Telttaretki Islantiin

4.6.-21.6.2012

Calmisto World / Matkat / Islanti

Päivä 5, Perjantai 8.6. Tálknafjörður - Isafjörður

Heräsin yllättäen aika myöhään aamulla, mikä tarkoitti minun mittapuullani jotain yhdeksää. Oli hieman krapulainen olo, ja Susien kanssa päätimme mennä uimaan. Uimala oli auki, mutta olimme ainoat asiakkaat. Maksoin samalla oman leiriytymiseni, sillä olin unohtanut sen eilen. Vaivaiset 3 euroa. Saimme Dianen hereille uimasta palattuamme, mutta hän oli menettänyt äänensä täysin eikä pystynyt puhumaan juuri mitään. Rentouttavan uinnin jälkeen ei halpa vodka enää juuri maistunut suussa ja olo oli muutenkin mitä loistavin, joten kuvittelin olevani ajokunnossa. Päätimme varustaa molemmat autot diplomaattien tyyliin Islannin lipuilla, koska Dianen ansiosta meillä oli nyt sellaisia ennemmän kuin tarpeeksi, ja jatkaa sitten matkaa kohti Dynjandin vesiputouksia. Jesseteippiä ei ihme kyllä Dianen varastoista löytynyt, mutta aika helvetin sitkeää alumiiniteippiä löytyi, ja sillä lippu kiinnittyi vaivattomasti Opelin radiomastooon – ja pysyi muuten siinä koko reissun ajan.

Purettuamme leirin kävin Dianen kanssa keskustassa hakemassa lisää evästä. Koko kylästä en onnistunut löytämään kuin pienen bensa-aseman yhteydessä olevan putiikin, jonka hinnat todellakin tekivät kipeää. Varsinkin hiilisäkin hinta oli suolainen, ja nyt hieman kadutti että kaikki tuli poltettua edellisenä yönä. Viereisestä ravintolasta Diane onnistui hankkimaan säkillisen jääpaloja kylmälaukkuunsa, vaikka paikka oli kiinni. Minä en piitannut säilymisajoista tai kylmäkasseista. Kaikki tuli syötyä niin äkkiä etteivät ruuat ehtineet pilaantua.

Matkalla putouksille sain päähäni, että oli saatava kuva tiellä toikkaroivista lampaista, sillä tällä etapilla ennen ylös vuorille nousua niitä oli paljon. Ongelmana oli se, että otukset olivat niin arkoja, että pötkivät oitis pakoon auton lähestyessä. Diane kertoi olevansa tosi hyvä eläinten kanssa, ja lupasi kutsua vaikka koko lauman pelloilta tielle. Se ei onnistunut, ja hetken kuluttua kaikki lampaat kilometrin säteellä pinkoivat pakoon pellolla haahuilevaa naista.

Reitin myöhempi osuus oli älyttömän vaikea ajettava, sillä suurin osa matkasta tapahtui kirjaimellisesti jyrkänteen reunalla kulkevia sorateitä pitkin, eikä mitään kaiteita ollut. Toisaalta kokemus oli kaiken vaivan arvoinen, sillä kauniimpaa en muista olleen vielä missään. Tai... mahdotontahan sellaista on sanoa, kun on ehtinyt nähdä niin paljon erilaisia paikkoja. Matka putouksille ei ollut pitkä, mutta kesti meiltä kuitenkin useita tunteja päästä sinne, sillä jouduimme pysähtelemään tien sivuun melkein kilometrin välein milloin minkäkin syyn takia. Useimmiten vain räpsimään kuvia mahtavista vuonomaisemista, mutta tulin minä hieman lasketelleeksikin... persemäkeä alas jyrkkää lumista rinnettä, jonka jälkeen jouduin vaihtamaan kuivat housut jalkaani siinä tien reunassa.

