Kelttien maisemissa

Irlanti 15.8.-22.8.2011

Calmisto World / Matkat / Irlanti

Limerick, 17.8.2011

Heräsin aamulla aikaisin työkaverin soittoon. Ei tainnut mies olla tietoinen että olen lomalla, eikä varmaan siitäkään, että kyseisessä olinpaikassani kello on Suomen aikaa kaksi tuntia jäljessä. Soitto tuli kuuden aikoihin. Puin siis päälleni ja menin ulos ottamaan säästä selvää. Ilma oli yllättävän hyytävä, ja koko kaupunki oli peittynyt sakeaan sumuun. Hengitys huurusi jo ennen tupakan sytyttämistäkin. Sää Irlannissa tuntuu olevan varsin moninainen, ja saman päivän aikana voi kokea useita vuodenaikoja. Jo eilen tuli havaittua, että auringon paistaessa huppari oli liikaa, mutta sen mentyä pilveen t-paidalla tuli vilu. Säiden vaihtelu oli jo lähtiessä ainakin osittain tiedossa, ja siksi olinkin varannut mukaan sekä shortseja että paksumpaakin varustetta. Silti kelien muuttumisen nopeus yllätti.

Söimme samanlaisen aamiaisen kuin eilenkin, tosin tällä kertaa jätin paistetun munan ottamatta. Irlantilaiset paistavat munan vain toiselta puolelta, ja ensimmäisen haarukanpiston jälkeen keltuainen räjähtää ja leviää ympäri lautasta. Aamiaisen jälkeen lähdimme läheiseen Bunrattyn kylään, jossa on hieno keskiaikainen linna, sekä 1800-luvun perinteinen maalaiskylä sen ympärillä. Tulimme linnan ohi jo saapuessamme lentokentältä, joten arvelin meidän pääsevän sinne samalla linjan 343 bussilla. Otimme meno-paluu liput, sillä Limerickiin oli tarkoitus palata illaksi, ja se oli myös hinnaltaan edullisempi. Paluulippu on voimassa kuukauden.

Kuski jätti meidät risteykseen sumun keskelle, väittäen meidän olevan nyt Bunrattyn kylässä. Linnaa ei näkynyt, vaikka kentältä tullessamme ajoimme ihan sen vierestä. Lähistöllä oli vain pari aamiaismajoitusta sekä ravintola. Vanha ukko haravoi toisen majapaikan pihassa, muita emme nähneet. Linnaan ei myöskään ollut ainuttakaan tienviittaa, joten päätin mennä kysymään vanhukselta suuntaa. Neuvot tulivat niin omituisella murteella, että alkuun sitä oli vaikea uskoa englanniksi, mutta muutamia sanoja sain pomittua, sekä todennäköisimmän suunnan, missä linna saattaisi olla. Hetken käveltyämme linna alkoikin häämöttää edessäpäin; luultavasti ilman sumua olisimme nähneet sen jo risteyksestä.

Olin laskenut matkaan lähdön niin, että olisimme perillä suurin piirtein niihin aikoihin kun paikka avaa ovensa, ja ajoitus osui nappiin. Turistien suosimissa paikoissa olisi luultavasti tungosta iltapäivän puolella, ja myöhemmin saapumalla olisimme missanneet utuisen aamun tunnelman. Pian parkkipaikalle kuitenkin kurvasi jo ensimmäinen turistibussi. Veikkasin auton olevan täynnä japanilaisia, jotka olivat vallanneet maailmanperintökohteet jo kaikkialla muualla maailmassa, mutta autosta purkautuikin ulos metelöivä lauma ranskalaisia turisteja. Rynnimme nopeasti lippukassalle ja maksoimme sisäänpääsyn 15€ / henkilö. Olimme luultavasti ensimmäiset vieraat sinä päivänä. Arvelin ranskalaisilla matkaoppailla kestävän hetken aikaa saada laumansa riviin ja järjestykseen, ja pienen etumatkan turvin saisimme luultavasti nauttia aamun rauhasta kylässä vielä pitkään.

