Telttaretki Islantiin

4.6.-21.6.2012

Calmisto World / Matkat / Islanti

Päivä 3, Keskiviikko 6.6. Akranes - Borgarnes - Reykholt - Stykkishólmur

Heräsin aikaisin, joten sain hoitaa jälleen kaikki aamutoimet kenenkään häiritsemättä. Kävin samalla hakemassa vessaan yöksi lataukseen jättämäni sähköröökin akun. Selvittyäni aamuaskareista pakkasin kaikki kamani autoon ja ryhdyin purkamaan telttaa. Se olikin lähteä lentoon heti kun sain viimeiset vaarnat irti maasta. Ei puhettakaan, että olisin saanut sen niissä oloissa pakattua siististi pussiinsa, joten tyydyin heittämään koko härdellin auton takatilaan jotenkuten käärittynä. Onpa kiva että tulin vuokranneeksi farmarin enkä mitään koppimopoa.

Päätin ajella Borgarnesiin, jossa olisi tarjolla ainakin paikalliseen historiaan ja saagoihin erikoistuneita museoita. Paikka oli muutenkin sopivasti pohjoiseen johtavan reittini varrella. Harmikseni olin siellä jo kahdeksalta aamulla, ja jouduin toteamaan useammassakin paikassa, että virallisesti Islanti aukeaa vasta kymmeneltä, ja sama pätee kaikkeen muuhunkin kuin kauppoihin. Lisäksi vielä sekin, että useimmat paikat menevät kiinni viimeistään kuudelta illalla, elleivät jopa aikaisemmin. En tiedä onko kyseessä maan tapa, vai ovatko oudot aukioloajat talouskriisin aikaansaamia lieveilmiöitä.

Päätin siis jatkaa matkaani Reykholtiin, mutta harmikseni sekään matka ei kestänyt kuin tunnin, ja pian huomasin istuvani autossa tyhjällä parkkipaikalla tuntia ennemmin kuin museot avaavat ovensa. Mutta mitäpä tuo haittasi? Autossa ei tuule ja laukussa oli kaiken muun tarpeellisen lisäksi Dan Simmonsin Hyperion-sarjan ensimmäinen osa. Taisin aloittaa sen Reykjavikin Kex-hostellissa nyt jo kolmatta kertaa alusta. Lisäksi minulla oli vielä jäljellä eväitä, joten rouskuttelin aamupalaksi Tuc-keksejä, leipää ja valkosipulijuustoa.

Tytön kiikutettua Opid-kyltin (avoinna) ulos jätin pokkarin penkille ja menin sisälle, ja kaikkein ensimmäisenä vessaan. Olin näköjään ainoa jota kiinnosti Snorri Sturlusonista kertova näyttely, sillä kaikki muut säntäsivät ulos katsomaan arkeologisia kaivauksia ja vanhaa puukirkkoa. Olisikohan syynä ollut se, että näyttely oli ainoa, josta piti maksaa? Eikä koskaan retkeä ilman paria historian oppituntia, ainakaan minulla. Arkeologisista kaivauksista ei paljoa ollut nähtävissä, sillä kaikki oli taidokkaasti peitelty vanerilevyillä. Kirkko oli hieno, ja Snorralaugan lämpimään veteen olisi tehnyt mieli pulahtaa. Kyseessä oli keskiajalta peräisin oleva uima-allas, jonne vesi oli johdettu kanavaa pitkin läheisestä kuumasta lähteestä.

Nähtyäni tarpeeksi jatkoin matkaan kohti lähistöllä sijaitsevia Grábrókin kraatereita. Mt. Esjan valloitukseen verrattuna Grábrókille kiipeäminen oli lasten leikkiä, sillä jyrkimmissä nousuissa oli puiset portaat kaiteiden kera, ja olihan kiivettävääkin paljon vähemmän. Kyllä kroppani kuitenkin muisti vielä eiliset voimainponnistukset Mt. Esjan rinteillä, ja varsinkin jalat hieman protestoivat kiipeämistä. Kraaterit olivat kuitenkin kaiken vaivan arvoisia, ja kierrettyäni niistä suurimman ympäri en voinut kun vaikuttua ympäröivistä maisemista. Huipulla tuulen voimakkuus nousi sellaisiin lukemiin, että oli ihme ettei kukaan kevyemmistä turisteista lentänyt ilmaan tuulen mukana.

