Kelttien maisemissa

Irlanti 15.8.-22.8.2011

Calmisto World / Matkat / Irlanti

Limerick, 15.8.2011

Matka alkoi eilen aamun hämärissä lennolla Helsinki-Vantaalta Lontoon Heathrow'lle. Tai oikeastaan se alkoi jo Ilmajoelta edellisenä iltana, siinä oli ensin ajettavana 3,5 tunnin automatka Vantaalle. Lento lähti kello 8.00, ja kun ottaa ohjenuoraksi sen tavanomaisen ”kentällä kahta tuntia ennen koneen lähtöä” oltiin siis paikalla noin kuudelta. On helpompaa olla paikalla puolinukuksissa aamuyöstä kuin ryhtyä vaatimaan jo matkaan lähtenyttä konetta palaamaan takaisin. Taksi oli tilattu majapaikan pihaan jo illalla, ja se otti alle 10 minuutin kyydistä melko suolaisen hinnan. Syytä tällaiselle hintarysäykselle en kuitenkaan jaksanut ruveta kyselemään, ehkä kyseessä oli jokin yölisä tai vastaava, en juuri tunne taksien taksoja, kun en yleensä käytä. Tuskin auto oli kuitenkaan pihassa koko yötä seissyt? En ainakaan nähnyt aamusavuja vetäessäni.

Nykyään lentokenttämuodollisuudet ovat helpottuneet huomattavasti siitä, mitä ne olivat joskus 90-luvulla, kun kotiväen kanssa käytiin Kymppimatkojen reissuilla Turkissa. Olin varannut lennot netistä, ja mukanani minulla oli passin lisäksi sähköpostista tulostettu lappu, jossa oli lentoajat, terminaalit sekä lentojen numerot. Meillä oli niin pienet laukut, että arvelin niiden mahtuvan koneen matkustamossa oleviin lokeroihin, joten meidän ei tarvinnut vaivautua tiskille. Self Check-in-automaattiin näytetään passia, ja sitten masiina arpoo sekä tulostaa paikkaliput koneeseen. Tämä rakkine osasi tehdä liput jopa jatkolennolle Lontoosta Shannoniin, vaikka kyseessä oli useamman puljun yhteislento. Hieman sekaannusta aiheutti se, että samalla lennolla oli 4 eri numeroa, mutta yhdistelemällä lentoja firmat saavat koneensa aina täyteen.

Lento Lontooseen kesti vajaat 3 tuntia, ja koneessa arvelin kuulevani viimeiset suomenkieliset sanat ennen viimeistä paluulentoa. Tietenkin, ellei Marikan puheita lasketa. Heathrow'n kenttä oli kohtuullisen hyvin viitoitettu, ainoastaan terminaalikarttojen puuttuminen häiritsi, sellaisten joissa lukee ”olet tässä” ja sitten näytetään mitä kaikkea on siinä ympärillä. Terminaalista pääsi helposti ulos kaikkien tarpeellisten muodollisuuksien läpi opasteita seuraamalla, mutta jos etsii vaikkapa säilytyslokeroita tai paikkaa jossa täyttää mahansa (monilla se saattoi jäädä vähän vajaaksi lennolla tarjotun sämpylän ja kahvin jälkeen) menee homma etsiskelyksi.

Aikaa oli muutenkin liikaa, sillä jatkolento starttaisi vasta noin 5 tunnin kuluttua. Pikaiseen Lontoon visiittiin se oli kuitenkin liian vähän, sillä matka keskustaan vaikutti epäilyttävän pitkältä, ja metrokarttaa hetken tutkittuani huomasin, etteivät pysäkkien nimet kerro minulle yhtään mitään. Jossain olisi pitänyt lukea, että tämän pysäkin kohdalla maan pinnalla on Fish'n Chips- kojuja tai edes mäkkäri. En halunnut nousta tunnelista ulos jossain teollisuusalueella.

Terminaalia hetken koluttuani huomasin, että olimme tulleet monikulttuuriseen paikkaan. Asemaa kansoittivat valkoiset, mustat sekä keltaiset ihmiset. Joukossa oli beduiineja, sikhejä, jopa ortodoksijuutalaisia korkkiruuvikiharoineen. Lontoon ongelma oli se, että siellä käytetään maksuvälineenä puntia eurojen sijaan, eikä minulla ollut hajua, missä Nordean kortti kelpaisi ja missä olisi käytettävä kuningaskunnan omaa valuuttaa. Hetken tapeltuani ottomaanin kanssa sain sieltä 20£ setelin ulos, mutta jälleen kerran sain huomata, että kaikki toimii hyvin vasta sitten, kun käyttää kortin credit-puolta. Paikallisella automaatilla oli myös ikävä tapa kysellä kaikenlaista turhaa, mitä suomalaiset vastaavat eivät tee.