Maisemat olivat kuvauksellisia vehreine metsineen ja olkikattoisine mökkeineen. Kylässä oli kymmeniä rakennuksia köyhien maajussien ja kalastajien mökeistä myllyihin ja hienoihin kartanoihin, ja jokaiseen taloon pääsi myös sisälle. Köyhimmät kyläläiset asuivat pimeissä mökeissä, joissa oli joko maa- tai kivilattia, suuri lattian tasoon rakennettu tulisija sekä puiset yksinkertaiset huonekalut. Tulisijoja lämmitettiin turvebriketeillä, jotka hehkuivat punaisina ja levittivät kaikkialle kitkerää hajua. Kaikkein köyhimmillä oli olkipatja pienen mökin nurkassa, mutta joka tuvasta löytyi kuitenkin ainakin yksi hyllyllinen hienoa keramiikkaa. Posliinikoira tuntui löytyvän lähes jokaisen takan reunalta.

Linna on rakennettu 1400-luvulla, ja Thomondin jaarli on siellä pitänyt aikoinaan hovia. Itse rakennus oli korkea ja sokkeloinen, keskiosan suuria saleja lukuun ottamatta. Varsinkin tornien kierreportaat olivat kapeita, hartiat pyyhkivät seiniä molemmin puolin. Huoneet oli kalustettu ajan tyylin mukaisesti, makuuhuoneissa oli korkeita pylvässänkyjä ja keittiössä jäniksiä ja lintuja roikkumassa seinillä patojen ja pannujen vieressä. Iltaisin toisen kerroksen sotilaiden salissa järjestetään turisteille illallisjuhlia keskiaikaiseen tyyliin hintaan 50€, mutta me emme ajatelleet sellaiseen osallistua.

Kylässä oli myös keskusta, joka tarkoitti lähinnä kahta keskenään risteävää katua, joiden varsilla oli toiminnassa olevia puutiikkeja, baari sekä postitoimisto. Kaupoista voi ostaa käsitöitä sekä matkamuistoja, ja studiossa oli mahdollista otattaa itsestään perinteinen kuva 1800-luvun tyyliin valittavan taustan kera sekä ajanmukaisiin kuteisiin pukeutuneena. Koko kylä oli todella hienosti toteutettu, ja idylliä täydentämään oli palkattu myös näyttelijöitä, joista ehkä hauskin oli kyläköulun tiukka opettaja-setä, joka uhkaili turistien tenavia karttakepillä. Eräässä talossa tomera maalaisemäntä leipoi omenapiirakkaa.

Minä aloin kärsiä vatsanväänteistä kylässä ollessamme, jonka vuoksi jouduimme suunnittelemaan loppureitin vessoja silmällä pitäen. Jo parin visiitin jälkeen perse oli pahasti ruvella hiekkapaperin kaltaisen wc-paperin takia, eikä olo ollut helpottuakseen. Kiersimme kuitenkin pääportilla olevan hieman suuremman myymälän, josta lopulta mukaan tarttui pullo kuuluisaa Bunrattyn simaa. Juoman on kerrottu olevan hunajaisen makuista ja aikoinaan aviopareilla oli ollut perinteenä litkiä sitä kuukauden ajan häiden jälkeen, mistä väitetään olevan myös peräisin kuherruskuukauden englanninkielinen nimitys honeymoon.

Päätimme palata Limerickiin. Oli etsittävä toinen bussipysäkki tien toiselta puolen, ettemme joutuisi takaisin lentokentälle. Eri linjan bussi pysähtyi siinä, mutta kuski kertoi senkin ajavan Limerickin aseman kautta, joten nousimme kyytiin. Perillä menin ensin aseman vessaan, jonka jälkeen piti löytää apteekista helpotusta ripuliin. Onneksi Irlannissa on apteekkeja joka puolella Ranskan tyyliin, joten sellaisen löytäminen vei ainakin 2 minuuttia.