Päätin ajella seuraavaksi Stykkishólmuriin. Hetken seurattuani navigaattorin ohjeita huomasin olevani tutussa paikassa: samassa liikenneympyrässä Borgarnesin pohjoispuolella olin viimeksi aikaisin aamulla. Olin mielessäni kuvitellut reitin Stykkishólmuriin kulkevan paljon pohjoisempana ja olin jo mukautunut ajatukseen, etten ehkä näkisi Borgarnesia enää koskaan. Annoin kuitenkin museoiden olla sillä Reykholtissa oli mielestäni riittävästi yhdelle päivälle, mutta Nettóon päätin mennä ostoksille, koska aamulla se oli ollut kiinni. Ostin kaikkea helppoa perusevästä, kuten lisää spelttileipää, juustoa, nuudeleita, makkaroita ja skyriä. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana mieleeni tuli ajatus oluen ostamisesta, mutta ei kaupassa mitään kaljaa myyty. Kassalla ollut poika sanoi ettei Islannissa myydä kuin ykköstä kaupoissa kuten Suomessa muinoin kivikaudella, ja oikeat alkoholijuomat oli haettava viinakaupasta. En kyllä nähnyt vilaustakaan edes pilsnereistä missään, mutta kaveri neuvoi sentään reitin viinakauppan, mikä sattui olemaan samassa liikekeskuksessa. Ostin pari isoa Vikingiä, mikä lienee Islannin tunnetuin kotimainen olut. Ilokseni panin merkille myös hyllyillä notkuvat kossupullot sekä Finlandia-vodkat, jotka oli koristeltu aika härskein hintalapuin. Puolen litran kossulle kertyi hintaa reilut 20 euroa. Brennivin-pullon kuitenkin ostin vaikka se maksoi saman verran, lähinnä velvollisuudentunnosta. Pullo oli kummallisen näköinen ollakseen viinapullo, vihreää muovia ja mustalla etiketillä oli ainoastaan Islannin kartan ääriviivat. Takaetiketissä selitettiin että pullo oli haluttu tehdä mahdollisimman epäkiinnostavan näköiseksi ettei se houkuttelisi ihmisiä ryyppäämään, mutta vaikutus olikin osoittautunut päinvastaiseksi.

Matka sujui ihan hyvin eikä nytkään vastaan tullut juuri ketään, ja saattoipa aurinkokin näyttäytyä pariin otteeseen. Päivä onkin ollut alusta asti ihan luvattoman synkkä. Matkan varrella törmäsin yhteen paikalliseen liikenteen erikoisuuteen: lampaita tiellä, ihan kuin olisin ollut Emmerdalen kylässä. Laitumet tien molemmin puolin oli kyllä aidattu, mutta nämä otukset tepastelivat jostain syystä aidan väärällä puolella.

Perille päästyäni havaitsin tuulen olevan edelleen sitä luokkaa että teltan pystyttäminen voisi osoittautua vaikeaksi, joten päätin etsiä kylästä halvimman mahdollisen sisämajoituksen. Sellainen löytyikin, mutta toimiston ovessa oli lappu, jossa pyydettiin etsimään henkilökuntaa kadun toisessa päässä olevasta hotellista. Ilmeisesti yksi ihminen siis yrittää pitää pystyssä useampaakin paikkaa. Ajoin satamaan asti ja menin katsomaan mainittua hotellia, mutta respan pöydälle olikin nostettu puhelin sekä lapulla numero, johon pitäisi soittaa, mikäli ketään ei ollut paikalla. Mahtoiko kyseinen hotelliemäntä piileskellä jossain kolmannessa paikassa? Ainakaan hän ei halunnut tulla löydetyksi helposti. Soitin numeroon ja sainkin langan päähän naisen, joka kehoitti menemään takaisin hostelliin ja valtaamaan punkan huoneesta 14. Mitä vain, kunhan ei teltan pystyttämistä hirmumyrskyssä. Unohdin kysyä majoituksen hintaa, mutta tässä tilanteessa se oli sivuseikka.

Asetuin taloksi mukavan oloiseen ja kodikkaaseen paikkaan, jossa tuntui olevan muitakin. Huoneessa 14 tosin oli minun lisäkseni vain yksi itävaltalainen valokuvaaja, muut punkat olivat tyhjiä. Kokkailin Nettón eväistä maukasta soppaa, johon tuli chow mein-nuudeleita mausteineen, Uncle Ben's tikka masala-kastiketta sekä tietenkin islantilaista vinarpylsuria eli grillimakkaraa paloiksi pilkottuna. Nopeaa, helppoa, helvetin tulista ja oikeastaan jopa hyvää. Juttelin samalla saksalaisten kanssa, jotka laittoivat kasvisburritoja nähden moninkertaisen vaivan omaan puuhasteluuni nähden. Emäntäkin ilmaantui lopulta paikalle, ja saatuani yösijan maksettua jäimme juttelemaan ruotsinlaivoista sekä suomalaisista perinneruuista. Niihin päädyttiin kysyttyäni Laraksi esittäytyneeltä emännältä hapatetuista hainlihoista. Se on islantilainen perinneherkku, jota olin luvannut maistaa sekä tuoda tuliaisiksi myös Ainolle. Lara tunnustautui sillin sekä suomalaisen ruisleivän suureksi ystäväksi, joita hänen Suomessa usein käyvä tuttavansa tapasi tuoda joka reissultaan. Minä neuvoin pyytämään seuraavalla kerralla Abbaa valkosipulikastikkeessa, sillä nainen oli perehtynyt vain tilli- sekä matjessilleihin. Lisäksi hän piti joulukinkusta – muisti jopa sen nimenkin suomeksi, kinkú – ja olisi innokas maistamaan porkkanalaatikkoa, jollaista kuulemma Suomessa jouluna syödään. Minä yritin parhaani mukaan neuvoa miten sellaista valmistetaan. Kävin vielä aikani kuluksi kiertelemässä kylällä kauniissa ilta-auringon paisteessa kamera mukanani.

