Telttaretki Islantiin

4.6.-21.6.2012

Calmisto World / Matkat / Islanti

Tämä on kertomus kokemuksistani Islannissa kesällä 2012. Aluksi meitä oli lähdössä reissuun kaksi jalkavaivaista, mutta omani parantui ja Ainon vain muuttui pahemmaksi, joten jouduinkin lähtemään reissuun yksin. Tämä muutos käytännössä poisti mahdollisuuden yksityishuoneiden buukkaamiseen mistään, joten tulisin telttailun lisäksi turvautumaan hostellien makuusalien lavereihin. Matkan kustannukset olisi tarkoitus pystyä pitämään duunarin lompakolle sopivina.

Olin kaupassa hommaamassa viimeisiä matkavarusteita vielä paria päivää ennen lähtöä. Motonetissä mietin että onpas vähän hemmetin pitkä teltta, mutta se oli kuitenkin ainoa, jolle myyjä lupasi 100% vedenpitävyyden. Kotona kokeilin pystyttämistä makuuhuoneen lattialla koska ulkona satoi, ja yllätyin positiivisesti. Härpäke vetäistään auki kuin sateenvarjo ja se on pystyssä parissa minuutissa. Keppejä ei siksi saa pätkittyä paloihin kuten tavallisissa teltoissa ja tästä syystä paketti on metrin pituinen. Rinkan päälle ladottuna se kulkee mukavasti mukana kunhan muistaa pitää mielessä, että sellainen viritys selässä oviaukoista kuljetaan sivuttain, ja nopeita äkkikäännöksiä ihmisvilinässä kannattaa varoa, ettei kukaan saa teltasta päähänsä.

Muilta osin olin yrittänyt varustautua reissun luonteen huomioon ottaen järkevästi, eli mukana on vaatteita sekä kylmiä että lämpimiä kelejä varten, makuupussi on talviolosuhteisiin tarkoitettu ja kengät eivät ole uudet (Älä koskaan lähde reissuun uusissa kengissä!) vaan kovassa käytössä vaellukseen sopiviksi todetut. Tarkemman varustelistan löydät tekstin lopusta. Ensimmäistä kertaa sivuston historiassa kuvista on nyt olemassa isommat versiot, jotka aukeavat klikkaamalla pienempiä kuvia.

Päivä 1, Maanantai 4.6. Ilmajoki - Vantaa - Reykjavik

Helsinki-Vantaalla ensitöikseni havaitsin, ettei Icelandairin lennoilla voi käyttää automaattia lentolippujen tulostamiseen, joten menin vanhanaikaisesti tiskille palveltavaksi. Rinkan kanssa oli hieman ongelmia, koska se meinasi jäädä liukuhihnalla jumiin useitakin kertoja. Syynä jälleen kerran telttapaketin pituus. Myöhemmin istuessani portilla odottamassa koneeseen pääsyä huomasin sen kuitenkin alhaalla laukkujunassa ihan kasan päällimmäisenä. Todennäköisesti se kulkeutuisi aina Islantiin saakka ellei kone putoaisi mereen matkalla. Lento kesti 3,5 tuntia, ja oli vielä hieman myöhässäkin.

Icelandairin kone oli samaa kaliiperia kuin useimmilla muillakin puljuilla euroopan lennoillaan on, mutta economy-luokan rahvaalle ei ilman maksua tarjottu mitään mehua kummempaa. Yleensä normi on ollut edes joku sämpylä tai jotain vastaavaa. En sitten kiusallanikaan ostanut mitään Saga-kitchenin eväitä ja annoin vieressä istuvan vanhan rouvan kuunnella suolten murinaa ainakin matkan viimeisen tunnin ajan. Viihdelaitteet koneesta sentään löytyivät, joten aika kului Simpsoneita katsellessa, ja vahtasinpa vielä Islannissa autolla ajamista käsittelevän lyhyen dokkarinkin. Sain käsityksen, että se olisi suurinpiirtein hengenvaarallista.