Laskeutuminen alas kohti putouksia oli yhtä jyrkkää kuin nousu vuorillekin oli ollut, eivätkä maisemat ainakaan rumemmiksi muuttuneet. Naiset olivat jääneet jälkeen enkä nähnyt heistä vilaustakaan, joten pysähdyin hieman alempana pidemmäksi aikaa ja jäin loikoilemaan pehmeälle sammalelle mukavaan auringonpaisteeseen. Alusta oli kuin Tempur-sänky, tosin pehmeämpi. Noustuani ylös se palautui takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Tällä reitillä ei ollut ongelmaa jättää autoa tien sivuun sillä liikennettä ei ollut nimeksikään. Olisiko päivän aikana kaksi tai kolme autoa tullut meitä vastaan? Naisia ei vieläkään näkynyt, joten päätin jatkaa putouksille asti odottelematta enempää toivoen samalla, ettei mitään ollut sattunut. Pidettyäni evästauon parkkipaikalla putousten luona Suen luotsaama Kangoo lopulta ilmestyi näkyviin. Naiset olivat ajaneet rauhallisemmin pysähdellen useita kertoja matkan varrella, joten siksi heidän perille saapumisensa kesti.

Dynjandin putoukset olivat sieltä upeimmasta päästä paikkoja joissa olen käynyt, enkä voi kuin suositella kaikille jotka Islantiin matkustavat. Vesiputouksia oli useita toinen toistaan korkeammalla, ja aivan ylimpien jyrkänteiden luo oli melkoisesti kiipeämistä. Sue oli ainoa joka seurasi minua ihan ylös asti, tosin häntäkin sain kyllä odottaa tovin jos toisenkin. Paikalla oli muutamia muitakin ja putousten juurella oli jopa pieni leirintäalue, mutta tämä osa Islantia oli todellakin saanut säästyä massaturismilta. Syy saattaa piillä siinä, että Westfjords on todellakin syrjässä kaikesta, eikä vuoriston jyrkille teille turistibusseilla ole mitään asiaa. Vesi oli jäätävää, sillä tulin kahlanneeksi kivelle keskelle koskea valokuvaa varten.

Lähdettyämme jatkamaan matkaamme kohti Þingeyriä oli jo ilta. Vesiputousten näkemiseen oli kulutettu melkein koko päivä, mutta se ei todellakaan ollut mennyt hukkaan. Ennen kaupunkia jouduimme nousemaan vielä toisen lähes yhtä korkean vuoren yli, mutta ei sekään haitannut. Ilma oli ollut koko päivän mahtava, ja olin onnistunut jopa käräyttämään osan naamaani sekä paljaan päänahkani. Olisi ehkä ollut fiksua suojata se lakilla tai tässä tapauksessa peltikypärällä, sillä joku ahdasmielinen lintu päätti nokkaista minua suoraan päähän pysähtyessäni tien sivuun räpsimään valokuvia. En tiennyt mitä pahaa olin otukselle tehnyt, mutta siinä tilanteessa toivoin että retkivarusteideni joukossa olisi ollut haulikko tai edes pesismaila. Nämä linnut lensivät ihan pään yläpuolella käkättäen kiukkuisesti, joten kunnari sekä lintupaisti olisi ollut helppo nakki mailan omistajalle.

Päästyämme myöhään illalla Þingeyriin pidimme pienen palaverin levähdyspaikalla karttataulujen luona. Voisimme majoittua kylään tai jatkaa matkaamme Isafjörðuriin. Emme tienneet millainen tie olisi, mutta Sue tuumasi kuitenkin olevansa valmis jatkamaan ajamista, vaikka olikin aiemmin valitellut väsymystä. Huoli oli turha, sillä tie Isafjörðuriin oli uusi ja Islannin mittapuulla yllättävän suora, joten matka taittui vauhdilla. Etapin ainoa erikoisuus oli helvetin pitkä yksikaistainen tunneli, jossa ei siihen aikaan illasta kuitenkaan liikkunut meidän lisäksemme ketään. Sue laittoi ensimmäistä kertaa yhteisen matkamme aikana autonsa valot päälle. Minun oli pitänyt huomauttaa valojen käytöstä jo ties miten monta kertaa, mutta muistin asian aina vasta lähdettyämme liikkeelle jostain ja nähtyäni taustapeilistä sammuksissa olevat Kangoon etulyhdyt. Islannissa laki vaatii ajovalojen käyttöä aina kuten Suomessakin; ilmeisesti jenkeissä asia on toisin. No, eipä täällä posliinejakaan ole näkynyt. Stykkishólmurissa muistan nähneeni ainoan kyttäauton tähän mennessä, tosin konstaapelit olivat katsoneet menoani todella tarkasti, sakkolapun kuvat silmissään kiiltäen.

