Telttaretki Islantiin

4.6.-21.6.2012

Calmisto World / Matkat / Islanti

Päivä 9, Tiistai 12.6. Akureyri - Reykjahlíð

Heräsin siihen, kun toinen saksalaisista väitti minun kuunnelleen jotain klassista musaa yöllä. Ilmeisesti nukkuessani nappikuuloke oli irronnut. Anatheman levyistä ei kyllä siltikään saa klassista tekemälläkään. Söin aamiaiseni ja napostelin tulisia taco-lastuja päälle huuhdellen kaiken alas kylmällä kokiksella. Olen jo hetken kummastellut juoman halpaa hintaa Islannissa. Kahden litran kokis – siis se alkuperäinen amerikkalainen – maksaa marketissa vaivaiset 1,40€. Suomessa samaan hintaan saa vain Freeway Colaa Lidlistä. Onkohan tilanne sama muissakin NATO-maissa? Putoaisiko kokiksen hinta jos Suomi liittyisi? Rouskuttaessani taco-lastuja en voinut kuin ihmetellä, miksi Suomessa niihin ei laiteta mausteita.

Lastasin tavarani autoon ja kävin siirtämässä sen hieman kauemmas ruutuun, missä se sai olla ilmaiseksi päiväsaikaankin. Kuittasin itseni ulos kehuen hostellia respan punapäälle. Naurettavan halpaan hintaan nähden paikka oli ollut tasokas. Tyttö näytti silti hämmentyneeltä, ikään kuin aihetta kehumiseen ei olisi ollut. Kiertelin vielä kaupungilla kameran kanssa, enkä voinut olla huomaamatta jälleen erikoisen näköistä kirkkoa. Islannin vanhat puu- sekä kivikirkot ovat kauniita, mutta uudemmat ovat usein ylimodernin näköisiä ja kamerani suorastaan hylkii niitä. Akureyrin kirkko ei ollut varsinaisesti ruma, mutta se oli sen näköinen että voisi olla saman arkkitehdin kynästä kun Reykjavikin Hallgrimskyrkja. Rakennnusmateriaalikin näytti samalta.

Tuskaillessani sähköröökin täyttämistä omatekoisella pilliviritelmälläni ties miten monetta kertaa ajatus vain äkkiä ponnahti mieleeni: miksen kysyisi apteekista ruiskua ja neulaa? Niillähän homma hoituisi leikiten ja sottaamatta arvokkaita liemiä ympäri autoa. Lähin apteekki sattui sijaitsemaan hostellia vastapäätä, joten ihmettelin miksen ollut huomannut sitä aiemmin. Jouduin katsomaan navigaattorista. Neula ja ruisku irtosivat ilman kummempia ihmettelemisiä, ikään kuin niiden ostaminen olisi Islannissa maailman luonnollisin asia. Minua ei ohjattu vieroitushoitoon. Valitsin niin paksun neulan, että kaikkein jäykinkin VG-neste menisi siitä ongelmitta läpi.

Aamulla oli ollut synkkää, mutta jälleen kerran pilvet olivat poissa ja aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Sama ilmiö tuntuu toistuvan joka päivä. Muuten en valittaisi, mutta naamani alkaa muistuttaa keitettyä hummeria, nenä ja posket sekä koko päänahka tuntuu aralta. Oli ehkä huono idea ajella hiukset pois kotona ennen lähtöä, tai ainakin hukata firman mainospipo Mt. Esjan rinteille. Edes Bepanthen ei tunnu tehoavan palovammoihin.

Päätin jatkaa matkaani Mývatn-järvelle, jonne ei olisi Akureyrista pitkä. Matkalla jokin lintu törmäsi autooni. Ensin se lensi suoraan päin, ja ihan nokan edessä se yllättäen sukelsi alas, jonka jälkeen kuulin kunnon pamauksen. Se oli kuitenkin jo tapahtunut, joten miksi vaivautua pysähtyämään? Ehtii sitä myöhemminkin.

Matkan puolivälissä sijaitsivat myös kauniit Godafossin putoukset, joita ihastellessani en voinut kun iloita siitä, että kaikkein hienoimmat paikat Islannissa ovat useimmiten luonnon ihmeitä, joiden katseleminen on täysin ilmaista. Nämä eivät olleet ihan Dynjandin veroiset, mutta ehdottomasti pysähtymisen arvoiset. Nimi tarkoittaa “jumalten vesiputousta”, johon viikinkipäällikkö Þorgeir oli legendan mukaan paiskonut pakanajumalten patsaat käännyttyään kristinuskoon. Stykkishólmurin hostellissa tapaamani saksalaiset olivat myös siellä, joten vaihdoimme kuulumisia. Westfjords oli heiltä jäänyt näkemättä, josta kerroin olevani erittäin pahoillani.

