Seikkailijan päiväkirja

Intia & Sri Lanka 22.6.-13.7.2009

Calmisto World / Matkat / Intia & Sri Lanka

26.6.2009 Jaipur / Intia

Mikä suomalaisessa oluessa on vikana? Miksi siitä tulee aina pahempi kankkunen kuin mistään oluesta muualla maailmassa? Eilen heräsin aikaisin lähteäkseni mahdollisimman aikaisin Taj Mahalia katsomaan, eikä olo ollut kovinkaan huono, vaikka intialaista bisseä tulikin otettua muutamia tölkkejä illalla. Intialaiset eivät suhteessa väkilukuun juo kovin paljon, mutta kyllä kännikalojakin toki on. Niitä löytyy yleensä viinakaupan nurkilta notkumasta. Täällä viinakaupat ovat melkein kuin baareja, tosin tarjoilu on kalteroidun lasiluukun takaa eikä istumapaikkoja ole. Monet ostavat kuitenkin juomia yhtä kerrallaan kaupan tiskin tuntumassa notkuen. Täällä Jaipurissa tapasin riksakuskin, joka yritti tarjota minulle kyytiä siemaistuaan ensin itse sekoittamansa viskikolan muovikupista. Mies oli jo valmiiksi umpihumalassa, ja kummasteli suureen ääneen kun ei kyyti kelvannutkaan.

Takaisin Taj Mahaliin. Paikka oli todella tarkkaan vartioitu ja vierailijoita varten oli kirjoitettu kasa sääntöjä ja kieltoja. Kessut sekä mp3-soitin olivat kiellettyjen aineiden listalla, joten jouduin tekemään pitkän kiertolenkin narikan kautta. Portilla oli monien muiden tärkeiden nähtävyyksien tapaan metallinpaljastimet, ja vartijat penkoivat laukut. Kysyessäni miksi mp3-soittimet olivat kiellettyjä vartija vain kohautti olkapäitään ja sanoi ettei hänellä ollut hajuakaan. Tupakkakiellon kyllä ymmärtää, sillä kukapa haluaisi ihmisten heittelevän tumppeja niinkin hienon paikan pihaan? Taj on häikäisevän kaunis ja jotenkin rauhanomainen paikka, tai ainakin olisi ilman muita turisteja. Aikaisin aamusta väkeä oli kuitenkin vielä siedettävän vähän. Luultavasti kävijöitä riittää ympäri vuoden, turistisesonki tai ei. Eräs ruotsalainen kaveri pyysi minua ottamaan pari valokuvaa. Tarjolla oli myös auliisti avuksi tarjoutuvia oppaita samoin kuin Delhinkin nähtävyyksien luona. Sisällä ei saanut kuvata, mutta siellä oli niin pimeää, ettei siitä olisi mitään tullutkaan.

Agrassa on muitakin nähtävyyksiä, joista minä kävin kaupungin linnoituksessa sekä katsomassa Baby Taj-nimellä tunnettua I'timād-ud-Daulah'n hautamuistomerkkiä. Linnoituksessa palkkasin oppaan, jolla oli oikein opaskortti taskussaan. Mies esitteli sitä ja väitti ilman korttia kulkevien oppaiden olevan huijareita ja toimivan laittomasti. Kortti tosin näytti siltä, että sellaisen voisi helposti väärentää, jos omistaa koneen sekä tulostimen.

Nähtävyydet kierreltyäni suuntasin Agra Fort-asemalle kolmannen luokan junamatkaani varten. Intialaiset rautatieasemat ovat erittäin epäystävällisiä paikkoja turisteja kohtaan. Asemahallin seinillä ei ollut mitään englanniksi, eikä edes lipussani ollut mainittu junan lähtöaikaa saati laituria. Ainoastaan junan numero sekä paikan numero. Ilmeisesti junien lähtötiedoilla on tapana muuttua, ja ne on selvitettävä asemalla itse. Info-luukulla saa palvelua hindiksi, jos onnistuu jotenkin tunkemaan itsensä huutavan ja toisiaan tönivän väkijoukon läpi luukulle asti. Paras keino on etsiä joku paikallinen kaveri ja pyytää häntä selvittämään tiedot. Se oli mukava kaveri, jolta kysyin, teologian opiskelija Udaipurista.

Intialainen kolmannen luokan istumapaikka ei ollut mukava, ja perse puutui kovalla vaneripenkillä nopeasti tunnottomaksi. Minä jouduin istumaan ahtaasti kahden miehen välissä, joista vanhempi näytti nukkuvan istuallaan. Agrasta lähdettäessä vaunu oli täynnä. Parin aseman jälkeen käytäväkin oli täynnä laukkujen päällä istuvia ihmisiä, eteisessä makasi jotain ryysyläisiä ja hattuhyllylläkin oli porukkaa. Minä olin jälleen ainoa valkoihoinen koko vaunussa, ehkä koko junassa? Matka oli kuitenkin mielenkiintoinen, ja ainahan junassa löytää juttuseuraa.

Intia on köyhä maa, ja parhaiten sen huomaa siitä, miten yritteliäitä ihmiset ovat. Joka asemalla vaunuun tunki erilaisia kaupustelijoita. Suosituin myyntiartikkeli oli pullovesi. Vaunussa oli melko kuuma, vaikka kaikki ikkunat olivatkin auki ja katto oli täynnä tuulettimia. Kaikenlaista pientä purtavaa kaupiteltiin myös laiturin puolella, ja tavara sekä raha vaihtoivat omistajaa ikkunoiden kautta. Suomessa tarvittaisiin varmaankin erillinen lupa, että saisi myydä jotain asemalaiturilla.

