Kelttien maisemissa

Irlanti 15.8.-22.8.2011

Calmisto World / Matkat / Irlanti

Doolin, 17.8.2011

Bussimatka oli yhtä helvettiä, sillä vaikka ripuli olikin enimmäkseen ohi, mahakivut eivät, ja lisäksi minulla oli kuumeinen olo. Bussi seisoi Ennisin asemalla ainakin 20 minuuttia, mutta minä en edes jaksanut ajatella ulos tupakalle menoa. Loppumatka oli maisemien puolesta hienoa, jos niitä olisi jaksanut katsella, mutta teiden kunto heikkeni sitä mukaa kuin rannikko lähestyi, eikä röykkyinen kyyti tehnyt hyvää ennestään kipeälle mahalle. Bussi ajoi Liscannorin sekä Lisdoonvarnan kautta, ja matka kesti kaikkiaan yli kaksi tuntia.

Perillä olimme hieman ennen kahdeksaa illalla, ja ilma oli mukavan raikas ja viileä. Olokin oli jo huomattavasti parempi. Doolin on pieni kylä, joka koostuu muutamasta baarista, parista hotellista, leirintäalueesta sekä lukemattomasta määrästä aamiaismajoituksia. Kaikki paikat tuntuivat kuitenkin olevan täynnä, ja aamiaismajoitusten ikkunoissa loisti punaisia No vacancies-kylttejä. Kiersimme ainakin kymmenen paikkaa ilman menestystä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pari Michelin-tähteä kerännyt hotelli. Hirvitti ajatella mitä yö siellä saattaisi maksaa, mutta jonnekin oli kuitenkin majoituttava. Yllättäen hotellikin oli täynnä, eikä huoneen hinta tullut mistään siksi ilmi. Onneksi tyttö respassa oli avulias ja soitteli joihinkin lähellä oleviin paikkoihin. Viidennellä soitolla tärppäsi. Killilagh House-nimisen majatalon yhdet vieraat olivat jättäneet ilmaantumatta paikalle, joten yksi huone oli siksi vapaana.

Hieman onneakin oli siis matkassa. Oli yllättävää, miten suuri määrä väkeä niin pieneen kylään oli päättänyt ahtautua, mutta respan tyttö kertoi irlantilaisilla olevan paras lomasesonki meneillään, ja onhan Doolinin lähiympäristö täynnä monenlaista nähtävää. Limerickissä lomakausi ei mitenkään näkynyt ja hotelleissa tuntui olevan tilaa. On aiemmilla matkoillakin majoituksen suhteen joskus myyty eioota, mutta aina yöpaikka on kuitenkin löytynyt melko vähin ponnisteluin. Jos ei toisesta, niin viimeistään kolmannesta paikasta. Nytkään en ollut tehnyt minkäänlaista etukäteisvarausta. Meillä on tällä reissulla käytössä joustava matkasuunnitelma johon voi tehdä muutoksia milloin vain, ja on se melko vapaamuotoinenkin: minulla oli lähdettäessä ainoastaan mielessä muutamia paikkoja, joissa olisi kiva käydä. Aikatauluista ei ollut tietoakaan, paitsi että paluulentoa edeltävänä päivänä olisi palattava Limerickiin.

Aluksi ketään ei näkynyt kun menimme sisään majatalon ovesta, mutta emäntä ilmaantui paikalle kun menimme takaisin ulos ja soitimme ovikelloa. Killilagh House oli mukavan kodikas paikka, ja emäntä Brid ehkä kaikista ystävällisistä irlantilaisista se kaikkein ystävällisin tähän mennessä. Saimme tilavan huoneen, joka oli kai alkujaan tarkoitettu kolmelle, sillä sänkyjä oli kaksi, leveä ja vähän kapeampi, ja molemmissa vanhanaikaiset irtolakanat.

Irlannissa ei myöskään tarvitse ryhtyä kasaamaan parisänkyä erillisistä sängyistä kuten Suomen hotelleissa, sillä joka hotellissa tuntuu olevan molempia vaihtoehtoja (double- tai twin-huoneita). Kavereiden kesken matkaavien ei tarvitse nukkua samassa sängyssä, mutta ei pariskuntienkaan eri sängyissä. Hotellien hintoja etukäteen vertaillessakin kannattaa olla tarkkana, sillä hinnoittelukäytäntöjä on kahdenlaisia: joko huone / yö, tai vaihtoehtoisesti henkilö / yö. Aamiaismajoitukset hinnoittelevat yleensä huoneensa jälkimmäisen mukaan, ja hintaan tietenkin sisältyy aamiainen.