Kiersin järven pohjoisen kautta päätyen sen itäpuolelle, jossa sijaitsi Reykjahlíðin kylä sekä leirintäalue ihan järven rannassa. Maksoin leirinnän sekä lipun geotermiseen kylpylään, sillä siitä sai könttäalennusta. Koko lysti maksoi 24€. Sain myös pesetettyä pussillisen vaatteita mikä oli hyvä, sillä puhtaat t-paidat ja bokserit olivat lopussa. En viitsinyt maksaa erikseen kuivauksesta, vaan haettuani pyykit ripustin ne narulle ja annoin luonnon hoitaa sen puolestani ilmaiseksi.

Dimmuborgirin väitetään olevan paikka mihin Saatana putosi, kun hänet monotettiin ulos taivaasta. Väitetään myös että alueella sijaitsee portti, joka yhdistää maanpinnan helvettiin. Uskomus on hyvin looginen, sillä kivimuodostelmat ovat laavakiveä, joka on aikoinaan purkautunut maan tulisista uumenista. Edellä mainituista syistä samaa nimeä kantavan bändin fanien voisi kuvitella tekevän pyhiinvaelluksia alueelle, mutta en nähnyt ainuttakaan pitkätukkaista synkkää hahmoa, vaikka kiersinkin toisiksi pisimmän lenkin kivimuodostelmien lomassa. Taisin itse olla se kaikkein synkin hahmo koko alueella, naama syvällä hupun alla piilossa porottavalta auringolta. Tämäkin mielenkiintoinen luonnon muovaama paikka oli kaikille kävijöille ilmainen.

Lähistöllä oli paljon muutakin nähtävää, joista seuraavaksi päätin käydä katselemassa savuavia rikkilähteitä ja kiehuvia mutakuoppia. Jo lähestyessäni aluetta sellainen rikkikiisun tuoksu tunki sisälle autoon, että olisi ollut helppo kuvitella jonkun piereskelemässä ja paiskomassa kiinareita samaan aikaan. Suurin piirtein siltä se haisi. Hverir kiinnosti tuoksuista huolimatta muitakin, paikalla oli yllättävän paljon porukkaa. Tällä kertaa en törmännyt tuttuihin, joten kiertelin alueen haisevat ihmeellisyydet kaikessa rauhassa. Huomattuani miten kuumaa lähteistä nouseva rikkihöyry on päätin hyödyntää ilmaisen energian ja paistaa makkaraa. Jotain vaihtelua amerikkalaisille hiilibriketeille, jotka haisivat vähintäänkin yhtä pahalle. Onneksi en ollut vielä pystyttänyt leiriä, joten kaikki ruokatarpeetkin olivat vielä autossa. Hakiessani puolalaisia makkaroita autosta löysin tarkoitukseen sopivan kepinkin parkkipaikalta. Ihmisillä tuntui olevan hauskaa, ja aika moni nappasi tapahtumasta kuvankin. Kaikista oudointa oli se, ettei makkaraan tullut minkäänlaista sivumakua rikkipitoisista höyryistä. Voin vain arvailla, miten myrkylliseksi kärkkäri paistettaessa muuttui. Ehkä sain vain yliannostuksen jotain mineraaleja? Ennen paluutani järven rannalle kävin vielä katsomassa Vítiä, joka oli veden täyttämä kraateri rikkilähteistä pohjoiseen. Autolla pääsi juurelle asti, joten jaksoin vielä kiivetä ylös ja kiertää kraaterijärven ympäri.

Laitettuani teltan ja muut oheissysteemit pystyyn päätin mennä käyttämään kylpylälippuni. Aika rentoa, että vastaavat paikat Islannissa ovat vastoin yleistä käytäntöä auki lähes yöhön saakka. Paikka oli siisti, uuden näköinen. Päätin aloittaa menemällä saunaan, mikä Islannissa yleensä tarkoittaa höyrysaunaa jossa lämpö on jotain 40-50°C. Huvitti katsella ihmisiä ähisemässä siellä alalauteilla, ikään kuin saunassa olisi ollut kuuma. Altaiden vesi oli oikeasti kuumaa, eikä mennyt aikaakaan kun huomasin kaikkien hopeakorujeni muuttuneen mustiksi. Vastaanoton jätkä oli kyllä varoittanut asiasta, mutta myöhemmin pukukopissa olin unohtanut koko asian.