Koneen laskeuduttua vaihdoin kasan euroja Islannin kruunuiksi ja ostin kioskista pari kinkulla ja kananmunalla täytettyä burritoa sekä puoli litraa jotain paikallista Jaffan korviketta. Sitten ostin liput bussimatkaa varten. 2000 kronalla sai kyydin hotellin ovelle saakka. Ilma oli mukava, aurinko paistoi ja lämpöä oli korkeintaan 20°C. Yritin olla naureskelematta muille kanssaturisteille, jotka kaivelivat kameroita esiin jo ennen bussin lähtöä ja alkoivat räpsimään kuvia heti kun oltiin päästy pois lentokentän parkkipaikalta.

Olin varannut etukäteen yhden yön Kex-hostellista, jonne päästyäni raahasin tavarani suureen 16 hengen makuusaliin vallaten tyhjän alapunkan ikkunan viereltä. Jostain syystä harvat punkissaan lepäilevät vieraat olivat kiskoneet kaikki verhot kiinni ja huoneessa oli lähes säkkipimeää. Avasin oman sänkyni vieressä olevat verhot lupaa keneltäkään kysymättä ja rupesin purkamaan tavaroitani.

Lähdön kiireessä tulin unohtaneeksi kotiin matkaa varten ostamani käytetyn maastotakin sekä sähkötupakan täyttösuppilot. Uimahousuja en edes löytänyt kotona mistään, vaikka yritinkin etsiä. Sähkötupakan täyttämiseksi teurastin firman kuulakärkikynän ja vuoleskelin siitä tarkoitukseen sopivan pillin. Kyllä Leatherman vaan on kätevä, onneksi en unohtanut aivan kaikkea kotiin. Saatuani säiliöt täyteen päätin lähteä iltakävelylle keskustaan.

Kaupunkina Reykjavik vaikuttaa aika pieneltä ollakseen pääkaupunki, ja verrattaessa Tampere tuntuu isolta. Kaupunki on sekoitus uutta ja vanhaa, lasipalatseja ja vanhoja puutaloja on rinta rinnan ihan keskustassakin, ja monet kadut ovat sekä kapeita että yksikaistaisia. Ruokapaikkoja oli melko paljon, mutta suurin osa oli bistrotyyppisiä pikkupaikkoja tai ihan perinteisiä pikaruokaloita, eikä luksusrafloja osunut silmääni. Olisi ollut hauskaa selvittää gourmet-pöperöiden hintoja heti alkuunsa. Pikaruuan hinnat eivät kauheasti poikkea Suomen vastaavista. Illan eksoottisin löytö oli valaspihvi, josta olisi saanut pulittaa noin 25€. Valas on lisätty maistettavien asioiden listalle, mutta ehkä joskus myöhemmin? Tyydyin burgeriannokseen, jossa oli reilunkokoinen puoliraaka naudanlihapihvi ja joka maksoi noin kympin.

Tulin kävelleeksi ohi myös paljon mainostetun Loki-ravintolan ohi Hallgrimskyrkjan kulmalla, mutta ikkunaan lätkäistyn menun mukaan lähes joka annos sisältää 2 palaa ruisleipää ja jotain niiden päällä, joten jätin suosiolla väliin. Reissumiestä saa syödä kotonakin, jos mieli tekee. Kirkossa kävin sisälläkin toteamassa että arkkitehtuuri oli yhtä kummallista kuin ulkopuolellakin. Kello oli 20:30, ja kirkon näköalatorni oli mennyt kiinni puoli tuntia sitten. Huomenna uusi yritys? Hallgrimskyrkjan torni on Reykjavikin korkein rakennus, ja se on helppo bongata mistä suunnasta tahansa.