Kolmosterminaalin tuloaulasta löytyi viimein pari paikkaa, joissa saattoi jotain syödä. Menimme jenkkityyliseen bistroon, josta sai hampurilaisia, munakkaita, panineja ja muuta vastaavaa melko suolaisin hinnoin. Söimme juustohampparit ratapölkkyjen kokoisten ranskisten kera, hinta kokiksen kanssa oli noin 13€. Oli sentään edes pihvit kokolihaa. Sitten terminaalin vaihto, mikä tapahtui maanalaisia liukuhihnoja pitkin kiitäen.

Jatkolento irlantilaisen Aer Lingusin koneella kesti vain reilun tunnin, ja hetken kuluttua seisoimme kentän ainoan terminaalin edessä viileässä tihkusateessa. Muistan Madridin viime kesältä, ja kuinka itkettiin kun tullessa siellä satoi. En minä, mutta matkaseura. Aurinkomatkojen reissut tehdään sellaisiin paikkoihin ja sellaisina aikoina jolloin niissä ei sada, mutta omin päin kulkiessa keleihin on aina varauduttava, sillä sadetta on muuallakin kuin Suomessa. Me emme olleet varautuneet mitenkään, paitsi ajatuksella, että sateenvarjot on ehkä jossain vaiheessa ostettava. Alustavien matkasuunnitelmien mukaan olisimme menossa kentältä Limerickiin, josta olin varannut hotellin pariksi yöksi. Oikea bussipysäkki löytyi ja ystävälliset irlantilaiset kutsuivat meidät sateensuojaan pieneen pleksistä tehtyyn kopperoon, joka suojasi myös tuulelta.

Bussikuski puhui yllättävän selkeää englantia, eikä sen ymmärtämisessä ollut meillä kummempia vaikeuksia. Mies jopa kysyi, mistä tulemme. Kun kuuli mainittavan Suomen, äijä selvästi innostui ja ryhtyi kyselemään, mahtaisimmeko me tuntea Ali Renin. Nimi ei sanonut minulle aluksi mitään, toi mieleen lähinnä jonkin nyrkkeilijän, mutta kun hän kertoi tyypin olevan poliitikko, osasin yhdistään sen EU:n talouskommissaari Olli Rehniin, joka kävi viime syksynä Dublinissa unionin asioilla selvittelemässä maan taloustilannetta. Mies on Irlannissa jonkin asteinen julkkis, ja luultavasti myös kaikkein tunnetuin suomalainen. Politiikan jälkeen kuski sanoi, että Limerickiin pääsee myös pikavuorolla, joka ei kiertäisi jokaista tuppukylää matkan varrella ja hinta olisi sama, mutta sanoin että tämä kyyti kelpaisi. Kuski vielä varmisti uudelleen, että todellakin halusimme matkustaa hänen kyydissään Limerickiin, vaikka nopeampi vuorokin oli tulossa. Kiirettä meillä ei ollut, ja siinä näkisi vähän alustavasti maata, jossa reilu viikko olisi tarkoitus viettää, joten maksoin liput ja menimme istumaan.

Matka Limerickiin kesti vajaan tunnin auton kierrellessä ensin Shannonin teollisuusalueet ja nukkumalähiöt, jonka jälkeen matka suuntautui Bunrattyn kylän kautta kohti Limerickin kaupunkia. Matkalla näimme tyypillistä irlantilaista asutusta, mikä tarkoitti lähinnä kapeita 2-kerroksisia paritaloja sekä näitä päistään yhdistelemällä aikaansaatuja rivitaloja. Minua huvitti lähinnä talorivien kirjavuus. Onko Irlannissa taloyhtiöitä? Saako jokainen päättää asuntonsa ulkonäöstä itse? Millainen haloo Suomessa nousisi, jos joku päättäisi maalata oman pätkänsä rivitalosta eri värillä kuin mitä muut ovat? Tempauksella pääsisi Ilta-Sanomien kanteen. Suomessa osakkeenomistajat omistavat todellisuudessa vain seinien väliin jäävän ilman.

