Seikkailijan päiväkirja

Intia & Sri Lanka 22.6.-13.7.2009

Calmisto World / Matkat / Intia & Sri Lanka

23.6.2009, Delhi / Intia

Pääsin viimein perille Delhiin. Finnairin yölento Helsingistä kesti noin 7 tuntia, mikä on tupakkamiehelle hieman turhan paljon aikaa istua koneessa. Matkalle ostamistani nikotiinipastilleista ei juuri ollut apua, savu niistä puuttui kuitenkin ja sitä jäin kaipaamaan. Nukuin tuskin tuntia kauempaa koneessa, ja yritin tappaa aikaani katselemalla leffoja ja kuuntelemalla musiikkia koneen viihdejärjestelmästä ympärilläni istuvien intialaisten kuorsatessa tyytyväisinä. Taisin olla ainoa suomalainen koko lennolla.

Delhin kentällä oli aamuneljän aikaan melko hiljaista, mutta tuloaulassa sekä pihalla notkui kuitenkin porukkaa odottelemassa tulijoita, eikä tosiaan kestänyt montaa sekuntia kun kimpussani oli jo muutama tyyppi kyselemässä olinko vailla kyytiä, hotellia, opasta? Kerroin haluavani hotellin keskustasta. Nousimme sitten pienen Suzuki-maasturin kyytiin parkkipaikalla. Ajeltiin kaupungin autioita ja uskomattoman likaisia teitä ja katuja aamun hämärissä, kunnes lopulta pysähdyttiin jonkun rakennuksen pihaan. Menimme sisään.

Sain tuolin perseeni alle ja teetäkin tarjottiin. Paikka paljastuikin matkatoimistoksi, mikä myi elämysmatkoja turisteille huikeaan hintaan. Hetken kuunneltuani virkailijan esitystä minua alkoi vituttaa. Halusin vain löytää kelvollisen hotellin ja päästä nukkumaan, mutta ei virkailijalla ollut aikomustakaan päästää minua lähtemään. Tehtyäni selväksi etten aio ostaa lomapakettia ja lähdettyäni ulos toimistosta kuski juoksi perääni ja rupesi vaatimaan rahaa automatkasta. Häjy säkä, sillä autossa olleet idiootit olivat luvanneet kyydin kaupunkiin ilmaiseksi. Oli väitetty, että hotelli kustantaa matkan. Tyypit olivat ilmeisesti laskeneet sen varaan, että matkatoimisto saisi myytyä minulle jotain sikamaiseen hintaan, mistä he saisivat osansa kun toivat minut paikalle. Intiassa moni asia toimii provikkaperiaatteella. En kuitenkaan maksanut mitään.

Marssin läheisen parkkipaikan kulmalla notkuvan riksakuskin puheille ja pyysin etsimään minulle sopivan hotellin. Mies lupautui viemään minut, ja teki samalla mielenkiintoisen tarjouksen: hän ajaisi minua koko päivän kiinteään hintaan, ihan minne vain halusin kaupungin alueella. Suostuin oikopäätä, sillä Sundeepin pyytämä hinta oli euroissa mitattuna jotain 8 euron luokkaa, ja Delhin kokoisessa kaupungissa hyvin englantia puhuvasta riksakuskista saisin hyvän oppaan samaan hintaan. Delhi on maailman suurimpia kaupunkeja, minkä minä huomasin jo aamuyöllä katsoessani ulos lentokoneen ikkunasta. Kaupungin valoja oli silmänkantamattomiin joka suunnalla.

Löysimme sopivan hotellin, missä joutuisin pulittamaan yöstä vajaat 20 euroa. Tiesin, että halvempiakin paikkoja olisi, mutta nyt oli tärkeintä vain päästä hetkeksi sänkyyn lepäämään. Ehkäpä huoneen hinta sisälsi myös pienen provikan riksakuskille? Huone oli iso ja vanhanaikaisesti sisustettu, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Tärkeintä oli ilmastointilaite, joka kolisi ja hurisi suureen ääneen ikkunalla, mutta joka myös viilensi huoneilmaa mukavasti. Olihan se vanha rotisko ja sitä varten huoneen nurkassa lattialla pönötti mikrouunin kokoinen muuntaja, mutta ilmastoimattomassa paikassa ei näillä helteillä voi nukkua. Melu on selvästi pienempi ongelma, josta pääsee eroon tukkimalla jotain korviinsa. Minulla on mukanani eristävillä kuulokkeilla varustettu MP3-soitin, mikä ajaisi myös korvatulppien aseman.

Yritin ottaa pienet päivänokoset, mutta laihoin tuloksin. Siispä lähdin ulos. Sundeep odotteli riksansa kanssa ulkona, ja me lähdimme kaupungille nähtävyyksiä kiertelemään. Päivän valjettua meteli kadulla alkoi olla sitä luokkaa, että jos se jatkuisi yölläkin, korvatulpille tulisi todellakin käyttöä. Tosin myöhemmin huomasin, että ilmastoinnin ansiosta likenteen melua ei huoneeseen juuri edes kuule.