Illan viiletessä ja muuttuessa hitaasti yöksi päätin käydä tapaamassa erästä tuttuani Lindaa, joka sattui olemaan kaupungissa työmatkalla. Käveltävää riitti, sillä Lindan hotelli oli keskustasta katsottuna melko kaukana. Osuin kuin vahingossa matkallani Höfdin talon kohdalle. Talo on yksi Reykjavikin tunnetuimpia, ja kuuluisaksi sen tekivät aikoinaan presidentti Reagan sekä pääsihteeri Gorbatsov, jotka palaveerasivat talossa vuonna 1986 kylmän sodan lopettamiseksi. Taloon ei vieraita päästetä, mutta on se ulkoapäinkin aika erikoisen näköinen. Alkujaan se on kuulunut Ranskan konsulille.

Teimme Lindan kanssa kävelylenkin jutellen niitä näitä, jonka jälkeen kävelin vielä takaisin hostelliin. Kello oli jo lähellä puolta yötä. Lindan hotellille kävely oli hyvää verryttelyä huomisen päivän urakkaa varten, mikä olisi todennäköisesti Mt. Esjan rinteille kiipeäminen. Vuori on noin kilometrin korkuinen, ja se sijaitsee lahden toisella puolella kaupungista katsottuna. Reittejä on useita erilaisia, ja tarkoitus olisi ottaa selvää, kestääkö kunto kiipeämisen jotakin hieman helpompaa reittiä pitkin aina ylös saakka. Jo tänään oli hieman viileää heti kun alkoi tuulla, joten pitää miettiä mistä taikoisin uuden maastotakin Suomeen unohtuneen tilalle.

Hostellin baarissa tuntui olevan menoa ja meininkiä. Kävin heittämässä helttaan kylmän kokiksen, jonka tarjoili BB-Einarin näköinen kaveri, jolla oli jalassaan siniset kalsarit. Miehen seksuaalista suuntautumista tuskin tarvitsee enempää arvailla? On muutenkin ollut erikoista huomata, miten vaikkapa tarjoilijat ihan ydinkeskustan paikoissakin pukeutuvat. Paikassa, jossa kävin illalliseni syömässä tarjoilijalla oli jalassa college-housut sekä crocksit. Ehkä Islannissa pukeutumisella ei ole niin väliä?

Päivä 2, Tiistai 5.6. Reykjavik - Akranes

Aikaisessa heräämisessä on hostellien kohdalla se etu, ettei vessaan tai suihkuun tarvitse jonottaa. Toisaalta hieman vituttaa se etten saanut nukuttua enempää, sillä eilisen 27 tunnin päivän jälkeen aihetta olisi ollut. Kävin ulkona toteamassa sään erittäin tuuliseksi samalla, kun kävin vetämässä aamusavut sähkötupakasta. Käytävää siivoamassa ollut tyttö avautui minulle araknofobiastaan, ja kertoi olevansa iloinen siitä, että Islannissa hyönteisiä on yleensä melko vähän. En muista nähneeni vielä ainuttakaan öttiäistä.

Palatessani takaisin ylös kävin vilkaisemassa keittiötä, jossa oli eilen illalla sellainen tungos, etten olisi sekaan sopinut. Sielläkään ei ollut aikaisin aamusta ketään. Keittiössä oli useita kokis-jääkaappeja ja hyllyjä vieraiden eväitä varten, ja yhden kaapin pari ylintä hyllyä oli varattu hylkytavaralle. Sosialisoin paketin makkaroita, coleslaw-salaattirasian sekä vajaan pullon kokista. Ilmaisia lounaita ei ole, mutta aamiaisia näköjään on! Hyödyllinen juttu – varsinkin minun kannaltani – sillä en ollut illalla ehtinyt edes etsiä minkäänlaista ruokakauppaa josta eväitä olisi voinut ostaa.