Bunrattyn kylässä ajoimme ohi keskiaikaisen linnan, jonne olisi tarkoitus tulla suorittamaan lähempää tutkimusta myöhemmin. Shannon sinänsä ei ole mikään erityinen paikka, lentokenttä lienee kaupungin ainoa turistinähtävyys. Saapuessamme Limerickiin huomasin joka puolella kiinteistövälittäjien kylttejä. Joka neljäs asunto oli kaupan, ja täällä kyltit jätetään lojumaan toisin kuin kotona, missä välittäjät tyhmästi keräävät ne mukaansa asuntoesittelyn päätteeksi. On vaikeaa kiinnostua talosta, ellei ohi kulkiessaan tajua että se on myytävänä. Talouskriisi on saanut irlantilaiset toimeliaiksi, ja luultavasti valtavan tarjonnan vuoksi asunnon voi saada halvalla. Kaupunkiin päästyämme huomasin kriisin ulottaneen lonkeronsa myös kauppaliikkeisiin ja ravintoloihin, joista monet olivat kiinni ja myytävänä.

Bussista päästyämme seuraava etappi oli oikean hotellin löytäminen. Kotiin jäi puhelin, jonne oli talletettu paikan osoite sekä varausnumero. Ainoa päähän jäänyt tieto oli hotellin nimi, Jury's Inn, jonka arvelin löytäväni ilman osoitettakin joltain kaduntallaajalta kysymällä. Bussiaseman aulasta sain kuitenkin kartan, minne hotelli oli selvästi merkitty, ja se löytyi enempiä etsiskelemättä. Jury's Inn sijaitsi Shannon-joen rannassa, josta oli melko lyhyt matka lähes minne tahansa kaupungissa.

Saatuamme huoneen ja jätettyämme enimmät matkatavarat sinne päätimme käydä kadun toisella puolella sijaitsevassa Spar-myymälässä etsimässä jotain pientä evästä ja ne sateenvarjot. Jo pelkän kadun ylittäminen oli hieman outoa, sillä liikennevaloja ei ollut joka paikassa, ja missä oli, ne näyttivät aina punaista niin kauan kuin jaksoi odottaa. Täällä sen napin painamisella on huomattavasti enemmän merkitystä kuin Suomessa. Vaikeinta oli kuitenkin tottua siihen, että katua ylittäessään oli vilkaistava täysin vastakkaiseen suuntaan kuin kotona, sillä Irlannissa autot ajavat liikenteessä "väärinpäin" kuten Englannissakin. Autokanta on melko uutta, eikä 80-90-luvun romuja Suomen tapaan liikenteessä näy.

Sateenvarjot löytyivät, ja lisäksi jännän makuista TK-limsaa sekä sipsisäkit, joiden sisällä oli 6 pienempää pussia. Ostin myös kynän sekä 100-sivuisen muistilehtiön, johon tekemieni merkintöjen pohjalta tämän tekstin olen myöhemmin kirjoittanut. Alkuun olin ajatellut raahata mukaani läppärin ja kirjoittaa matkakuulumiseni suoraan nettiin, mutta loppujen lopuksi näin lyhyellä reissulla se tuntui typerältä ajatukselta. Asia olisi ollut toinen, jos matka olisi kestänyt kuukausia tai viikkoja ja kotiin olisi jäänyt huolestuneita ihmisiä murehtimaan, mutta reilun viikon ajan kuka tahansa voi olla poissa kotoa sen aiheuttamatta kummempia reaktioita muissa ihmisissä. Kaikki eivät edes huomanneet poissaoloani.

Vaikuttaisi, että markettien hinnat olisivat täällä hieman suomalaisia vastaavia halvempia, varsinkin kun muistelee, mitä joskus aikoinaan Spar-kaupassa joutui paketillisesta lihapiirakoista maksamaan. Onko Suomessa enää Spar-myymälöitä? Italiassa ne olivat jotain marketin ja tee-se-itse-ravintoloiden sekasikiöitä, joissa saattoi itse paistaa grillissä tai lämmittää mikrossa ostamansa eväät, ja tässä Henry Streetin myymälässäkin oli ainakin oma terassi evästämistä varten, tosin teinejä oli kyltein kielletty notkumasta turhaan tai istumasta pöydillä, häädön uhalla.