Päivän päätteeksi palasin takaisin hostellille ja ajattelin palkita itseni juomalla aiemmin Vín Búðinista ostamani oluset. Aikani kuluksi kävin toteamassa puljun omilta sivuilta, että Islannissa pyörii samanlainen alkoholimonopoli kuin Suomessakin, ja koko maassa liikkeitä on kaikkiaan 48. Ei siis montaa, ja joillakin oli melko olemattomat aukioloajatkin. Miettikääpä, jos Suomessa Alko olisi auki iltapäivällä kahdesta viiteen. Mahtaisiko ketään vituttaa?

Päivä 4, Torstai 7.6. Stykkishólmur - Brjánslækur - Tálknafjörður

Heräsin kahdeksalta itävaltalaisen vielä koisatessa autuaasti. Aikaisin heräämisessä on aina puolensa, vaikka onkin niin, että koko maa aukeaa vasta kymmeneltä, ja aamuisin voi olla vaikeaa keksiä tekemistä. Tein normaalit aamutoimet joutumatta jonottamaan vessaan ja söin aamupalan kenenkään häiritsemättä. Luin kirjaani, kunnes huonetoverini heräsi lopulta ehkä viidennen torkuttamisen jälkeen. Juttelimme kaikenlaista, ja paljastui, että kaiffari oli käynyt joskus Suomessakin. Hostelleissa törmää aina porukkaan, jotka eivät vain osaa pysyä kotona.

Satamatoimiston auettua menin kyselemään laivalippujen hintoja. Stykkishólmurista pääsee lautalla Westfjordsiin, eli siihen osaan saarta, joka kartalla näyttää vähän poron sarvilta. Lippu ei ollut halpa koska auton mukana raahaamisesta osattiin veloittaa aika suolainen hinta. Koko lysti kahden tunnin laivamatkasta oli noin 64 euroa. Suostuivat sentään lataamaan sähköröökin akun siellä toimistossa, kun pyysin. Joku oli kertonut, että lähistöllä olisi myös sitä hapatettua hainlihaa tarjoava museo, joten tietenkin se oli käytävä vilkaisemassa. Paikan omisti vanha ukko, joka oli ihan itse omakätisesti kalastanut hait joiden leukaluita ynnä muita osia oli näytteillä. Liha oli omituisen makuista, ei pahaa muttei oikein hyvääkään. Omituisin piirre oli se, että lihan maku palasi suuhun vielä parin päivän päästäkin, ikään kuin flashbackinä. Ostin yhden pienen purkillisen tuliaisiksi Ainolle. Ukkoa olisi tehnyt mieli jututtaa enemmänkin, mutta miehen englannintaito oli melko rajoittunutta. Lopulta selvisi, ettei hän ymmärtänyt yhtään mitään.

Ilma oli huomattavasti parantunut eilisestä, ei enää tuullut niin rankasti ja aurinkokin paistoi. Palasin Stykkishólmuriin ja kiipesin ylös rantakallioille, mistä oli mukava näköala alas kaupunkiin. Heitin pitkäkseni nurmelle ja nautin kesästä. Sitähän varten kesäloma on?

Iltapäivällä ennen lautan lähtöä kävin täydentämässä muonavarastoja paikallisessa póssumarketissa. Islannissa myydään lampaanlihaa muutenkin kuin pakasteena, sillä kyseisiä otuksia löytyy täältä lähes joka paikasta. Ostin reilunkokoisen paketin marinoituja kyljyksiä edes arvaamatta, miten herkullisia ne ovat grillattuna. Liha ei ole mitään halpaa Islannissa, mutta eipä ole Suomessakaan. Taisi huidella lammasten kilohinta jossain kympin paikkeilla.

Tankkasin Ópelin kurkkua myöten täyteen ja kävin myös viinakaupassa, koska sellainen osui kohdalle. Olin oppinut tunnistamaan kyseisen putiikin logon, ja useimmiten sellaisen saattaa löytää jonkun isomman ruokamarketin kyljestä. Jostain kumman syystä halusin pullon sherryä, enkä löytänyt kysymättä myyjältä, vaikka Suomen Alkoihin verrattuna Vín Búðinin valikoimat ovat aika köyhät.