Syötyäni ilmaiset eväät lähdin kävellen kiertelemään katuja siinä toivossa, että löytäisin marketin josta ostaa lisää ruokaa. Tarkoitukseni oli löytää myös jonkinlaisia keittovälineitä leirintäalueilla nautittavia aterioita varten. Kaksi ensimmäistä löytämääni kauppaa olivat kiinni, ja ensimmäinen auki ollut oli niin pieni, ettei ollut toivoakaan löytää sieltä grillausvälineitä. En voinut uskoa, että Islannissa useimmat kaupat todellakin avaavat ovensa vasta kymmeneltä, mutta näin asia tuntui olevan.

Autovuokraamon pitäisi olla auki, joten päätin kävellä sinne ja kuitata etukäteen varaamani auton mukaani. Vuokraamon mies selitti niin hätäisesti autonvuokraukseen liittyvät seikat, että puolet menivät minulta täysin ohi. Olin kuitenkin lukenut lähes kaiken jo netistä etukäteen. Auto oli Opel Astra 1.6 farmari, mikä ei kuulostanut ihan mahdottoman huonolta. Vuosimallia en saanut selville, sillä rekisteriotetta ei hanskalokerosta löytynyt. Oli vain kasa katsastusaseman vikalistoja sekä papereita leimoineen. Olin etsinyt netistä vuokraamon jolla oli tarjolla hieman vanhempiakin autoja, sillä uuden auton vuokra 2 viikoksi huiteli jossain tonnin kieppeillä, vaikka kyseessä olisi ollut Yaris, Micra tai jokin muu vastaava koppimopo. Nyt oli sentään tilaa tavaroille eikä tarvinnut ajaa polvet suussa, ja hintakin oli kohtuullinen. Moottorissakin tuntui olevan sen verran tehoja, ettei autoa tarvitsisi ainakaan työntää vuoren rinteitä ylös. Palasin hostelliin keräämään tavarani, ja kysyin samalla respan kaverilta mistä retkeilytarvikkeita kannattaisi etsiä. Mies kehoitti etsimään sataman läheltä Ellingsen-nimistä paikkaa. Ehkä toiveeni toteutuu ja löydän jonkinlaisen pallogrillin sekä hiiliä tulevia telttaöitä varten.

Sataman takana oli parikin paikallista Tokmannin korviketta, joissa myytiin lähes täysin samankaltaista tavaraa kuin Suomen vastaavissa. Päädyin hankkimaan kaikki varusteeni Europrís-nimisestä kaupasta. Pallogrillejä ei ollut, mutta löysin tarkoitukseen yhtä hyvin sopivan pinkin värisen ämpärin mallisen grillin. Ostin myös pussin hiiliä, sytytysnestettä, pari haarukkaa ja veistä, laatikon puolen metrin mittaisia tulitikkuja sekä säkin vessapaperia... ja vähän skumm museja, eli suklaalla kuorrutettuja punssinmakuisia hiiriä. Koko kasa taisi maksaa vajaat 30 euroa.

Lastasin koko läjän auton perälle ja päätin lähteä saman tien ulos kaupungista ja kokeilemaan vuorikiipeilyä ilman varusteita, mutta vasta kaupan pihasta lähtiessäni tulin vilkaisseeksi bensamittaria. Tankki oli miltei tyhjä. Sanoiko autovuokraamon äijä jotain sellaista, että palautettaessa riittää, että tankissa on 10% löpöttiä? Tyyppi oli niin innokas hölöttämään, etten ollut jaksanut kuunnella kuin vähän toisella koravalla. Löin siis navigaattoriin lähimmän tankkauspaikan osoitteen ja ajelin hakemaan lisää nestettä. Vahingossa tulin ajaneeksi pumpun viereen oikein päin, sillä vasta siinä vaiheessa minä rupesin miettimään, missä Opelin tankki yleensä tapaa olla. Tankkaus sujui joutuisasti ja maksaminen Mastercardilla vieläkin joutuisammin. On kiva, että jokainen palvelualalla työskentelevä täällä puhuu sekä ymmärtää englantia. Asioidessa ei tule ongelmia.