Päiväsaikaan Delhi on yksi suuri apinakaaos, missä autojen tööttäilyltä ei kuule omia ajatuksiaan ja liikenteessä selviytyminen yleensä on oma taiteenlajinsa. Tiet ovat suunnattoman leveitä ja erilaisia kulkupelejä on niin tiheässä, että sitä on vaikea uskoa. Teillä kulkee autoja, riksoja, mopoja, moottoripyöriä, pikkupakuja, härkävankkureita, fillareita sekä näiden erilaisia yhdistelmiä. Liikennesääntöjä ei ole, tai sitten niitä ei kukaan noudata. Teillä päästään eteenpäin röyhkeydellä, torvensoitolla sekä taktisella ja nopalla kiilaamisella. On sanomattakin selvää, ettei kaupungista löydy ainuttakaan kolhimatonta autoa. Riksa on kuitenkin kätevä kulkupeli, sillä se pystyy hyvin pujottelemaan ruuhkissa autojen välitse.

Delhiä en voi varauksetta suositella turisteille, elleivät he sitten ole vailla jotain todella extremeä matkakokemusta. Sundeepin mukaan kaupunkiin saapuneet turistit kaikkoavatkin mahdollisimman äkkiä toisaalle, enkä yhtään ihmettele. Suurimmalle osalle siisteyteen tottuneista suomalaisista Delhi voi olla melkoinen kulttuurishokki. Se on likainen, pölyinen, meluisa sekä joka suhteessa aivan liian iso kaupunki. Täällä on liikaa ihmisiä, autoja, huijareita, kaupustelijoita, irtokoiria, kerjäläisiä, apinoita peltikatolla.

Sää on tuskallisen paahtava eikä taivaalla näy pilveäkään. Onneksi riksassa on sentään katto päällä. Intiassa on meneillään poikkeuksellinen hellekausi, mikä tarkoittaa pahimmillaan 45 asteen päivälämpötiloja. TV-uutisissa oli uhattu vuosisadan kuivuudella sekä monsuunisateiden myöhästymisellä. Hiki virtaa ja juotavaa kuluu, ja ensimmäinen määränpäämme olikin pieni kadunvarsiputiikki, mistä ostin sekä vettä että limsaa.

Ensimmäinen kohde oli Qutub Minar sekä tornia ympäröivät rauniot. Sundeep pysäköi puiden varjoon lähelle monumenttia ja asettui makuulle riksansa takapenkille, kehoittaen minua viipymään niin pitkään kuin oli tarpeen. Minun ei tarvinnut pelätä että mies katoaisi, sillä en ollut maksanut tähän mennessä kyydeistä vielä rupiaakaan. Vaikutti, että olin löytänyt minulle sopivan tavan matkustaa Delhissä. Ei riksalla tietenkään lujaa pääse, mutta toisaalta ei millään muullakaan kulkuvälineellä.

Alueen portin luona seuraani lyöttäytyi vanha ukko, joka lupautui esittelemään minulle paikkaa, väittäen tuntevansa rauniot paremmin kuin kukaan. Mikäs siinä, sillä tämäkin herra puhui täysin ymmärrettävää englantia eikä mitään opastettuja kierroksia näyttänyt olevan muutenkaan alkamassa. Torni sinänsä oli vaikuttavan näköinen, ja mies esitteli myös ympäröivien raunioiden hienoja yksityiskohtia kaiverrettuine ihmis- ja eläinhahmoineen. Oli paljon myös eroottisia Kama Sutra-aiheisia reliefejä, ja jopa 1500-luvun intialaista pornoa norsuineen päivineen! Ilman ukkoa eläinporno olisi mennyt minulta täysin ohi, sillä kaiverrukset eivät olleet mitenkään erityisen näkyvällä paikalla. Kierrettyämme koko kompleksin mies pyysi pientä maksua vaivoistaan, mitä olin osannut odottaakin. Opastus oli ollut erinomaista, joten annoin ukolle 100 rupiaa, mikä vastasi noin 1,50 euroa. Köyhä intialainen pärjää sillä summalla monta päivää.

Sundeep suositteli seuraavaksi tutkimuskohteeksi Humayun's Tombia, mikä oli loistava valinta. Se on mogulien aikainen suuri hiekkakivestä rakennettu monumentti, ja yksi hienoimmista koskaan näkemistäni rakennuksista.Tosin ilma oli niin kuuma, että yritin kulkea mahdollisimman paljon puiden varjossa sekä sisällä rakennuksessa, sillä suorassa auringonpaisteessa seisoskelu olisi ollut silkkaa itsemurhaa.