Päästyämme Isafjörðuriin oli jo lähestulkoon yö, ja Dianen toivomuksesta suorittamamme oluen etsintäretki kesustassa osoittautui tuloksettomaksi. Isafjörður oli alueen ainoa oikea kaupunki, joten sieltä kyllä löytyi baari, joka oli vielä auki. Diane tarjosi minulle oluen ja Suelle viinilasillisen. En ollut vielä tähän mennessä juonut baarissa yhtäkään tuoppia, mikä johtunee siitä etten ollut nähnyt Reykjavikin jälkeen vielä ainuttakaan. Tuopin hintakin jäi täydeksi mysteeriksi, sillä kysyttyäni Dianelta hänkin oli jo ehtinyt unohtaa mitä juomat maksoivat. Juotuamme lasit tyhjiksi etsimme leirintäalueen ja menimme oitis nukkumaan.

Päivä 6, Lauantai 9.6. Isafjörður - Heydalur

Herättyäni aikaisin aamulla jouduin jälleen toteamaan ilman mitä parhaimmaksi. Aurinko oli jo noussut, eikä tuullut yhtään. Suorittaessani vessassa hampaiden harjausta huomasin ainoassa pistorasiassa roikkuvan Sonyn kameran akun olevan jo täynnä, joten irrotin sen ja hain leiristä omia akkujani lataukseen. Niitä olikin jokunen: sähkötupakkaan 3 akkua, yksi kameraan, yksi kännykkään, yksi soittimeen sekä vielä läppäri siihen lisäksi. Partakoneen latausjohdon olin unohtanut kotiin. Miten helppoa onkaan matkustaminen ollut silloin, kun mitään ladattavia vehkeitä ei ollut olemassakaan?

Sue keitti primuksessa kaurapuuroa kaadettuaan ensin meille molemmimme kupilliset teetä. Tyttöjen auto oli hieman paremmin varusteltu kuin minun, sieltä löytyi kaasukeittimen lisäksi astioita ja kaikkea muuta tarpeellista. Aamiaisen jälkeen minä päätin lähteä keskustaan päästäkseni nettiin ja katsellakseni muutenkin vähän paikkoja. Leirintäalueiden huono puoli hostelleihin nähden on siinä, ettei langatonta verkkoa yleensä ole, joten nettiin on mentävä jossain muualla. Turisti-infossa oli kone, jota sai käyttää ilmaiseksi 10 minuuttia kerrallaan. Tulin selvittäneeksi, että hienot kelit olivat senkun vaan jatkuakseen, eikä sadetta näkynyt viiden päivän ennusteissa koko pohjoisessa Islannissa. Voiko parempaa sääennustetta toivoa?

Päätin käväistä Ósvörissa, jossa olisi nähtävissä vanhoja entisöityjä kalastajien mökkejä sadan vuoden takaa, sillä paikka ei ollut 10 kilometriä kauempana Isafjörðurista. Tytöt olivat aikeissa pyöriä vain kaupungin keskustassa ja naisille tyypilliseen tapaan olivat lähdössä liikkeelle vasta myöhemmin, joten ajelin Ósvöriin yksikseni. Paitsi että ajoin vahingossa ohi päätyen Bolungarvikiin asti. Käännyin takaisin heti kun pystyin, sillä hirvittävä kalanjalostuslaitosten löyhkä tunkeutui sisälle autoon jo ennen kaupunkia. Onneksi en ajanut ohi kuin kilometrin verran, joten pian olinkin jo oikeassa paikassa.

Mökit olivat alhaalla kivikkoisella rannalla jossa oli myös antiikkinen kalastusvene, ja ylempänä rinteessä oli samanlainen kalan kuivaamo kuin haimuseon takanakin oli ollut. Hetken ihmeteltyäni mökeissä esillä olevia vanhoja huonekaluja sekä kalastukseen ja tuon ajan elämään liittyviä esineitä paikalle ilmestyi ihan aidonnäköinen kalastaja ajanmukaisiin rasvalla kyllästettyihin lampaannahkavermeisiin pukeutuneena. Vanha mies esitteli kalastajien elämää sekä kertoili eri esineiden tarkoituksista, mutta miehen englanti oli melko surkeaa enkä saanut esimerkiksi selville, miksi verkon kellukkeet olivat aikoinaan lasia. Eikö muka mitään vähemmän särkyvää olisi ollut tarjolla?