Marika pärjäsi hyvin kaupasta tarjoushinnalla ostamallaan salaattiannoksella (täällä oranssit -30%-hintalaput on korvattu tähdenmuotoisilla lapuilla, joissa on sopivan pyöreä tasaeuroinen hinta), mutta minä olin varma halustani lähteä jonnekin ravintolaan syömään mahani täyteen irlantilaista ruokaa. Mutta mistä sellaista saa? Kuljeksittuani aikani keskustaa ympäri sateenvarjoineni olin löytänyt jo ainakin Subwayn, McDonaldsin, Burger Kingin sekä useita kiinalaisia, thaimaalaisia, intialaisia sekä meksikolaisia ravintoloita. Missä irlantilaiset? Kun sellaista en löytänyt, menin sitten Texas SteakOutiin ja söin pari tukevaa burritoa juuston ja pirunhillon kera. Lisäksi sain kipollisen maukasta paistettua riisiä sekä pienen peltiämpärillisen samoja tukkiranskalaisia, joita myös Lontoossa söin. Ateria maksoi 14 euroa ja pintti Guinnessia kaveriksi kustansi 3.90€.

Guinness on ehkä Irlannin tunnetuimpia kansainvälisiä tavaramerkkejä, ja näin Olviin tottuneelle ja kahvinjuontia välttelevälle henkilölle sen maun kuvaileminen tuottaa hieman ongelmia. Okei, juoma on tummaa kuin kahvi, maku on paahtunut kuin kahvissa, mutta se ei kuitenkaan maistu kahvilta. Tosin ei oikein olueltakaan. Siinä ei ole juurikaan hiilihappoja mutta sen pinnalla on tiheää vaahtoa joka on kuin samettia... antaa perkele olla. Saa sitä varmaan Suomestakin, jos ei hanasta niin ainakin tölkistä. Maistakaa itse.

Saapuessani ravintolaan se oli tupaten täynnä väkeä, juuri mahduin sekaan, mutta lähtiessäni olin yksi viimeisimpiä, vaikken edes syönyt kauaa. Katsovatko ihmiset Irlannissa ruoka-aikansa kellosta? Syötyäni varsin maittavat eväät painelin takaisin kadulle. Joistain autoista huudeltiin perään, olivat ilmeisesti teinit pimeää taksia tarjoamassa, mutta mitäs minä sellaisilla, kun hotelliin käveli alle vartissa? Astuessani sisälle hotellin aulaan ihmettelin mennessäni pihassa olevaa veistosta, joka näin äkkivilkaisulta muistutti jotain ihmisen sisäelintä.

Irlannissa hissit ovat Lontoon tapaan puhekykyisiä, eli hissi ilmoittaa oven aukeamisesta ja sulkeutumisesta sekä siitä missä kerroksessa milloinkin ollaan. Poistuin miettien sitä, onko amerikkalaisten suosima hissimusiikki siedettävämpää vai ei. Jury's Innin huoneessa vessaan mennessään painaa mieleensä väkisinkin muutaman asian. Ensinnäkin kylpyhuone on lähes yhtä iso kuin itse oleskeluun ja nukkumiseen tarkoitettu huone. Kylppärissä on amme ja suihku eriskummallisin hanoin varustettuna. Tyypillistä irlantilaisuutta on myös se, että pesualtaassa on erilliset hanat kylmälle ja kuumalle vedelle. Koitapa saada hanasta kädenlämpöistä, se onnistuu tasan 3 sekunnin ajan. Pöntön vieressä on invakaide ja seinässä puhelin. WC-pöntön takana olevasta suuresta peilistä voi tarkkailla omaa kusemistaan, ja ennätysleveä pönttö estää kusemasta ohi, ellei sitten kovin hirveässä jurrissa ole. Toisaalta kun ajattelee, leveät pöntöt ja irlantilaiset isot perseet korreloivat, niitä on tullut kadulla nähtyä.

Huoneen lattiassa oli metallinen lenkki ikkunan lähellä johon oli helppoa loukata varpaansa, ja tuli ihan tosissaan mietittyä sen tarkoitusta. Olemattoman mielikuvituksen takia mieleeni ei tullut muuta kuin apuväline helppoa hirttäytymistä varten. Yön aikana tuli myös havaittua, että huoneiden väliseinät ovat paperia, naapurissa tehtiin lapsia. Eivätkä ulkoseinät juuri sen järeämpiä ole, parista kohtaa kolkuttamalla huomasin äkkiä, että tiilit rappauksen alla heiluivat ja pahasti. Siitä olisi voinut varmaan potkaista läpi. En voi luonnolleni mitään, remonttimies kun olen; matkoilla tulee kiinnitettyä huomiota miten mökit missäkin päin maailmaa rakennetaan, millaiset laattasaumat lentokentän vessassa on tai mistä hotellin käytävän lattia on tehty.

 

1 / 8 Seuraava >>