Huoneeseen kuului myös pieni kylppäri, jonka katossa oleva äänekäs tuuletin pärähti käyntiin kun valot laittoi päälle. Ei todellakaan tullut mieleen jättää vessaan valoja yöksi. Huoneen seinät olivat irlantilaiseen tyyliin pahvia, sillä kaikki äänet kaikkialta kuuluivat läpi. Seinissä tuskin oli minkäänlaisia eristeitä. Laminaattilattiat narisivat. Nämä olivat kuitenkin vain sivuseikkoja, sillä huone oli muuten oikein viihtyisä. WLANikin olisi tarjolla, jos vain olisin viitsinyt raahata läppärin matkalle mukaan.

Merkillisintä oli se, ettei minkäänlaista virallista check-iniä suoritettu, emäntä ei ottanut ylös tietoja eikä edes halunnut nähdä passeja, kuten hotelleissa ympäri maailmaa on tapana. Paikasta voisi kävellä aamulla ulos maksamatta, eikä meidän peräämme voitaisi lähettää edes laskua. Ehkä irlantilaiset ovat niin rehellistä ja suoraselkäistä väkeä, ettei majoituksen maksamatta jättäminen ollut tapana ja homma perustui luottamukseen. Eräs asia Dooliniin saapuessaan kannattaa huomioida: kylässä ei ole ottomaania eikä joka paikassa voi maksaa kortilla, joten euroja kannattaa kuljetella mukana. Tämäkään majatalo ei Master Cardia kelpuuttanut.

Oloni on jo sen verran kohentunut, että päätin uskaltautua syömään jotain illalliseksi. Energiajuoma oli pahaa, ällöttävän makeaa, eikä sillä nälkä kadonnut minnekään. Kävelimme läheiseen McDermott's Pubiin, missä oli tupa täynnä väkeä. Pöytää jouduimme odottamaan baaritiskillä notkuen hetken aikaa. Viimein pääsimme istumaan, mutta pöytä oli pirullisessa paikassa kahden suuremman huoneen välissä, ja siitä takaa kulki ohi melkoinen trafiikki enemmän tai vähemmän Guinnessia nauttineita ihmisiä. Vähän väliä joku tönäisi selkään ohi kulkiessaan, ja muutaman tönäisyn jälkeen olin jo valmis mänttäämään turpaan seuraavaa.

Tilasin tuopin Smithwick'siä sekä arvalla listalta The Works-nimisen annoksen. Olut oli aika tyypillistä alea, hieman kirpeää mutta silti juotavaa. Annos paljastui leipäviipaleista, kinkusta ja juustosta hammastikuilla kasatuksi pötköksi, joka tarjoiltiin tuttujen pölkkyranskalaisten kanssa. Marikan tilaama annos oli samanlainen, paitsi leipien väliin oli tungettu kinkun sijasta tonnikalaa. Syöminen teki vähän häjyä mahan pohjassa, mutta sain sentään eväät pysymään sisällä isommin irvistelemättä. Ranskikset jäivät suurelta osin syömättä, sillä leivissä oli ihan tarpeeksi ja olin iloinen siitä, että ylipäätään pystyin ne syömään.

Syötyäni menin ulos tupakalle, eikä aikaakaan kun siihen hoippui pahasti turpaansa saaneen näköinen mies umpikännissä ja toista jalkaansa perässään laahaten. Jotain juttelimme, ja mies kertoi romuttaneensa aamulla kaverinsa auton. Ihmettelin miksei heppu ollut mennyt edes lääkäriin, mutta syy olikin siinä, että autoa oli ajeltu kännissä eikä äijä uskaltanut ilmoittautua. Sääli sinänsä, sillä ainakin miehen jalka näytti vaativan pikaisia toimenpiteitä.

Juoppo laahusti takaisin pubiin, ja eräs amerikkalainen mies tuli hänen tilalleen toimittelemaan. Puhuimme kaikenlaista laidasta laitaan, ja lopuksi keskityimme väittelemään siitä, kumpien joulupukki on aito. Amerikkalaisten pukki elää pohjoisnavalla, mutta yksikään siellä käyneistä tutkimusmatkailijoista ei ole kuitenkaan raportoinut joulupkista, mutta Korvatunturiltapa löytyykin ihan aito joulupukin paja. Kehotin kaveria vaikka ottamaan asiasta selvää, ellei minua usko. Joulupukkiasiassa ei yhteisymmärrystä löytynyt, joten jatkoimme keskustelua Aran-saarista, minne meidänkin olisi tarkoitus suunnata seuraavaksi. Saaria on yhteensä kolme, ja kaikki ovat lyhyehkön lauttamatkan päässä Doolinin satamasta. Mies oli käynyt Inis Oírrin saarella, mikä on saarista lähimpänä rannikkoa, ja kuulemma todella visiitin arvoinen. Lopuksi toivottelimme hyvät yöt ja painelimme takaisin majataloon ja saman tien nukkumaan.

 

<< Edellinen 4 / 8 Seuraava >>