Palatessani takaisin kohti Isafjörðuria huomasin auton pitävän kummallista rahinaa ajettaessa. Tälläkin tieosuudella oli pitkä tunneli, ja ajaessani sitä ikkuna auki kuulin äänen kaikuna tunnelin seinistä. Laitoin ajaessani navigaattorin hakemaan lähistöllä sijaitsevia autokorjaamoita varmuuden vuoksi, ja helpotuksekseni laite löysi niitä peräti kolme muutaman kilometrin säteellä. Ajettuani takaisin leirintäalueelle molemmat naiset olivat edelleen siellä. He eivät olleet edes ehtineet lähteä minnekään, vaikka minä olin viettänyt Ósvörissa lähemmäs kaksi tuntia. Kerroin auton oikuttelusta, ja Sue lupautui oitis juoksemaan rinnalla ja kuulostelemaan mistä ääni tuli. Jouduin koeajamaan nurmikolla, sillä soratien rahina peitti alleen muut äänet. Selvisi, että ääni oli peräisin kuskinpuoleisen takapyörän takaa, mutta en huomannut mitään erikoista ryömiessäni auton alle katsomaan. Diane halusi myös tehdä pienen koelenkin väittäen tuntevansa autot, muttei hänkään viisastunut enempää kuin me muutkaan. Hän kuitenkin arvoi, ettei se olisi mitään vakavaa. Siispä annoin asian olla. Korjaamolle vasta sitten, jos ääni pahenee tai jotain muuta ilmenee.

Syötyäni maittavan grillatun lounaan kävin hakemassa sähköröökini akun toimistosta. Kaveri kysyi mistä vimpaimesta mahtoi olla kyse, koska ei ollut vastaavanlaista akkua ennen nähnyt. Kerrottuani mies heittäytyi uteliaaksi ja jouduin selittämään koko vehkeen toimintaperiaatteen ynnä kaiken sen, miten hyvin olin itse päässyt eroon normikessuista sen avulla. On laitetta ennenkin kummasteltu, mutta ensimmäistä kertaa joku haluaa kuulla esitelmän aiheesta.

Kerrottuani aikeistani lähteä eteenpäin kaivoimme kartat esiin ja pidimme palaverin. Minä kerroin aikovani ajaa Heydaluriin muutaman vuonon päähän, paikkaan jossa olisi luonnontilaisia kuumia lähteitä joissa oli mahdollista vaikka kylpeä. Sovittiin että tapaisimme siellä myöhemmin illalla.

Síkakauppa osui sopivasti kohdalle heti käännyttyäni itää kohden kaupungin laidalla, joten päätin jälleen täydentää ruokavarastojani. Perinteisten eväiden lisäksi löysin pakastealtaasta paketin lampaan sydämiä, jolloin mielessäni kehittyi varsin mauton ajatus grillata ne ja tarjota tytöille jonain muuna. Paketti oli lähes ilmainen, joten en putoaisi korkealta, jos kukaan ei suostuisikaan syömään niitä. Siinä vaiheessa en vielä tiennytkään, miten hyvin ne kävisivät kaupaksi. Kassojen äärellä oli sellainen ruuhka, jollaisia Suomessa näkee joulua tai juhannusta edeltävänä päivänä. Piti hieraista silmiä. Luultavasti marketit todellakin aikovat pysyä huomenna suljettuina koska on sunnuntai, mitä minun oli jotenkin vaikeaa mieltää.

Reitti oli tällä kertaa odotetusti pitkä mutta helppokulkuinen, sillä kaikki pienet vuonot oli kierrettävä rantaviivaa pitkin. Oikoreittejä vuorten yli ei ollut, tai ei ainakaan Astralla ajettavissa olevia. Parin vuonon päässä oli hylkeiden löhöilyranta, mutta otukset majailivat riutalla melko kaukana ihmisjaloin astuttavasta maastosta. Minä olin hieman vittuuntunut itseeni, koska olin jättänyt 50-200mm objektiivin kotiin. Nyt sille olisi ollut käyttöä.