En sentään ollut ainoa. Myöhemmin, respan punapäisen tytön uittaessa korujani kiillotusliuoksessa paikalle ilmaantui vanhempi nainen, jonka sormus oli jäänyt sormen vangiksi lihomisen takia – vai menikö se toisinpäin? Minä sanoin, että hammastahnakin saattaisi toimia, mutta kiillotus onnistui liuoksellakin, upottamatta koko kättä aineeseen.

Kylpemisen rentouttamana ajelin takaisin Reykjahlíðiin ja päätin käydä oluella bistrossa ökyhotellin vieressä. Tutkittuani hanojen tarjonnan huomasin, että ainoastaan Gamli oli minulle entuudestaan vieras tavaramerkki. Pyydettyäni tuopin baarimikko varoitti sen olevan erikoisen makuista paikallisen pikkupanimon olutta, ja tarjosi vain snapsilasillisen maistiaiseksi. Se oli suorastaan helvetin hyvää, joten vaadin saada koko tuopillisen. Kalja oli vahvaa mutta maistui simalta. Tytöt tiskin takana vaikuttivat ilahtuneita, kun kehuin paikallista olutta hyväksi.

Leirintäalueella ei tuullut yhtään, ja tyyni sää toi mukanaan pienten öttiäisten parvet. Oli todella kannattavaa jättää teltan ovi auki, oli hieman pyydystämistä saada kaikki ötökät ulos teltasta ennen nukkumaan menoa. Harmittomilta nuo tosin vaikuttivat, kunhan vain istua könöttivät seinillä edes pörisemättä, mutta yhtä kaikki en halunnut niitä samaan telttaan kanssani.

Sytytettyäni tulen grilliin paikan henkilökuntaan kuuluva ukko ajoi paikalle ruohonleikkurilla. Mies tarkisti että teltassani oli asianmukainen tarra asianmukaisesti kiinnitettynä, epäili että grillini saattaisi sytyttää leirintäalueen nurmikon tuleen ja valitti että pienestä kännykästä hiljaa kuuluva musiikki oli liian lujalla. Teki mieleni kysyä, että entäs tuo ruohonleikkuri? Mies lähti tyytyväisenä tärkeilemään muille, kun olin ensin kertonut miten paloturvallinen tämä vehje oikeasti oli ja etten ollut polttanut vielä ainuttakaan leirintäaluetta Islannissa. Olin myös luvannut kaivaa nappikuulokkeet esiin ettei musiikki peittäisi alleen ruohonleikkurin melua. Sähköröökiäkin äjiä ehti ihmetellä ja miettiä, voisiko senkin mahdollisesti jotenkin kieltää. Taisi luulla sitä jonkinlaiseksi uudeksi muotihuumeeksi.

Paistoin lampaan kylkipaloja, jotka olivat pihveihin nähden lähes ilmaisia. Marinadikin oli herkullista päihittäen mennen tullen kaikki Atrian valmistamat kitkerät liemet. Muita mausteita lihat eivät kaivanneet. On ylipäätään kiva, että lammasta myydään niin monessa eri muodossa ja vielä tuoreena. Miksi tosiaan syödä kassler-pihvejä täällä, kun niitä saa kotonakin?

Päivä 10, Keskiviikko 13.6. Reykjahlíð - Egilsstaðir - Seyðisfjörður - Atlavik

Herättyäni pakkasin kamani rutiinilla, ja sain kuin sainkin koko leirin kantoon yhdellä kertaa. Tämä oli ollut ensimmäinen leirintä, missä autoa ei saanut ajettua teltan viereen – olin joutunut jättämään sen ylös parkkipaikalle. Keräsin myös pyykkini kuivaushäkistä. Raikkaampia kalsareita ei voi toivoa, sillä ne olivat olleet koko yön ulkona ja lämpötilakin oli käynyt jossain välissä jopa pakkasen puolella. Joka ikinen vaatekappale oli myös käännetty nurinpäin.