Aikaa lautan lähtöön oli vielä reilusti, joten päätin käydä mulkaisemassa tulivuorimuseon, joka oli ihan sataman lähellä. Ei siellä mitään ihmeellistä ollut, mutta tulipahan tuhlattua tunti aikaa jorisemalla museon kuraattorin kanssa ja nähtyä yksi Andy Warholin maalaus sekä kasa erilaisia kiviä. Joku geologikin tuli sinne pitämään luentoa ja esittelemään omia kivikokoelmiaan, mutta ihan niin kiinnostunut en ollut, että olisin jaksanut jäädä sellaista luentoa kuuntelemaan.

Hain akkuni toimistosta ja ajoin laiturille. Auto piti hoidella laivaan itse parin ukon viittoessa ohjeita. Pääsin melkein keulaan; olin kolmannessa lähtöruudussa suuren kaivinkoneen takana. En muistanut syödä mitään ennen lähtöä, eikä siinä vaiheessa tullut mieleenkään, että autokannelle johtavat ovet lukittaisiin matkan ajaksi enkä pääsisi käsiksi eväisiin. Siispä jouduin pulittamaan kympin hampurilaisateriasta laivan ravintolassa. Plussana mainittakoon että majoneesi kuului annoksen hintaan ja sitä oli riittävästi. Onko joku joskus jättänyt aterian päätteeksi majoneesikippoon jotain vaikkapa Hesburgerissa?

Rantauduimme Flateyn saarelle, joten menin ulos katselemaan maisemia. Muutama laatikollinen jotain kaloja siirrettiin nosturilla rannalle. Kannella tapasin erään amerikkalaisen naisen, jonka kanssa sitten jaarittelimme lähes koko loppumatkan yhtä ja toista. Diane oli erikoinen tyyppi, taiteilija joka väsää kaikkea mahdollista kaikesta mahdollisesta. Ennen saapumista Brjánslækuriin tapasin myös Dianen kaverin Susanin, ja lopulta päädyimme ratkaisuun tutustua Westfjordsiin yhdessä.

Naisilla oli melko hupaisan näköinen Kangoo, jonka he olivat vuokranneet kaikkien leirintävarusteiden kera Reykjavikista. Kylkeen oli maalattu joku blondi eukko, jota molemmat kutsuivat Dolly Partoniksi. Päätimme ajella Tálknafjörðuriin ja pystytimme leirin sopivan suojaseen paikkaan jonkin parakin taakse. Diane oli hieman ehtinyt nautiskella juomia, ja saikin äkkinäisen idean mennä uimaan leirintäalueen yhteydessä olevaan uimalaan ja leirin pystyttäminen jäi minun ja Susanin harteille. Sue halusi ryhtyä illallisen laittoon, mutta vaikutti siltä, ettei hänellä ollut mitään käsitystä, mitä pitäisi kokata. Ei oikeastaan ollut minullakaan.

Minä grillasin lampaankyljykset ja kylkiäisiksi meillä oli perunaa, sipulia, parsaa sekä jokin vajaa Uncle Ben's tölkki, joista sain loihdittua esiin jotain aika maukasta syötävää. Diane ei aluksi uskonut että osaan kokata, mutta käsitys muuttui siinä vaiheessa kun ruokaa ruvettiin syömään. Parempaa islantilaista ruokaa en ole syönyt vielä missään. Itse asiassa Sue vallan hämmästyi kun tunnistin hajun perusteella hänellä mukanaan olleen maustesekoituksen garam masalaksi. Sue ei itse tiennyt mitä jauhetta purkissa oli, joku oli tuonut sen hänelle mukanaan Intiasta. Tytöt kehuivat lammasta herkulliseksi. Vastapalveluksena ruuasta sain juoda itseni känniin Dianen halvalla jenkkivodkalla. Se oli nimeltään Skippy tai Scappy tai jotain sinnepäin, mutta kuulemma halvinta mitä jenkeissä myydään. Susie meni koisaamaan, ja Diane taas lähti jonnekin pitkälle kävelylle, josta sitten palasi ehkä noin tunnin kuluttua kantaen älytöntä määrää kaikenlaista roinaa mukanaan. Joukossa oli iso kasa pieniä Islannin lippuja, erilaisia kiviä ja joku poijun tapainen härveli pitkän köyden päässä. En voinut kuin nauraa. Aikooko Diane tosiaan raahata kaiken sen roinan mukanaan Bostoniin? Yö oli kylmä, ja minä tuhlasin melkein koko hiilisäkillisen leirin lämmittämiseen. Dianen kanssa istuskeltiin sitten grillin ääressä makuupusseihin kääriytyneenä melkein aamuun asti.

<< Edellinen 2 / 10 Seuraava >>