Konnari ilmestyi lopulta paikalle. Miehellä oli mukanaan pitkä printattu lista, josta hän veteli nimiä yli sitä mukaa kun matkustajat näyttivät lippunsa. Vieressäni nuokkuneella vanhuksella ei ollut lippua. Muuten varsin mukavan oloinen konnari kilahti täysin ja rupesi raivoamaan naama punaisena. Mies vaikutti olevan niin huonossa kunnossa, että me jouduimme auttamaan hänet pystyyn. Myöhemmin sama ukko kuitenkin löytyi makaamasta vessan oven edestä, jotenkin sen oli onnistunut livahtaa pakoon konnaria, tai sitten äijälle oli annettu säälistä lupa istua eteisessä. Eräällä asemalla junaan tuli vanha mies, joka ryömi pitkin vaunun lattiaa pyyhkien sitä likaisella rievulla. Matkustajat heittelivät kolikoita. Matka Jaipuriin kesti yli neljä tuntia, mutta oli ehdottomasti mielenkiintoisin junareissu ikinä.

Jaipurin asemalla oli odottamassa innokkaita tyyppejä, joilla oli tarjota kyytiä sekä lähes mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Ensimmäiset hyeenat olivat kimpussa jo asemalaiturilla. Yksi kaveri – lyhyt ja tuskin päivääkään 15 vuotta vanhempi ja jolta puuttui useita hampaita – lupasi etsiä minulle mukavan hotellin lähistöltä 20 rupian hintaan. Parkkipaikan portilla eräs toinenkin kaveri hyppäsi mitään ilmoittamatta riksan kyytiin, mutta minä hätistin tyypin ulos. En luvannut maksaa pummien kyytejä, ja toisaalta vaikutti siltä, että jotain jekkua oli taas tekeillä. Hotelli löytyi, mutta pihassa minä vaadin kuskia odottamaan ajokkinsa kyydissä sen aikaa, kun minä selvitän huoneen hinnan respassa. Poika protestoi vastaan, mutta jäi kuitenkin ulos. Menettelyllä oli vaikutusta. Sain tingittyä huoneen hinnasta pois melkein puolet. Huone oli iso ja siisti ja hinnaltaan halvin tähän mennessä. En viitsi valittaa vessan vuotavasta hanasta tai hissistä, joka liikkuu omien mielihalujensa mukaan milloin mihinkin kerrokseen.

Tänään aamulla se sama riksahyypiö istui hotellin ravintolassa odottelemassa typerä virne naamallaan. En saanut edes syödä rauhassa, sillä jouduin kuuntelemaan luentoa siitä, mitä kaikkea voisin Jaipurissa tehdä ja miten halvalla selviäsin kaikesta palkkaamalla hänet kyyditsijäksi. Sovimme kohtuullisesta hinnasta, ei kusetusta, ei ylimääräisiä tyyppejä kyytiin, kuski pysyttelee ajokkinsa luona eikä tule mukaan yhteenkään kauppaan.

Ajoimme ylös vuorille katsomaan Jaipurin upeita linnoituksia, mutta vasta perillä selvisi, että kaikki paikat ovat kiinni jonkun paikallisen poliitikon kuoleman vuoksi. Riksakuskien kanssa tulee väkisinkin paranoidiksi. Kaikkia selityksiä ei kannata missään tapauksessa niellä, mutta ministerin kuolema paljastuikin lopulta todeksi. Aluksi epäilin sitä. Palasimme takaisin keskustaan kokeiltuani ensin norsulla ratsastamista. Otuksen kyytiin kiivettiin telineen päältä ja ikävämpää kyytiä en muista vielä missään saaneeni. Kävellen pääsee liikkumaan yhtä nopeasti, ja ilman pelkoa merisairaaksi tulemisesta. Pieni ajelu maksoi intialaisittain aika paljon, useita euroja.

Kaupunkipalatsi oli auki, joten menin sitten kiertelemään sen museoita. Lopulta kuitenkin juutuin sisäpihalla olevan katoksen alle juttelemaan erään rumpuja soittavan kaverin kanssa. Jauhoimme paskaa ainakin kaksi tuntia poltellen tupakkaa ketjussa riksakuskin hikoillessa ajokissaan jossain lähistöllä.

Paikallista ruokaa ei voi kun kehua. Kaikki on ollut tähän mennessä joko sairaan hyvää tai ihan helvetin hyvää. Jo pelkkä kasvisruokakin on niin maukasta, ettei lihan puuttumista edes huomaa. Intiassa monet ovat uskonnollisen vakaumuksensa takia tai taloudellisen asemansa pakottamina kasvissyöjiä, joten kasvisruualla on maassa pitkät perinteet. Dhabat eivät yleensä edes tarjoa lihaa, ja sen vuoksi niissä annoksetkin maksavat alle euron. Keskitason ravintolassa vitosella saa mahansa täyteen, ja kympillä jo useita ruokalajeja.

Illalla kysyin riksakuskilta, paljonko norsukyytiä kaupitellut mies oli tälle maksanut asiakkaan tuomisesta. Aluksi hän virnisteli typerästi ja väitti ettei mitään, mutta minä en uskonut. Lopulta hän paljasti saaneensa mieheltä sata rupiaa. Näin se homma Intiassa toimii.

<< Edellinen 3 / 8 Seuraava >>