Lähdin ajamaan kohti itää. Kaksi tyttöä notkui tien sivussa kylän kohdalla kyltin kanssa jossa luki Egilsstaðir, joten päätin tehdä historiaa ja poimia elämäni ensimmäiset liftarit kyytiin. Samaan paikkaanhan minäkin olin matkalla. Suomen katukuvasta liftarit ovat kadonneet jo 90-luvulla, mutta täällä niitä on näkynyt tasaisesti joka puolella.

Ajoimme ohi kyltin, jossa varoitettiin, että seuraava bensa-asema on 120km päässä. Tytöt olivat ransalaisia lakiopiskelijoita viettämässä kesälomaansa liftaten ympäri Islantia. Toinen heistä oli todella puhelias, toinen taas lähinnä nukkui väsymystään pois takapenkillä. Keskustelemisesta johtuen en huomannut katsella navigaattorin ohjeita, ja niinpä ajoin ohi risteyksen ja jouduimme oikaisemaan takaisin ykköstielle mutkaisen soratien kautta, jonka varret olivat lampaiden kansoittamia. Ei se haitannut, mutta Islannissa viettämieni päivien aikana olen jo ruvennut kyllästymään lampaisiin ja olen saanut varmuuden siitä, ettei otuksilla ole aivoja päänsä sisällä. Matka Egilsstaðiriin kesti noin 2 tuntia, ja perille päästyämme menimme nauttimaan lounaat Subwayssa. Tarjottuaan minulle ensin kupin teetä tytöt päättivät jatkaa liftaamista kohti etelää.

Minä vietin reilun tunnin surffaamalla infokeskuksen aulassa. Kävin myös viinakaupassa toteamassa, ettei Gamlia myydä siellä, eikä varmaan missään muuallakaan. Myyjä ei ollut koskaan sellaisesta kuullutkaan. Kävin myös täydentämässä ruokavarastojani ja toteamassa, ettei marketeissa myydä kuin niitä samoja surkeita amerikkalaisia hiilibrikettejä, jotka savuttavat ja haisevat ja saavat makkaratkin maistumaan savulta, jos erehdyt laittamaan ne grilliin liian aikaisin.

Minulla ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia illaksi eikä Egilsstaðir vaikuttanut kummoiseltakaan kaupungilta kuluttaa aikaa, joten päätin ajella Seyðisfjörðuriin rannikolle illaksi. Reitti kulki jälleen korkean vuorenharjanteen yli, eivätkä nämä maisemat paljoa häviä aiemmin pojoisempana nähdyille. Itse kaupunki oli alhaalla laakossa, ja ensimmäisenä panin merkille suuren laivan kaupungin satamassa. Luultavasti tämä on se satama, mihin laivat Tanskasta ja Färsaarilta rantautuvat. Kaupungissa oli myös hieno puukirkko, joka lähempää tarkasteltuna paljastui yllättäen peltikirkoksi. Osuessani paikalle ovet olivat jo lukossa.

Kävin paikallisessa bistrossa syömässä illallista todettuani ensin keskustan hotellin ravintolan hinnat liian härkeiksi omalle kukkarolleni. Tilasin 12 tuuman poronlihapizzan maksaen siitä noin kympin. Syödessäni ravintolan terassilla koko päivän pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko painui vuorten taa ja oitis tuli varsin viileää. Ehkä en tulisi näkemään aurinkoa hetkeen, sillä alueelle oli luvattu sateita, samoin kuin myös maan eteläosiin.

En löytänyt kylästä hostellia, joten ajelin takaisin Egilsstaðiriin. Ei majapaikkaa löytynyt sieltäkään, ei ollut edes kelvollista leirintäaluetta, mitä pidin hieman kummallisena. Keskustan tuntumassa oleva alue rehotti kuin se olisi ollut hylättynä jo vuosia, ja paksu kettinki oli ripustettu roikkumaan ajoväylän poikki. Ei näkynyt ainuttakaan karavaanaria.

Valoisaa riitti, joten jatkoin kohti etelää sortumatta yöpymään kalliissa hotellissa. Maasto muuttui kumman vehreäksi, ja pian havaitsin ajavani keskellä metsää. Kyseessä oli luonnonsuojelualue, ja harvoja näin suuria metsiä koko saarella. Leiriydyin Atlavikin leirintäalueelle Lagarfljótin rannalle, minne ilmaantui muutamia harrikkamiehiäkin. Olen jo aiemmin ihmetellyt moottoripyörien vähäistä määrää saarella, sillä luulisi että kapeita vuoristoteitä olisi mahtava ajella sellaisilla vehkeillä.

<< Edellinen 5 / 10 Seuraava >>