Huomasin, että tällaisessa helteessä helposti unohtuu eräs tärkeä asia: syöminen. En ollut tuntenut minkäänlaista nälkää koko päivänä vaikka viimeisin ateriani olikin ollut pelkkä hikinen sämpylä lentokoneessa ennen laskeutumista. Nyt iski yllättäen niin raju heikotus, että palasin parkkipaikalle ja pyysin mitä pikimmin kyydin ilmastoituun ravintolaan. Sopiva paikka löytyi, ja ulkoilmaan verrattuna siellä todellakin oli kylmä.

Intialaisilla on länsimaihin verrattuna aivan erilainen tyyli syödä. Minä sain eteeni ainakin kymmenen erilaista kippoa ja vatia, joissa oli mitä missäkin. Tilasin koftaa, jotka ovat hieman falafelin kaltaisia pyöryköitä herkullisessa kastikkeessa. Lisäksi sain... no, yhtä sun toista muutakin. Ravintola oli selvästi hieman hienommasta päästä, ja maksoi ateriakin melkein kympin. Olutta ravintolassa ei kuitenkaan ollut tarjolla, joten join ruuan kanssa kokista.

Matkalla takaisin hotelliin ihmettelin oluen puutetta ääneen. Sundeep kertoi, että alkoholin myyntilupa Intiassa oli kallis investointi ravintolalle, joten siksi osa ravintoloista ei viinaksia tarjoile. Turistit tietenkin juovat, eli matkatoimistojen kohteissa juomia on varmasti tarjolla, mutta paikalliset hindut ja muslimit eivät juurikaan ryypiskele. Delhissä alkoholia voi toki ostaa viinakaupoista, joita on pitkin kaupunkia. Kerroin myös aikeistani matkustaa seuraavana päivänä Agraan, johon Sundeep oitis totesi, että matka ei olisi hurjan pitkä ja se taittuisi mukavimmin ilmastoidun taksin kyydissä. Jutun juoni oli tietenkin siinä, että miehen veli ajoi taksia, joten luultavasti riksamiehellekin irtoaisi kyydin hinnasta provikka, kuten Intiassa on tapana. Elämäni pisimmälle taksimatkalle kertyisi hintaa noin 30 euroa. Sundeep soitti veljelleen ja sopi järjestelyt.

Heti ensimmäisenä päivänään Delhissä jokainen turisti törmää varmasti ilmiöön nimeltä kerjäläiset. Niitä on paljon, kaiken ikäisiä ja näköisiä ja osalta puuttuu ruumiinosiakin. Keskellä liikenneruuhkaa kärrynpyöriä heitellyt pikkutyttö oli kieltämättä säväyttävä näky, mutta Intiassa varsin tavallinen. Kerjäläisille ei kuitenkaan kannata antaa rahaa, vaikka heidän tilansa näkeminen miten ottaisi sydämestä. Jos annat, heitä juoksee pian perässä kokonainen armeija, eikä rahan antaminen kuitenkaan poista heidän köyhyyttään.

Sundeep jätti minut hotellin eteen, eikä vieläkään vaatinut penniäkään palkkiota. Sanoin pitäväni kunnon ruokalevon, jonka jälkeen keskustan tutkiminen jatkuisi auringon sekä lämpötilan laskettua siedettävämmälle tasolle. Ohareiden tekeminen riksakuskille olisi Delhin kokoisessa kaupungissa lasten leikkiä, mutta miksi vaivautua, muutaman euron tähden? Sitä paitsi mies oli mukava ja reilu, jos nyt intialaista matkailualalla työskentelevää voi reiluksi nimittää. Hinta päivän ajeluista oli minulle naurettavan halpa, mutta paikallisia kuskaamalla mies ei ikinä tienaisi päivässä kahta euroa enempää.

Huoneessa kehittelin pienen jääkaapin tapaisen raahaamalla pienen pöydän ilmastointilaitteen eteen ja asettelemalla juomapulloni sen eteen. Se oli ainoa keino saada limsat viileiksi, sillä kylppärin hanoista ei kylmää vettä saanut. Pistokeadapteriakaan minun ei tarvitse ostaa, sillä suomalaisen laturin sai intialaiseen pistorasiaan survomalla, eikä jännitteissäkään ole mainittavaa eroa. Kännykkä latautui ongelmitta.

Myöhemmin jatkoimme Sundeepin kanssa seikkailua kaupungilla. Kolusimme keskustan basaareita, ja minä huollatin myös kamerani eräässä basaarin liikkeessä. En kuitenkaan ostanut mitään isompaa, sillä kolmen viikon matkani oli vasta alussa, ja muuten joutuisin raahaamaan ostoksiani mukanani koko reissun ajan. Olin suunnitellut tekeväni enemmän ostoksia sitten matkan lopuksi, edellisenä päivänä ennen paluulentoa Helsinkiin. Basaari oli älyttömän sokkeloinen ja siellä kuljeksi porukkaa enemmän kuin sinne olisi mahtunut, mutta tunnelmaa siellä kieltämättä oli, eivätkä paikat pimeässä näyttäneet niin likaisilta kuin päivällä.

1 / 9 Seuraava >>