Ajaminen Islannissa on melko helppoa sen puolesta, että Reykjavikia lukuunottamatta muuallapäin maassa liikennettä on melko vähän ja maanteillä voi joutua ajamaan 10 kilsaa ennenkuin ketään tulee vastaan. Islanti on täynnä liikenneympyröitä, mutta Reykjavikissa riittää valoja, ja niissä saakin jumaliste odottaa useimmiten kauan. Maantiet ovat mutkaisia ja älyttömän kapeita eikä minkäänlaisia pientareita ole, joten pikku lipsahdus voi syöstä koko koslan alas laavatasangolle. Toisaalta mutkaisilla teillä on mukava kruisailla ja maisemat ovat mahtavia.

Mt. Esja löytyi kysymällä Mosfellsbærissa ensimäisen vastaani tulleen hotellin respasta. Islannin ongelmana on se, ettei kaikilla teillä ole minkäänlaista nimeä, ja vaikka olisikin, ei tien varressa olevilla kohteilla ole numeroa. Sellainen hankaloittaa hieman navigaattorin käyttöä. Vuoren juurella oli pieni ravintola, jonka pihaan oli kerääntynyt joukko innokkaita kiipeilijöitä. Minä tein kardinaalivirheen lastaamalla turhaa tavaraa reppuuni, sillä en tuossa vaiheessa osannut kuvitella miten jyrkkää nouseminen voisi olla. Yhtä rankkaa liikuntaa en ole vielä koskaan lomamatkalla harrastanut, mutta maisemat matkan varrella palkitsivat kaiken nähdyn vaivan. En edes viitsinyt yrittää korkeimmalle huipulle asti – ilman rinkkaa se olisi ehkä voinut onnistuakin – vaan käännyin lopulta takaisin käytyäni mielestäni riittävän korkealla. Vuorelta oli tultava myös alas, eikä sekään ollut mitään lasten leikkiä. Juosten pääsee nopeasti, mutta hauskuus voi loppua siihen kun eteen tulee jyrkänne eikä vauhtia saakaan enää pysäytetyksi.

Kiipeiltyäni itseni väsyksiin palasin takaisin autolle ja nappasin ostoskassista vähän evästä. Uskomattoman kuluttavaa touhua. Hetken levättyäni päätin jatkaa matkaa autolla rannikkoa seuraillen kohti pohjoista. Hvalfjörður-vuono oli niin pitkä, että sen alle oli kaivettu oikaisutunneli, joka säästi minut noin sadan kilometrin kiertolenkiltä vuonon ympäri. Tunneli vietti useamman kilometrin ajan alaspäin, kunnes kääntyi lopulta nousuun. Vuono oli luultavasti aika syvä. Äkkiä huomasin takanani jonkun hälytyajoneuvon vilkut päällä, mutta minkäs teet, kun kaistoja on vain kaksi ja vastaan tulee koko ajan autoja? En vieläkään tiedä mikä auto se oli ollut, mutta ohi se kuitenkin ajoi heti kun pääsi. Ensin olin ajatellut että kytät, ja että hetikö saan sakot, ensimmäisenä päivänä auton kanssa.

Heti tunnelin jälkeen oli yllättäen tietulli, jollaisia en ollut uskonut Islannissa edes olevan. Ajoin epähuomiossa kännykkämaksukaistalle, mutta ei puhettakaan että yrittäisin käyttää DNA:n liittymääni sellaiseen. Jouduin ajamaan sivuun ja mennä maksamaan käteisluukulle. Ihmeteltyäni tullin olemassaoloa mies sanoi, että se oli maan ainoa laatuaan. Unohdin kysyä oliko vuonon alittava tunnelikin sama juttu. Pian tullin jälkeen saavuin Akranesin kaupunkiin, joka sijaitsi niemennokassa vuonon pohjoispuolella. Kaupungista löytyi islantilaisittain melko harvinainen nähtävyys, nimittäin hiekkaranta meren ääressä. Ilma oli viileä – ja merivesi vielä sitäkin viileämpää – eikä ketään näkynyt uimassa. En minäkään viitsinyt palelluttaa itseäni.