Irlannissa huvittaa ihmisten ”How are you?”-tervehdys, johon törmäsi jo Lontoossa ja joka alkuun kummastutti. Siihen on ihan normaalia vastata jollain yleisellä tervehdyksellä sen sijaan, että kertoisi miten menee. Apteekissa tein kuitenkin poikkeuksen ja vastasin, että kiitos kysymästä mutten voi kovin hyvin, ja tästä pääsimmekin suoraan varsinaiseen aiheeseen eli ripuliin ja sen oireiden hoitoon. Asiantuntevan oloinen nainen kyseli oireistani, ja kerrottuani epäili kyseessä olevan ruokamyrkytyksen. Iltapäivällä oireiden ilmettyä en ollut uskaltanut syödä mitään, etten pahentaisi niitä. Tuntui omituiselta, sillä olen ollut 3 viikkoa Intiassa ja jopa juonut Kolkatan hanavettä ilman kummempia oireita, ja olen kuvitellut mahani olevan terästä. Marika ei saanut mitään oireita, mutta toisaalta söikin vain kevyen aamiaisen ilman makkaroita ja pekonia. Monikohan muu vieras sai ripulin?

Ruokamyrkytykseen ei ollut tarjolla mitään sopivaa rohtoa, joten apteekkari myi minulle ainoastaan pari veteen sekoitettavaa pussillista suoloja, joilla elimistön suolatasapaino saadaan kuntoon. Nainen myös varoitti, että syöminen saattaa pahentaa tilannetta ja kielsi ehdottomasti kaiken rasvaisen ja tukevan ruuan nauttimisen. Pyysin lasin vettä ja kietaisin ravintoliuoksen naamariin saman tien. Apteekin jälkeen menin kohteliaasti erään baarin vessaan lupaa kysymättä. Kieltämättä tuntui hieman röyhkeältä vain marssia sisään ja käydä paskalla, mutta tiskin takana ei näkynyt ketään, jolta olisin voinut kysyä.

Meillä oli tarkoitus päästä illaksi Doolinin kylään saaren länsirannikolle, joten menimme takaisin hotellille ja haimme laukut mukaan. Irlannissakin hotellit näyttävät ymmärtävän matkustavaisia sen verran, että suostuvat säilömään laukut takahuoneeseen siksi aikaa, että matkalaisen reissu jatkuu johonkin suuntaan. Huoneen luovutus on perinteisesti puoleltapäivin, joten laukut on saatava jonnekin siksi aikaa kunnes jatkoyhteys järjestyy, muuten niitä joutuu raahaamaan mukanaan kaiken aikaa. Mietin aamiaisesta valittamista, mutta jätin sen kuitenkin tekemättä, en jaksanut välittää.

Luppoaikaa oli vielä, joten päätimme lojua sen People's park-puiston nurmikolla, mistä olisi lyhyt matka bussiasemalle. Maha oli jo hieman rauhoittunut, ilmeisesti siellä ei ollut enää jäljellä mitään ripuloitavaa. Nälkä kuitenkin vaivasi, joten ostin tutusta Sparista glukoosienergiajuoman mukaani. Nurmikolla lojui muutakin väkeä. Yksi isompi ryhmä taisi olla partiolaisia, ja joku kunnollinen perheenisä lätki hurlingia pienen poikansa kanssa. Kyseessä on irlantilainen pallopeli, jota pelataan nurmikentällä läiskien pientä palloa puisilla mailoilla. Jos näet Irlannissa futiskentän, jossa maalien molemmissa päissä on pitkät tolpat, kyseessä on hurling-kenttä. Baarissa juttelin erään miehen kanssa, joka kertoi pelistä väittäen sen olevan raakaa ja toisinaan väkivaltaistakin, ja että se on Irlannissa erittäin suosittua. Meno on yhtä vauhdikasta kuin jääkiekossa. Jonkin ajan kuluttua esiin marssi mies, joka lukitsi portit. Ainoastaan pääportin luona oli pienempi ovi, joten enää matka asemalle ei ollutkaan niin lyhyt. Kirosin mielessäni äijän, joka portit laittoi lukkoon. Kiersimme pitkän kautta asemalle

<< Edellinen 3 / 8 Seuraava >>