Vähän matkaa hylkeistä eteenpäin pysähdyin Litlibærin vanhalla maatilalla. Rakennus oli ympäröity kiviaidoin Irlannin tyyliin. Hirsimökki oli painunut reilussa sadassa vuodessa niin, että jouduin kumartua oviaukoissa. Oviakin oli joskus jouduttu lyhentämään alareunoistaan. Tulin ostaneeksi islantilaisen perinteisen villapaidan, sillä täällä niitä myytiin monin verroin edullisemmin kuin missään muualla tähän mennessä. Juttelin jopa paidan kutoneen muorin kanssa, joka sattui olemaan paikalla. Ihmeteltyäni edullisia hintoja sain kuulla, ettei paitoja ollutkaan tarkoitus kerätä varastoon vaan saada myydyksi. Aika hyvä selitys. Neule oli perinteiseen tyyliin kuvioitu, 100% villaa, muhkean kokoinen ja varmasti todella lämmin. Sain myös tarkat suulliset pesuohjeet, sillä käsitöissähän ei mitään pesumerkintöjä ole. Paita maksoi euroissa mitattuna hieman yli 70€.

Päästyäni perille Heydaluriin yllätyin paikan keskeneräsiyydestä. Se koostui muutamasta rakennuksesta, jotka olivat enemmän tai vähemmän valmiita sekä yhdestä isosta rakennuksesta, joka oli vasta alkutekijöissään. Kieltämättä remonttimiehenä oli ihan hauskaa tutustua myös siihen, miten Islannissa taloja rakennetaan. Tyyli kieltämättä poikkeaa kotimaisesta. Monet rakennukset näyttävät ulospäin lähinnä parakeilta, sillä niissä on harvoin terasseja tai muitakaan ulokkeita, ja yleisin pintamateriaali on aaltopelti. Pysäköin ensimmäisen rakennuksen eteen ja menin sisään avoimesta ovesta. Paikka paljastui ravintolaksi, vaikkei sitä ulkoapäin olisi ihan heti uskonut. Kysyin keittiöstä baaritiskin luo ilmaantuneelta naiselta kuumista lähteistä, joita alueella olisi tarkoitus olla. Sain kuulla että ne olisivat joen toisella puolella pienen kävelymatkan päässä. Nainen unohti kertoa, ettei joen yli ollut minkäänlaista siltaa, joten ainoa keino päästä toiselle puolelle oli riisua housut ja kengät ja kahlata hyisen ja vuolaan virran yli. Arkajalat älkää siis vaivautuko. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt että helpommin lähestyttäviäkin kuumia lähteitä olisi ollut tarjolla, mutta olin kysynyt nimenomaan luonnontilaisten perään.

Päästyäni joen yli jouduin keskelle miinakenttää, eli siis peltoa joka oli kylvetty täyteen lampaanpaskaa. Selvitettyäni paskatantereen upposin polviani myöten suohon. Onneksi en ollut pukenut housuja takaisin ylleni joen jälkeen. Mitäpä täällä keskellä ei mitään sellaisella oli väliä? Lähde ei ollut juuri poreallasta suurempi, ja sen luona oli pieni pukukoppi. Tosin kopin ovesta ei ollut paljoakaan jäljellä, joten oli yksi lysti laittoiko sen kiinni vai antoiko olla auki vaatteita vaihtaessaan. Lattia oli painunut keskeltä pahasti notkolle, mutta sentään kesti painoni vaihtaessani uimashortsit jalkaan. Lähteen vesi oli melko kuumaa, joten jouduin vilvoitella välillä nousemalla pois vedestä. Oli jotenkin huvittavaa lojua 40 asteisessa luonnonvedessä katsellen ylös vuorenrinteille ja nähdä siellä lunta noin 5 minuutin reippailumatkan päässä.

Sue ja Diane ilmaantuivat myöhemmin illalla vuonon rannalla olevalle lintujen tarkkailupaikalle. Dianella oli mukanaan vanhat amerikkalaiset kiikarit – mitäpä hänellä ei olisi ollut mukanaan – joten he olivat saaneet nauttia myös hylkeiden tarkkailusta huomattavasti enemmän kuin minä. Diane oli myös ehtinyt perehtyä alueen lintulajeihin, ja tiesi sanoa että minua nokkaissut lintu oli ollut lapintiira (englanniksi kuitenkin arctic tern). Minä kerroin retkestäni lähteelle, jonka jälkeen kumpikaan ei vaikuttanut innostuneelta perehtymään siihen tarkemmin. En minäkään lupautunut lähtemään oppaaksi, vaikka uskoinkin nyt tietäväni parhaan reitin joen yli. Kerrottuani parin kilometrin päässä olevasta leirintäalueesta tytöt kuitenkin pyysivät näyttämään tietä, ja niin päätimme viettää tulevan yön siellä.

