakettiin kuuluva illallinen. Ravintolasalissa oli suuria pyöreitä pöytiä kuten Arthurin hovissa, ja meidän seuraamme liittyi muutama muukin.

Aiheena puhutti erään naisen kokema syrjintä. Hän ei ollut ottanut mitään ateriapakettia, mutta oli kuitenkin epähuomiossa mennyt muiden mukana lounaalle. Fatihin mielestä nainen ei ollut oikealla asialla jättäessään paketin ostamatta, sillä ilman lisämaksullisia palveluita häneltä jäisi marokkolainen kulttuuri sivu suun. Minä olin jo hampurilaisepisodin jälkeen asiasta eri mieltä.

Tuntuu, että me pääsimme paljon syvemmälle marokkolaiseen kulttuuriin syömällä nakkikioskilla, juomalla perinteistä teetä puutarhan luona sekä katselemalla paikallisten futiksen pelaamista. Aiheesta keskusteltiin pöydässä enemmänkin. Mietin, mitä kultturia on syödä turisteja varten laimeasti maustettuja kansainvälisiä eväitä turistihotellin ravintolassa.

Sapuska oli ihan hyvää muttei mitään herkkua kuitenkaan, ja vaikka kyseessä olikin buffet, on eri ruokalajeja ruotsinlaivoilla tarjolla enemmän kuin täällä. Possu loistaa ählämimaassa poissaolollaan, ja koska naudanliha on kallista oli tarjolla enemmän kanasta väsättyjä eväitä. Tehdäänköhän Marokon maaseudulla eläkepäivänsä päättäneistä aaseista pihvejä, ja miltäköhän moiset mahtaisivat maistua?

Naisia syrjitään täällä muutenkin, josta yhtenä esimerkkinä voisin mainita baarit. Lähdimme illallisen jälkeen etsimään sellaista, kunnes lopulta yksi juottola osui näköpiiriin. Meitä ei kuitenkaan päästetty sisälle – portsari vaan seisoi tukkien ruhollaan oviaukon. Tarjoilija kuitenkin tuli paikalle, ja kohteliaasti ohjasi meidät terassin pöytään istumaan. Ukkoja lappoi sisään ja ulos mestan ovesta, joten emme voineet välttyä ajatukselta, että Saria ei haluttu päästää sisälle herrasmiesten seuraan, ja samasta syystä joutuisin minäkin istumaan ulkona. Sentään palvelu oli kohteliasta, ja tarjoilija käyttäytyi herrasmiesmäisesti sekä osasi avata kaljapullon yhdellä kädellä. Me joimme noin puolitoista bisseä, sillä täällä yksi pullo paikallista olutta on vain pienen mehulasillisen kokoinen. Minä otin kaksi ja Sari yhden. Flag Special on ihan kelvollista ja vastaa vahvuudeltaan kotimaista neloskaljaa. Kuten monissa muissakin maissa, olutsnackseja tuodaan pöytään eivätkä ne maksa mitään. Tuntuu, että paikallisten mestoissa ei yritetä vedättää edes turisteja.

Ostamamme illallispaketti sen sijaan alkaa tuntua vedätykseltä. Fatih on varoitellut kaiken aikaa kadunvarsien ruokapaikoista huonoon hygieniaan ja teurastajien pihoilla ties miten pitkään roikkuneisiin lihoihin vedoten. Syykin on ilmeinen: jos kadunvarsiravintolassa saa syödä eurolla tai parilla aitoa marokkolaista sapuskaa, se on suuri uhka matkatoimiston tarjoamien ateriapakettien menekille. Ja ehkäpä kalliiden turistilounaidenkin lihat tulevat samoista teurastajien kojuista, who knows? Laskin yhden illallisen hinnaksi vajaat 20€, mikä on oikeastaan aika paljon, kun miettii miten halvalla täällä on mahdollista syödä, ja päälle vielä pelottelu ettei tulevien hotellien lähellä ehkä ole kauppoja tai ravintoloita. Fatihilta sain selville, että kiertomatkan hotellit kilpailutetaan ihan viime metreillä, joten retken alussa siis loppumatkan hotellit eivät ole vielä tiedossa. Juomat eivät tietenkään kuulu hintaan, mutta sentään safkaa saa mättää rajattomasti ja noutopöydässä on mahdollista valikoida vehnät ja hiilarit vähemmälle. Illallisesta jäi kuitenkin fiilis, kuin olisi käynyt kotona ABC:n noutopöydässä syömässä. Taso oli kutakuinkin sama, mutta tämä oli vain kalliimpi ja absilta ei saa ateriansa kylkeen väkeviä marinoituja oliiveja.

Illalla hotellin käytävällä meille tuntematon nainen tuli juttelemaan. Hän oli suomalainen, mutta ei kuulunut matkaseurueeseen. Oli kuullut niin peripohjalaista kiroilua, että oli kuulemma ollut ihan pakko tulla tervehtimään. Kerroin täällä olevan kokonaisen seurueen suomalaisia, meidän ollessa pieni osa porukkaa. Nainen kertoi olevansa lääkäri ja pitävänsä vastaanottoa Rabatissa. Hän tyrkytti minulle vielä puhelinnumeronsakin siltä varalta, että meille sattuisi matkan aikana jotain tai jompikumpi meistä sairastuisi.

1/5 Seuraava >>