Käytyäni paikallisessa Subwayssa toteamassa että pötkön saa Islannissa kouraansa jopa halvemmalla kuin Suomessa etsin leirintäalueen ja rupesin pystyttämään telttaani. Ajoin auton viereen tuulensuojaksi, mutta siitä ei ollut juurikaan apua. Alue oli rakennettu niin typerästi, että mereltä käyvä tuuli pääsi puhaltamaan suoraan maavallien välissä olevalle nurmikentälle. Toimistossa ei ollut ketään jolle olisin voinut maksaa leirinnästä, joten päätin ajella takaisin kaupunkiin ja mennä uimahalliin rentoutumaan. Islannissa uimahalleja ja kylpylöitä on lähes jokaisessa kylässä, eikä pääsymaksukaan päätä huimaa: pari euroa tai vähän yli. Pitkän altaan lisäksi oli useita kuumia porealtaita ja höyrysaunakin, mutta yrtit oli täällä unohdettu ja saunassa haisi tunkkaiselle.

Palattuani uimasta tuuli oli yltynyt entisestään, ja hetken siinä myrskyssä kärvisteltyäni päätin siirtää leirini parempaan paikkaan, jos sellaista olisi olemassa. Hetken kuljeksittuani ympäriinsä löysin paikan, jossa viima ei tuntunut yhtä navakalta kuin muualla. En jaksanut laittaa telttaa kasaan, joten nypin vain vaarnat irti ja raahasin sen sellaisenaan uusille sijoilleen. Meinasi tuuli kyllä viedä koko häkkyrän mennessään.

Käveleskelin aikani rannan tuntumassa, missä hieman syrjemmällä näytti pesivän useammankin sortin lintuja. Lintujen bongauksessa olen niin noviisi, etten osaa sanoa mitä lajeja rannan kivikoissa pyöri, mutta poikasia niillä ainakin oli joukossaan. Palasin leiriin ja rupesin laittamaan grilliä iskuun. Revittyäni pakkauksen auki sen sisältä paljastui vielä pienempi erillinen astia hiiliä varten sekä pieni pussillinen hiiliä. Omituiselta ne palaessaan haisivat, eikä niiden lämpöarvo yltänyt lähellekään suomalaisia grillihiiliä, mutta kyllä niillä nyt käristeet sai paistettua.

Póssumarketiksi ristimäni Bónus-kaupan (logossa oli iso lihava säästöporsas) makkarat olivat hyviä, eikä paketin etiketissä mainittu sanallakaan mitään “lihaan verrattavia tuotteita” kuten Atrian tekeleissä, vaan tavara oli rehellistä sianlihaa, ja siltä se myös maistui. Lihaprosenttia ei edes mainittu, mutta ei ollut tarvettakaan. Islantilaiset eivät taida tuntea käsitettä b-luokan käriste. Paistoin nakeille kaveriksi spelttileipää, joka oli grillattuna jopa parempaa kuin tuoreena. Päälle rouskutin pekoni-tuceja ja söin katkarapusalaattirasiankin tyhjäksi. Nälkä lähti! Illallisen jälkeen vilukin alkoi vähitellen kadota, ja telttaan sisälle päästyäni olo senkun vain parani. Ilmeisesti tällainen 50 euron tötsä pitää tuultakin hieman paremmin kuin parin kympin Sopurahasta ostetut.

Ennen kun päätin painua makuulle, jostain ilmestyi vartioliikkeen äijä keräämään uusilta tulijoilta rahat pois. Olin jo tottunut ajatukseen, että pääsisin pummilla eikä telttailu maksaisi mitään. No, ei leirintä maksanut kuin tonnin, tai siis 6 euroa. Mies vähän lupaili tuulen tyyntyvän yön aikana, mutta jos olikin tehnyt niin, se oli yltynyt taas aamuksi myrskylukemiin.

1 /10 Seuraava >>