Menimme jopa niin pitkälle, että päätimme syödä ensimmäisen oikean illallisen ravintolassa, sillä paikka ei vaikuttanut hirveän kalliilta selailtuamme hetken ruokalistaa. Annokset oli tilattava tuntia ennen aiottua illallishetkeä, mutta tämä ei ollut meille ongelma. Tytöt palasivat leiriin, mutta minä jäin pöytään istumaan läppärini kanssa ja tilasin oluen. Ja toisenkin. Hassua, että WLAN toimi hyvin, vaikka kännyköissä ei näin syrjäisessä paikassa ole kenttää lainkaan. Tuoppi maksoi 5,70€, eli tasan saman mitä se maksaa Ilmajoen krouvissakin, paitsi että täällä juoma on nelosta. Sue ilmaantui paikalle jo reippaasti ennen sovittua aikaa, joten päästin hänetkin nettiin, kun kone oli siinä auki. Sopi muuten todella hyvin HP:n läppäri pöytään johon oli katettu kaikki valmiiksi illallista varten kynttilöitä myöten. Sue myös näytti kamerastaan äskettäin ottamaansa kuvaa eläimestä, jota ei ollut tunnistanut. Se oli naali.

Dianen ilmaannuttua paikalle ruoka tarjottiin pöytään. Tytöt olivat molemmat tilanneet lasagnea, ja minä taas “seikkailuhenkisten ihmisten lammasta”, joka oli aika extreme kokemus banaanien kera. Erittäin islantilaista. Kyllästyttyäni banaanin mussuttamiseen heitin jälkimmäisen niistä Suen lautaselle, jonka tytöt tasasivat mielellään keskenään. Liha oli hyvää, samoin salaatti sekä sen mukana tarjottu kastike. Ravintolassa vietettiin jonkun synttärijuhlia, ja paikalla oli tutun näköistä väkeä paikasta, josta ostin villapaidan. Illallisemme venyi niin pitkälle, että huomasin henkilökunnan lähinnä odottavan että poistuisimme. Tulin kysyneeksi kuinka myöhään rafla oli normaalisti auki, johon sain vastauksen ettei mitään virallisia aikoja edes ollut. Tulin juoneeksi kolme olutta, joten pyysin myöhemmin Suen ajamaan Opelin alas leirintäalueelle, sillä en itse kehdannut. Kuulemma näissä maisemissa ei poliiseista ole pelkoa ja tuskin tiekään oli julkinen, mutta ei minua innostanut ajatus, että joku vaikkapa henkilökunnasta olisi nähnyt.

Leiriin päästyäni päätin korkata aikoinaan Stykkishólmurista ostamani sherryn. Olihan tuo ehtinyt jo pomppia auton takatilassa useita päiviä. Diane kokosi monimutkaisen telttansa, joka oli kuulemma peräisin 60-luvulta. Siitä hän oli ylpeä, ettei yksikään osa ollut vieläkään hukassa. Yön aikana ilma kylmeni rajusti, ja viinini lähestulkoon jäätyi eikä todellakaan maistunut sellaiselta kuin sherryn olisi pitänyt. Onneksi tuli ostettua se paksu villapaita. Dianen kanssa käytiin tutustumassa lähesisen aitauksen islanninhevosiin sillä seurauksella, että yksi niistä puri minua. Otuksille kelpasi mainiosti jo hieman kuivaksi käynyt spelttileipä sekä oikeastaan kaikki, mikä kasvoi sähköaidan väärällä puolella – hevosten näkökulmasta katsottuna. Tutustuin lähemmin myös kettuun, joka tuli leirin liepeille hiiviskelemään. Pienestä koostaan huolimatta se pisteli menemään kolme käristettä ongelmitta uskaltautuen jopa parin metrin päähän.

<< Edellinen 3 / 10 Seuraava >>